MUISTOJA PSYKOLOGIN TYÖSTÄ 60 JA 70 LUVUILLA

Sisällys

UNELMIA TOTEUTTAMAAN.. 

OPISKELIJANA HELSINGIN YLIOPISTOSSA.. 

LEGENDAARINEN JA TRAAGINEN OPETTAJAMME.. 

SE SUURI TIETO.. 

AKATEEMINEN KUPLA.. 

KÄYTÄNNÖN KOKEMUSTA TYÖTTÖMYYDESTÄ.. 

ENNEN HYVINVOINTIYHTEISKUNTAA.. 

MITEN HOITAA POTILAITA?. 

PSYKOLOGIEN TOIMENKUVIA MIELISAIRAANHUOLTOPIIREISSÄ.. 

PSYKOLOGINA MIELISAIRAALOISSA.. 

AVOHOITO.. 

RYHMÄTYÖIDEOLOGIA.. 

KOKEMUKSIA KENTÄLTÄ.. 

ENSIMMÄINEN SIJAISUUS. 

MUISTOJA MOISIOSTA JA SEN YHTEISÖLLISYYDESTÄ..

TYÖPAIKKAKIUSATTUNA.. 

”VALISTUSPUHUJANA”.

PSYKOLOGINA PIKKUKAUPUNKIYHTEISÖSSÄ.. 

UNELMIA TOTEUTTAMAAN

Kiinnostus psykologiaan sai minut valitsemaan lukiossa sen ainoan linjan, jossa oli mahdollisuus valita psykologia. Abiturienttivuonna oli jo yliopiston aineyhdistelmäkin valmiiksi mietittynä: Psykologia, teoreettinen filosofia ja sosiologia. Aineet oli valinnut sen mukaan, mitä haluaisin tietää, en sen mukaan mitä halusin tulevaisuudessa tehdä.

Itse asiassa halusin auttaa köyhiä, mutta sitä varten opiskeltiin Tampereella sosiaalihuoltajaksi kahdessa ja puolessa vuodessa. Onneksi en siitäkään ollut selvillä, etten olisi lähtenyt opiskelemaan Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun opetusjaostoon ja suorittanut sosionomin tutkintoa. En siis tiennyt psykologin ammatista juuri mitään. Kun sitten opinnot alkoivat, meidät koottiin Helsingin yliopiston suureen luentosaliin ja meille kerrottiin, mihin psykologit sijoittuvat. Jäin ihmettelemään, miksei sosiaalipuolta mainita ollenkaan. Kun lopussa sai esittää kysymyksiä, aioin viitata, mutta sen verran alku-ujous vaivasi, että jätin sen tekemättä ja ajattelin, että asia varmaan selviää myöhemmin ja selvisihän se. Ajatus mielenterveyspuolelle sijoittumisesta ei käynyt edes mielessä, vaikka siihen aikaan useimmat vakanssit olivat juuri siellä. En ollut kiinnostunut mielenterveyden ongelmista, vaan siitä, miksi ihminen toimii niin kuin hän toimii. Mikä ohjaa tunnemaailmaa, mitä vaikuttaa perimä ja mitä ympäristö. Ajatus tutkijaksi ryhtymisestä kiehtoi.

Niin elämä sitten kuljetti, että tutkimuksen pariin pääsin viisikymppisenä. Koska väitöskirjani aihe käsitteli sijaiskodeissa kasvaneita tyttöjä, suoritin sitä tehdessäni poikkeuskoulutuksessa sosiaalityöhön pätevöittävän tutkinnon Turun Yliopistossa ja sosiaalipolitiikan approbatur tuli suoritettua avoimessa yliopistossa.

Vuonna 1968, kun valmistuin psykologiksi, sijoittumispaikkoja olivat mielisairaanhuoltopiirien lisäksi kasvatusneuvolat ja ammatinvalinnanohjaus. Psykologin ammatista ei yleisesti tiedetty paljoakaan. Heidät sekoitettiin jatkuvasti psykiatreihin. Monien potilaiden oli jo vaikea sanoa, saati sitten kirjoittaa ammattinimikettä. Sain kerran kirjeen, jossa tittelinäni oli: sykolyöki. Terveydenhuollon hierarkisessa maailmassa meidät siihen aikaan luokiteltiin suunnilleen samaan kastiin kuin lääkärit, ja sen merkkinä meillä oli päällämme ”lääkärintakki”. Sairaalakemistillä, sosiaalihoitajilla ja sairaalateologeilla oli erilainen valkoinen takki. Harjamäen sairaalassa saimme syödä lääkärien kanssa erillisessä kabinetissa. Moisiossa olimme sentään muiden kanssa samassa tilassa, joskin salin ainoassa isossa, pyöreässä pöydässä ja siinä söi ainakin myös sairaalapappi. Hesperiassa ei ollut mitään nimikkopaikkoja eri ammattiryhmille.

Hattelmalassa psykologit eivät ainoana ammattiryhmänä pitäneet työtakkeja ja tilanne antoi minulle opettavaisen kokemuksen. Menin kerran ostamaan kanttiinista jotain ja hämmennyin myyjän käyttäytymisestä. Hän puhutteli minua korostetun ystävällisesti, mutta samalla hieman alentuvan holhoavasti. Poistuessani ihmettelin asiaa, kunnes tajusin, että hän oli luullut minua potilaaksi. Ajattelin, että miltä mahtaa tuntua älykkäästä, herkästä potilaasta saada osakseen moista kohtelua. Sanat ovat ystävällisiä, mutta viestiksi jää, että olet alempiarvoinen.

OPISKELIJANA HELSINGIN YLIOPISTOSSA

En päässyt sisään vuonna 1962 ensimmäisellä pyrkimisellä. Olin ensimmäisenä varalla. Se oli aikamoinen pettymys ja kova kolaus itsetunnolle. Aloitin teoreettisella filosofialla, jonne pääsi kaikki halukkaat, mutta eipä meitä ollut kovin montaa. Seuraavana syksynä pyrin taas vain psykologiaan ja nyt pääsin sisään. Heti psykometriikkakurssin aluksi meille tehtiin joukko kykytestejä. Niistä tehtiin moniste, jota sitten käytettiin pohjana tilastomatemaattisten menetelmien laskuharjoituksissa. Myös ylioppilastodistuksen keskiarvo piti ilmoittaa. Koska kellään muulla ei ollut samaa keskiarvoa, minun oli helppo päätellä, miten itse sijoituin porukassa eri kykytesteissä. Ensimmäisen pyrkimisen epäonnistumisen haavan aiheuttama itsetunnon kolhu tuli hoidetuksi, kun vertailin pärjäämistäni kykytesteissä muiden tuloksiin. Viimeisenä opiskeluvuotena meidät taas testattiin tilastomatematiikan kurssilla ja nyt nimet olivat julkisia.

LEGENDAARINEN JA TRAAGINEN OPETTAJAMME

Olavi Viitamäki oli professori, jota opintojen alussa pelättiin ja jonka seurassa opintojen loppuvaiheessa viihdyttiin.

Arvosanatentin yhteydessä oli aina suullinen koe. Odotimme appron kirjallisesta selvittyämme käytävässä, kun meitä kutsuttiin kolmen ryhmissä sisään. Ulos Viitamäen huoneesta tuli kauhistuneita ja helpottuneita kurssilaisia. Kun oma vuoromme tuli, Viitamäki huusi ovelta nimemme ja totesi:

• Tulkaa sisään, niin minä heitän teidät heti ulos.

Menimme polvet vapisten sisään. Viitamäki otti hampaisiinsa ryhmän pelokkaimmalta vaikuttavan tytön ja totesi:

• Kuinka te kehtaatte tulla tenttiin näin huonoilla tiedoilla. Nämä vastaukset ovat aivan kansakoulunopettajatasoa – hän oli alkuperäiseltä koulutukseltaan kansakoulunopettaja – Ennenkuulumatonta röyhkeyttä – tällaista tenttimoraalia!.

Tyttö pääsi kuitenkin läpi.

Se oli aikaa ennen ”Mies ja ääni”-yliopistopolitiikkaa. Silloin koitti Viitamäelle itselleen kovat ajat.

SE SUURI TIETO

Psykologian opiskelijoilla oma ainejärjestönsä, jonka nimi oli Kompleksi. Kerran pikkujouluissa, joissa en ollut mukana, oli esitetty monologi, josta kuulin suunnilleen seuraavanlaisen selostuksen:

”Kun lähdin opiskelemaan psykologiaa, odotin innokkaana tietoa ihmisestä, suurien salaisuuksien paljastumista. Approbaturtenttiin oli luettava pino kirjoja, odotin löytäväni tiedon niistä kirjoista, mutta en löytänyt. Cumlaudevaiheessa toivoni heräsi: englanninkielisiä kirjoja iso pino. – Siellä se tieto varmaan on. Tartuin innolla pinoon, mutta ei se tieto ollut sielläkään. Tuli laudaturvaihe ja lopputentti ja se suuri kirja. Ajattelin, että nyt viimeinkin pääsen sisälle ihmismielen syövereihin – tuossa suuressa kirjassa on varmasti se tieto. Aloin ahmia kirjaa. Mutta ei se tieto ollut sielläkään. Minä huokaisin koulutukseen pettyneenä: Jospa he tietäisivät, mistä he maksavat.”

Ainoa kurssi, jonka aikana koin saavani janoamaani suurta tietoa, oli laudaturvaiheessa Lapinlahden sairaalassa pidetty psykoanalyytikko Veikko Tähkän kurssi, jonka keskeinen anti oli perehtyminen Freudiin ja defensseihin. Innostuneen odotuksen vallassa kuljimme puistokujaa pitkin kerran viikossa Lapinlahden sairaalaan. Siellä istuimme luentosalissa ja kuuntelimme lumoutuneena professori Tähkän luentoja. Tunsin, että vasta nyt sain psykologian opiskelusta sitä, mitä olin siltä hakenut. Me opiskelijat aloimme puhua omaa freudilaista ammattislangiamme ja analysoimme tosiamme, itseämme ja kaikkia muita ihmisiä siinä määrin, että eräänkin opiskelutoverin sisar kieltäytyi ruokailemasta kanssamme, koska katselimme maailmaa freudilaisten silmälasien läpi ja myös selostimme havaintomme.

TESTIT

Laudaturvaiheessa kliinisen puolen opiskelijat perehdytettiin testeihin perusteellisesti. Varsinkin projektiivisten testien hallinta otettiin haltuun. Psykologin työhän oli voittopuolisesti asiakkaiden testaamista ja siihen meillä Helsingin yliopistosta valmistuneilla oli hyvät valmiudet. Olimme kursseilla saaneet luettavaksemme todellisten potilaiden projektiivisten testien pöytäkirjoja ja niistä tuli kirjoittaa lausunto diagnooseineen. Jokaisen vastaus käsiteltiin kurssilla julkisesti ja sitten Viitamäki julisti arvosanan. Laudaturvaiheessa meille oli tullut Jyväskylän yliopistosta opiskelija ja Viitamäki luki tuhahdellen hänen analyysiaan ja totesi lopuksi:

• Yksi piste Jyväskylään. tasan one point.

Yliopistoilla oli erilaisia suuntutumisia ja suhtautumisia testeihin. Sehän tiedettiin, ettei Tampereella juuri testejä opiskeltu ja myöhemmin hämmästelin kollegaa, joka vain haastatteli potilaita.

Kliinisen psykologian suuntautumisen opinnoissa viimeisenä vuonna teimme myös persoonallisuustestejä ja jouduimme ilmoittamaan nimemme. Siis kaikki tiesimme mikä oli kunkin älykkyysosamäärä mitattuna kolmella erityyppisellä testillä (WAIS, TML ja Cattel) ja mitkä olivat kunkin persoonallisuudenpiirteet. Niitä mitattaessa ei käytetty projektiivisia testejä, vaan erilaisia inventaareja. Tutkimme ja ihmettelimme omia ja muiden tuloksia. Minua oli luultu ekstrovertiksi, mutta olinkin testien mukaan introvertti. Sain opiskelutovereilta nimityksen ekstrovertilta vaikuttava introvertti.

Olin harjoitteluaikana saanut Hesperian sairaalassa seurata ohjaajani Harriet Hagmannin Rorsach-tulkintoja hänelle näyttämieni testipöytäkirjojen perusteella. Olin monet kerrat  hämmästynyt sitä, mitä taitava tulkitsija voi nähdä testivastauksissa. Käytin sitten Rorsachia myös gradussani ja opin luottamaan testiin ja kykyyni tulkita sitä.

AKATEEMINEN KUPLA

Jouduimme viimeisenä vuonna tekemään pienen tutkimuksen, johon tarvitsimme tutkimushenkilöiksi muutaman ikäisemme naisen, joka ei ollut ylioppilas. Me kolme ”tutkijaa” olimme eläneet koko elämämme Helsingissä ja huomasimme, että tunnemme vain sellaisia ikätovereita, jotka olivat ylioppilaita. Me kaikki liikuimme myös vapaa-aikana ja harrastuksissa vain koulutettujen ikätoverien parissa. Sain hankittua kaukaisen, keskikoulun käyneen sukulaisen, joka tuli Vihdistä. Toinen ryhmäläinen sai kampaajansa puhuttua mukaan. Tilanne mietitytti minua jo silloin.

KÄYTÄNNÖN KOKEMUSTA TYÖTTÖMYYDESTÄ

Eri ammattialojen esittelyssä vuonna 1962 abiturienteille kerrottiin, että psykologien työtilanne ei ole hyvä poikkeuksena ovat miehet ja ruotsinkieliset psykologit, joilla on hyvä työtilanne. Ajattelin, että parhaat saa aina työtä ja laskin kuuluvani parhaisiin. Arvioni oli virheellinen – ehkä todella parhaat saivat työtä, mutta  minä en kuulunut heihin, tai parhaatkaan naiset eivät saaneet heti valmistuttuaan töitä. 

Valmistuin psykologiksi joulukuussa 1968 ja olin pienen tytön yksihuoltaja. Hain ahkerasti töitä Oulua ja Itä-Suomea myöten, mutta vakituisen viran sain vasta huhtikuussa 1971. Sitä ennen keräsin CV:hen meriittejä. Monet samaan aikaan valmistuneet menivät mielisairaanhoitajien sijaisiksi eli vippareiksi tai etsivät työtä muista hoiva-alan yksiköistä tai lastensuojelusta. Olin päättänyt kerätä kokemusta vain psykologin töistä. Siinä sivussa keräsin kokemusta työttömänä olemisesta, yksinhuoltajan yksinäisistä, pitkistä päivistä  - ja kroonisesta nälästä. Niistä kokemuksista on ollut monesti hyötyä pitkän elämäni aikana.

Olin -69 kesäkautena toukokuu mukaan luettuna 3kk töissä. Kesäansioiden rahat alkoivat syksyn mittaan huveta pankkitililtä. – Ja psykologintyön etsintä jatkui entistä ahdistuneempana. Vankilakin oli niin täynnä vapaaehtoisia vastavalmistuneita psykologeja ryhmänvetäjinä, ettei sinne huolittu heitä lisää. 

Siihen aikaan kasvatusneuvoloihin oli pätevyysvaatimuksena kaksi laudaturia ja kolmen kuukauden harjoittelu kasvatusneuvolassa. Ajattelin, että työllistyisin helpommin sillä saralla. Minulla oli sivulaudatur sosiologiasta, mutta harjoittelu puuttui. Soitin läpi kaikki etelän radanvarsien kasvatusneuvolat - idässä jopa Kouvolaan asti - ja tarjouduin palkattomaksi harjoittelijaksi. Ensin sain kieltävän vastauksen kaikilta, mutta sitten Riihimäen kasvatusneuvolasta otettiin yhteyttä. Muutin Helsingistä sinne. Asuin lapseni kanssa halvasti vuokralla omakotitalon yläkerran huoneessa, jääkaappi oli ikkunan välissä ja WC käytävällä, ja vuokraemäntä hoiti tytärtäni päivät. Olin etsinyt lehti-ilmoituksella vuokrahuonetta kodista, jossa voitaisiin hoitaa myös lapsi. Sain kolme vastausta ja olin tyytyväinen valintaani.

Ensimmäinen sijaisuus Pieksämäellä Etelä-Savon mielisairaanhuoltopiirissä poiki kolmen kuukauden äitiyslomasijaisuuden Mikkelin mielenterveystoimistossa vuoden -70 alussa ja kesälomasijaisuuden samana kesänä Mikkelin Moision mielisairaalassa. Syksyllä palasin Riihimäelle kesäansioiden turvin työttömäksi tai pikemminkin hyvillä mielin välillä kotiäidiksi, kun tiedossa oli kolmen kuukauden äitiysloman sijaisuus vuoden -71 alussa Mikkelissä. Mikkeliin sain sitten tiedon, että minut on kolmestakymmenestä neljästä hakijasta valittu psykologiksi Forssan mielenterveystoimistoon ja aloitin siellä työt 1.4.1971.

ENNEN HYVINVOINTIYHTEISKUNTAA

Äitiysloma oli kolme kuukautta, josta yksi kuukausi oli pidettävä ennen synnytystä. Kollega oli saanut vauvan ja psykologina tiesi, miten tärkeitä olisivat ensimmäiset kuukaudet lapsen tulevalle elämälle. Hän olisi halunnut ottaa äitiysloman jatkoksi palkatonta virkavapaata, mutta siihen ei suostuttu. Hän kertoi: Kun sain tiedon siitä, kuljin ahdistuneena vauva sylissä ympäri kotia ja juttelin sille, ettei sen tarpeita tässä maailmassa ymmärretä.

Kerran Hesperian sairaalan hoitokokouksessa käsiteltiin lievästi kehitysvammaisen asioita ja joku tiedusteli oliko hän töissä. Ammatiksi osoittautui kuin niin monta kertaa muulloinkin kotiapulainen. Joku totesi: ”Akateemiset äidit käyvät työssä ja debiilit kasvattavat heidän lapsensa.” Sen olisi Mikkelin Moisiossa voinut muuttaa lauseeksi: ”Akateemiset äidit käyvät työssä ja skitsofreenikot kasvattavat heidän lapsensa”. Siihen aikaan päiväkoteja oli vähän ja niissä oli lähinnä yksinhuoltajien lapsia. Poikkeuksena oli eri työnantajien henkilökunnalleen ylläpitämät päiväkodit. Kun muutin Forssaan vuonna 1971, Finlaysonin tehtaalla oli henkilökunnan lapsille kokopäivähoitoa tarjoava päiväkoti. Lisäksi oli yksi kaupungin ylläpitämä päiväkoti, jossa oli kolme puolipäiväryhmää ja vain yksi kokopäiväryhmä. Vuonna 1973 tuli voimaan laki kunnallisesta päivähoidosta. Muistan elävästi sen hetken, kun kuulin radiosta uutisen, että tulevaisuudessa kunnat tarjoavat kaikille lapsille päivähoitopaikan. Se tuntui aivan ihanalta minusta, joka olin joutunut kiertämään lapsen kanssa soittelemassa vihjeiden perusteella eri äitien ovikelloja, ja tarjoamaan lastani päivähoitoon. Minulla oli suosittelupuhekin valmiina. ”Tämä on kiltti ja reipas lapsi, syö hyvin”. Asiat rullasivat hitaasti ja oma tyttäreni sai nauttia kunnallisesta päivähoidosta vasta koululaisena ollessaan päiväkodissa koululaisten iltapäiväryhmässä. Aamuisin hän oli yksityisessä perhepäivähoidossa ennen kouluunmenoa.

Lapsen sairastuessa ei vanhemmilla ollut oikeutta jäädä kotiin. Kun olin Moisiossa sijaisena, lapsi oli henkilökunnan lasten päiväkodissa. Havaitsin kauhukseni eräänä aamuna, että hänellä oli korkea kuume. En tuntenut ketään mahdollista ihmistä, joka voisi tulla häntä hoitamaan. Soitin päiväkotiin kysyäkseni tiesivätkö he ketään. Sain helpotuksekseni kuulla, että jos haluan, voin tuoda lapsen päiväkotiin sairaana. Heillä on sellainen tapa. Kerrankin kolmasosa lapsista oli yhtä aikaa tuhkarokossa ja heitä sitten hoidettiin yhdessä huoneessa. Joku sairaalan lääkäreistä saattoi käydä katsomassa potilaiden vointia kesken päivän.

Vastavalmistuneena psykologina en saanut työttömyysjaksoina työttömyyskorvausta. Ansiosidonnainen työttömyyskorvausjärjestelmä oli jo olemassa, mutta se edellytti pitempää jäsenyyttä liitossa. Sinne ei päässyt, ellei ollut ollut jo vakituisesti töissä. Peruspäivärahaa ja työmarkkinatukea ei siihen aikaan maksettu. Sosiaalitoimistosta saattoi saada avustusta, mutta käsitykseni mukaan se piti maksaa takaisin. Jos ei siihen olisi pystynyt, saattoi joutua työlaitokseen. - Kunnat jakoivat koulujen kautta vaateavustusta vähävaraisille ja ruoka oli kouluissa ilmaista. - Jouduin työttömänä ottamaan pankista velkaa ihan elämiseen.

MITEN HOITAA POTILAITA?

Jälkeenpäin ajatellen urani alussa ei ollut riittävästi tietoa yleisistä kentällä vastaan tulevista haasteita. Ei osattu hoitaa insestin ja pedofilian uhreja. Posttraumaattista stressireaktiota ei tunnettu. Trans-käyttäytymistä ei ymmärretty. Homoseksuaalisuus oli diagnosoitava sairaus, mutta ei heitä kuitenkaan yritetty siitä ”parantaa”, ennemminkin tuettiin heidän yleistä hyvinvointiaan ja rakennettiin myönteistä minäkäsitystä. Jostain luin aversioterapiasta, mutta en tiedä kenenkään psykologin sitä soveltaneen.

Psykologiassa oli silloin 60-luvulla kliinikoiksi tähtäävillä Helsingin yliopistossa yksi freudilainen totuus. Se oli aikaa ennen postmodernismia. Nykyäänhän voi jokaisella olla vapaasti oma totuutensa. Psykologiassakin tuli rinnakkaisia totuuksia enenevässä määrin. Uudet koulukunnat jakautuivat ja alkoivat rakentaa omia koulutuksiaan. Alettiin ottaa kantaa siihen, missä suhteessa Freud oli väärässä. Harjoitteluaikana kesällä 1967 muistan kuulleeni lauseen:

• Jyväskylästä kuuluu kummia. Ja sitten kuulin hieman väritetyn selostuksen käyttäytymisterapiasta. Omituista koirakoulua totesimme.

Myöhemmin Forssassa sain työtoverikseni Kirsti Kivisen, joka oli käyttäytymisterapian kouluttaja ja sain häneltä materiaalia ja käytännön ohjausta käyttäytymisterapian soveltamiseen potilastyössä. Sain haltuuni  menetelmän, jolla auttaa jännittäjiä ja kahvikuppineurootikkoja.

Psykologeilla oli oma ammattikunnan luoma systeemi, jossa erilaisten lyhytkurssien ja kaksivuotisen työnohjauksen avulla hankittiin paitsi tietoa ja käytännön taitoa, myös laillistetun psykologin pätevyys, (joka ei tarkoittanut samaa kuin nykyinen laillistettu psykologi).

Helsingissä ei opinnoissa kiinnitetty huomiota asiakkaan kohtaamisen. Mitään terapiakoulutusta ei ollut. Tosin luimme kirjoista, millaista on psykoanalyyttinen terapia ja millaista Rogressilainen terapia, jossa kuunnellaan potilasta ja tuetaan häntä hänen asettamiensa tavoitteiden saavuttamisesta.

Varsinaista lapsille suunnattua terapiaa ei vielä ollut yleisesti käytössä. Kun olin harjoittelijana Riihimäen kasvatusneuvolassa, kohtasin lapsiasiakkaita ja sain yksinkertaisen neuvon ohjaajaltani. Hän käski

pelata lasten kanssa pelejä tai leikkiä muuten. Minä pelasin Afrikantähteä päivästä toiseen ja joskus poikien kanssa jääkiekkopeliä. Turhautuneena moiseen kyselin ohjaajalta, mitä hyötyä lapsille oli minusta. Kuulemma kaikki positiiviset ihmissuhteet hyödyttävät lasta. Totesin, että siihen positiivisuuteen pystyy myös vähemmällä koulutuksella ja jopa ilman koulutusta. Sosiaalityöntekijät kohtasivat kasvatusneuvoloissa lasten vanhemmat. Joskus he olivat viikosta toiseen saman ajan sosiaalityöntekijän luona, mitä lapsi oli psykologin luona. Eräässä kasvatusneuvolassa ei ”hoidettu” lapsia ollenkaan. Neuvolaan lähetetyt lapset testattiin – siinähän me olimme ammattilaisia. Sen jälkeen psykologit alkoivat hoitaa vanhempia, koska lasten ongelmathan johtuivat sen ajan käsityksen mukaan vanhemmista. Toiminnan tuloksellisuutta seurattiin uusintatestauksilla.

Olin asiakastyössä havainnut, että aikuisten neurootikkojen kanssa terveellä järjelläkin oli käyttöä. Olin toki tutustunut nondirektiiviseen ajatteluun, jossa kaikennäköinen ohjaus oli kiellettyä. Kehitin itse menetelmän, jonka nimesin oivallusterapiaksi ja tunsin hieman syyllisyyttä asiakkaan ajattelun ohjailusta.. Tajusin, miten paljon neurootikoilla oli irreaalisia ajatuksia, jotka loivat ja ylläpitivät ahdistusta. Puutuin heidän ajattelumalleihinsa ja samalla tunsin olevani hieman luvattomilla teillä. Siitäkin syyllisyydestä pääsin eroon 90-luvulla, kun tutustuin kognitiiviseen terapiaan, jonka parista tuli väitöskirjani pääasiallisin teoreettinen viitekehys.

Opiskeluvaiheessa professori Arvo Lehtovaaralla oli ollut oma näkemyksensä terapiasta. Hän totesi, että kolmasosa paranee psykiatrien ja psykologien hoidossa ja sama kolmasosa terveyskeskusten yleislääkärien hoidossa. – Siis teorioista viis.

PSYKOLOGIEN TOIMENKUVIA MIELISAIRAANHUOLTOPIIREISSÄ

Suomi oli jaettu 60 ja70 -luvuilla alueellisesti mielisairaanhuoltopiireihin, joissa oli keskuspaikkana A-mielisairaala, johon psykologit sijoittuivat. A-sairaaloiden naapurissa tai joskus kauempana oli pienempiä B-mielisairaaloita, joissa hoidettiin lähinnä kroonikkoja. Siellä oli yleensä vain yksi psykiatri eikä psykologin vakansseja. Lisäksi avohuollossa toimi 60-luvulla mielenterveystoimistoissa psykologeja yhä enenevässä määrin. Terveyskeskuksissa ei vielä ollut psykologien vakansseja.

PSYKOLOGINA MIELISAIRAALOISSA

Sain lyhytaikaista kokemusta työskentelystä neljässä eri mielisairaalassa. Psykologit lähinnä testasivat psykiatrien lähettämiä potilaista ja kirjoittivat heistä lausunnot, jotka lähetettiin psykiatreille. Mitään keskusteluyhteyttä ei yleensä ollut psykiatrien kanssa – paperit vain kulkivat huoneesta toiseen. Joskus kokoonnuttiin pohtimaan jonkun yksittäisen potilaan asioita pienellä joukolla, johon kuului osastonhoitaja, psykiatri ja psykologi. Hesperiassa ja Moisiossa se tapahtui silloin tällöin, mutta Harjamäessä ei koskaan. Päivässä testattiin yleensä kaksi potilasta. Eräässä neljästä sairaalasta psykologit olivat saaneet ylilääkärin vakuuttuneeksi siitä, että vain yksi potilas päivässä on sopiva määrä ja niin siellä toimittiin.

Kesä 1967 HELSINGIN MIELISAIRAANHOITOPIIRI: Hesperian sairaalassa olin harjoittelijana. Psykologi lähinnä testasi ja osallistui muun henkilökunnan kanssa osastolla hoitokokouksiin, joissa potilas ei ollut läsnä, eivätkä omaiset. Helsingin B-sairaalana oli Nikkilän sairaala Sipoossa. - Lapinlahden sairaala kuului eri organisaatioon. - Siihen aikaan kaksisuuntainen mielialahäiriö oli erittäin harvinainen sairaus. Kun kerran viikoittaisen meetingin aiheena oli maanisdepressiivisyys havaittiin, että Hesperiassa ei ollut sisällä yhtään sen diagnoosin omaavaa. Potilas piti ”lainata” Nikkilästä. Hän oli maniavaiheessa oleva äidinkielenopettaja, joka auliisti ja avoimesti kertoi elämästään.

Hesperiassa oli myös avohuollon yksikkö, josta tuli testattavaksi aborttilausuntoa varten nuoria naisia. Nykyisen tasoista aborttilakia ei vielä ollut ja abortti voitiin tehdä vain erittäin tiukkojen kriteerien perusteella. Lähetteessä pyydettiin arvioimaan suositellaanko aborttia ja suositellaanko samalla sterilisaatiota. Suosittelin jokaiselle testattavalle aborttia enkä kenellekään sterilisaatiota. Sitähän en tiedä, mihin tulokseen psykiatri sitten tuli.

Kesä 1969 POHJOIS-SAVON MIELISAIRAANHUOLTPIIRI: Siilinjärvellä Harjamäen mielisairaalassa psykologi oli vain testaaja. Siellä harmittelin työnkuvaa ja totesin että kun tietokoneet kehittyvät, meitä ei edes tarvita testaajina. Nythän netti pursuaa enemmän tai vähemmän epäluotettavia testejä, mutta toimenkuvat ovat muuttuneet.

Mieleeni on jäänyt eräs epäonnistuminen Harjamäen sairaalasta: Diagnoosin antaminen ei kuulunut psykologille ja minulle opetettiin kentällä, että sen antaa psykiatri oirekuvan mukaan (ei testien tulosten). Saatoimme toki kertoa näkemyksemme kysymysmerkin kanssa. Kerran ylilääkäri Hakola lähetti minulle potilaan, joka ei ollut sairaalassa sisällä. Tämä oli merkillinen tapaus: alle 50-vuotias sairaanhoitaja. Minusta hänellä oli harhoja, kun hän kertoi luittensa katkeilevan ja muutenkaan hän ei ollut oikein ”kartalla”. Päätin päteä ja veikata diagnoosia. Hänessä oli selvästi maanisia piirteitä, mutta kirjoitin lausunnon loppuun sch?. Vuosikausia harmittelin tuota ammatillista epäonnistumista. Miksi minun piti lykätä nuo kolme kirjainta, eihän minulta sitä pyydetty. Oikea diagnoosi olisi ollut polykystinen lipomembranoottinen osteodysplasia ja sklerosoiva leukoenkefalopatia. Tosin siinä vaiheessa tautia ei oltu vielä keksitty. Kun se keksittiin Japanissa ja Suomessa samoihin aikoihin, sen kansainväliseksi nimeksi tuli Nasu-Hakolan tauti. Olin näköjään kantanut korteni kekoon osaksi ylilääkäri Hakolan väitöskirjan aineistoa.

Harjamäessä kohtasin sosiaalialan ammattilaisen, jonka ohje on seurannut mukanani vuosikymmenet. Siihen aikaan lauantait olivat vielä työpäiviä. Minua pyydettiin ottamaan testattavaksi työajan jälkeen nainen, jonka Rautavaaran sosiaalijohtaja toisi. Pitäjä oli tunnettu siitä, että siellä oli asukkaista prosentuaalisesti eniten kehitysvammaisia verrattuna muuhun Suomeen. Siellä oli myös paljon köyhyyttä ja erilaisia mielenterveysongelmia. Olin sen päivän päätteeksi tosi väsynyt ja kysyin sosiaalijohtajalta, miten hän jaksaa työtään. Tämä vastasi:

• Minä jaksan, kun ajattelen, mikä on juuri tämän ihmisen kohdalla käytännön rajoitukset huomioon ottaen paras mahdollinen ratkaisu.

Kesä 1970 ETELÄ-SAVON MIELISAIRAANHUOLTOPIIRI: Mikkelissä Moision sairaalassa psykologit testasivat ja vetivät ryhmiä, kun ryhmätyöaate oli levinnyt hoitokentälle voimalla. Sokkolausuntojen kirjoittamisesta opiskeluaikana oli hyötyä myöhemmin Moisiossa toimiessani kesäsijaisena. Työn uuvuttama kollega oli lähtenyt lomalle ja jättänyt mitään kertomatta toistakymmentä testauspöytäkirjaa laatikkoonsa. Tulkitsin testit ja kirjoitin lausunnot. Lomalta palannut kollega ei kiittänyt eikä moittinut menettelyäni.

Kesä 1971 ETELÄ-HÄMEEN MIELISAIRAANHUOLTOPIIRI: Hattelmalan piirimielisairaalassa Hämeenlinnassa psykologit sekä testasivat että vetivät ryhmiä ja konsultoivat henkilökuntaa.

AVOHOITO

Avohuollon puolella mielenterveystoimistoissa psykologit sekä testasivat että tekivät yksilöterapiaa – yleensä ilman varsinaista terapiakoulutusta. Myös ryhmien vetäminen kuului psykologeille. Psykologien toivottiin myös toimivan yhteistyössä alueen muiden hoito-organisaatioiden kanssa ja tekevän ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä verkostoitumalla paitsi paikkakunnan eri organisaatioiden toimijoiden kanssa ja myös ns. suuren yleisön kanssa.

Lukumäärältään suurin joukko mielisairaanhuoltopiirien psykologeista sijoittui 60-luvulla avohuollon tarpeisiin perustettuihin mielenterveystoimistoihin, joita oli kaikissa suurissa kaupungeissa ja monissa pienemmissäkin. Pienen kaupungin toimisto saattoi pyöriä ilman kokopäiväistä psykiatria tai psykologia. Se saattoi toimia niin, että A-sairaalasta tai isomman kaupungin toimistosta lähti psykiatri ja psykologi pienen kaupungin toimistoon päiväksi viikossa tai kuukaudessa.

RYHMÄTYÖIDEOLOGIA

Potilasryhmät

70-luvun alussa tuli voimalla hoitotyön kentälle ajatus ryhmien parantavasta merkityksestä. Niitä saattoi vetää asiaan perehtyneet eri ammattialojen työntekijät: psykologit, sosiaalihoitajat, psykiatriset sairaanhoitajat ja mielisairaanhoitajat. Jopa B-mielisairaaloissa vedettiin erilaisia ryhmiä. Pidin aikanaan mielisairaanhuoltopiirimme B-sairaalassa Forssan lähellä ryhmää, johon osallistuivat henkilökunnasta ne, joilla oli oma potilasryhmä vedettävänään.

Eräs Moision lääkäreistä ei ymmärtänyt ollenkaan psykologien ”ryhmävouhotusta” ja totesi että kun nyt ryhmät on muotia, niin kaikki on sitten ryhmäterapiaa. Kun potilaat laskevat yöastioilla mäkeä, niin se on sitten mäenlaskuryhmä. Tietääkseni yöastioita ei kuitenkaan käytetty tähän tarkoitukseen, mutta monia muita ryhmiä toki oli ja niitä veti hoitajat ja psykologit.

Sensitivitytraining

Erikoinen ryhmätyön muoto oli ns. sensitivitytraining-ryhmät, joita ei käytetty potilastyössä, vaan erilaisissa henkilöstökoulutuksissa, hoitoalan opiskelijoiden ja hoitohenkilöstön parissa. Itse osallistuin kahteen eri ryhmään vapaa-ajallani.

Myös osa Mikkelin alueen psykologeista kerääntyi kerran tutustumaan menetelmään joukossamme olleen ahkerasti ryhmiin osallistuneen kollegan johdolla. Kokoonnumme makoilemaan patjoilla ja sanomaan suoraan päin naamaa toisillemme, mitä heistä ajattelimme. Tajusin miten vaarallista oli kollegaporukalla laukoa punaviinin voimalla totuuksia menneistä asioista, koska mukana on aina tulkintaa ja usein myös virheellisiä muistikuvia. Koin tulleeni väärin ymmärretyksi ja väärin tulkituksi Mikkelissä pidetyssä tilanteessa sain kuulla asioita, joiden takia masennuin muutamaksi viikoksi. Työtoverit mielenterveystoimistossa saivat kuulla kokemuksistani ja näkivät masennukseni. He yrittivät lohduttaa minua. ”Älä Anja taas ajattele noita, kaikkihan me tykätään susta.” Kun aikaa kului, alkoi istunnosta siivilöityä evääksi kahden miespuolisen kollegan antama palaute, jonka terapeuttinen arvo kasvoi kompensoimaan tilanteessa lausuttuja ilkeyksiä. Yhä vieläkin makustelen sitä evästä mielessäni.

En ihmettele, että eräs tunnettu toimittaja teki itsemurhan tällaisen työyhteisön sensitivitytraining-ryhmän jälkeen. Osallistuin itse myöhemmin viikon pituiseen ryhmään minulle tuntemattomien henkilöiden kanssa ja koin sen erittäin antoisaksi. Siellä ei kaiveltu menneitä. Mehän olimme kaikki toisillemme tuntemattomia. Siellä aloitettiin puhtaalta pöydältä eli käsiteltiin sitä, mitä kukin oli valmis tuomaan ryhmään. Jos joku tulkitsi väärin toista, asia voitiin heti selvittää ja todistajia oli monta. Ryhmää veti taitava psykologi ja olin valmis hyväksymään kaiken saamani negatiivisen palautteen ja ottamaan opikseni.

KOKEMUKSIA KENTÄLTÄ

ENSIMMÄINEN SIJAISUUS

Uusia haasteita

Jouduin Pieksämäen mielenterveystoimistossa valmistautumaan ensimmäisen kerran terapiapotilaiden vastaanottamiseen. Olin nähnyt yhden opetusfilmin terapian aloittamisesta. Siinä koko terapiakoulutukseni. Ei ihme, että tunsin oloni epävarmaksi ja verhosin epävarmuuteni yritykseen vaikuttaa fiksulta.. Kyselin viran varsinaiselta haltijalta, Pentiltä:

• Käytetäänkö täällä Rogressilaista nondirektiivistä, siis supportiivista terapiaa? Pentti hymyili ja totesi:

•  No, mä juttelen niiden kanssa.

Sitten tuli ensimmäinen potilas ja istahti tuoliin ja kertoi ongelman olevan jännittäminen. En ollut koko opiskeluaikana kuullut moisesta ongelmasta. Aivoni askaroivat: Ai niin fobioissa oli sosiaalinen fobia, mutta onko tämä sitä ja jos on, niin miten ihmeessä sitä hoidetaan? Esiintymispelko ja jännittäminen eivät olleet minulle henkilökohtaisesti tuttua ja siksi tunsin olevani hukassa.

Minä sitten noudatin Pentin ohjetta ja juttelin tytön kanssa. Nähtävästi ihan menestyksekkäästi, sillä niitä jännittäjiä alkoi lapata ovesta sisään enemmänkin.

Apukoululaisten erilaiset isät

Erääseen aluekuntaan oltiin perustamassa apukoulua ja minun oli testattava opettajien lähettämiä ehdokkaita. Muistan kaksi erilaista isää, toinen oli valtion virkamies, jonka titteli alkoi hänen korostamallaan sanalla ”yli”. Hän oli järkyttynyt ja vihainen siitä, että hänen ainoaa poikaansa oltiin siirtämässä apukouluun. Älykkyystestissä näkyi sellainen epätasainen profiili, josta saatoin päätellä, että takana on jonkin asteinen neurologinen häiriö. Kirjoitin isälle kirjeen ja kerroin, että poika ei ole ollenkaan tyhmä, mutta hänellä on joitakin oppimisvaikeuksia ja häntä voidaan auttaa apukoulun pienryhmässä paremmin kuin isossa yhdistelmäluokassa. – Mitään Nepsy-testejä neurologisten ongelmien kartoittamiseksi ei vielä ollut. Olin kiitollinen koulutukseni antamasta WISC-testin diagnoosimahdollisuuksien hallinnasta ja tyytyväinen, että saatoin rauhoitella isää sillä, että poika varmaan tulee menestymään työelämässä ihan normaalisti.

Toisen isän kohdalla tunsinkin olevani epäonnistunut. Hän oli isä, joka tuli tummassa puvussa ja kravatti kaulassa tyttärineen aamuautolla. Ulkonäöstä saattoi päätellä, että ulkotöitä oli tehty ja kädenpuristus oli vahva. Alkuhaastattelussa isän tiedot tyttärestään olivat varsin hatarat, mutta se nyt ei ollut siihen aikaan kovin harvinaista. Tutkimuksen jälkeen hän nyökkäili myöntyväisenä kaikkeen mitä ehdotin. Apukoulu sopi oikein hyvin. Kyselin tilanteen päätyttyä isältä linja-auton aikataulua. Paikkakunnalle oli menossa vain yksi auto, jonka lähtöön oli muutama tunti. Kerroin, että he voivat mennä odottelemaan lasten puolen odotushuoneeseen, jossa oli leluja tytölle ja hän itse voisi lukea lehtiä. Kun olimme lähdössä pois töistä, ja sammuttelimme valoja ilmeni että, isä ja tytär olivat odotushuoneessa edelleen. Linja-auto oli lähtenyt aikoja sitten. Tajusin, että isä ei tuntenut kelloa. Siellä he olivat olleet syömättä koko päivän. Sosiaalihoitaja sai jotenkin järjestettyä, että he pääsivät kuitenkin illalla kotiin. Tajusin että Savon salomailla asuu ihmisiä, joiden tilannetta en osannut arvioida oikein.

MUISTOJA MOISIOSTA JA SEN YHTEISÖLLISYYDESTÄ

Psykologina yhteisössä

Sairaalassa oli työyhteisö, mutta henkilökunta kuului yleensä myös samaan asumisyhteisöön. Mielisairaalat sijaitsivat muutaman kilometrin päässä lähimmästä kaupungista. Alueella asui myös suurin osa henkilökuntaa heille rakennetuissa työsuhdeasunnoissa. Opin nopeasti tuntemaan henkilökuntaa, kun vietin lapseni kanssa illat perhetalon hiekkalaatikolla.

Sairaalassa oli kanttiini, jossa myytiin myös elintarvikkeita. Lähimpään kauppaan oli muutama kilometri matkaa. Kanttiini oli samalla eräänlainen sosiaalinen keskus. Siellä saattoi istahtaa juomaan kupposen kahvia jonkun henkilökuntaan kuuluvan tai potilaan kanssa. Annoin tyttäreni tehdä itsenäisesti tuttavuutta myös potilaiden kanssa ja miten onnellisia he olivatkaan, kun saivat pitää pientä tyttöä sylissään. Joskus riipaisi, kun tajusin, miten paljosta paitsi potilaat ovat jääneet elämässä. Kerran miespotilas ihasteli vaunuissa olevaa tyttöäni ja sanoi ohi kulkevalle kroonikkonaiselle:

• Tule kahtomaan, kun rouvalla on nii kaanis laps.

• Niihä sitä terveellä immeisellä, huokasi nainen, eikä tullut.

Olin kiitollinen siitä, että tyttäreni sai viettää aikaa mielisairaalaympäristössä taaperona, sillä hän sai siellä niin paljon positiivista huomiota osakseen. Jos yksin kävelevä potilas oli tulossa tiellä vastaan, hän juoksi halaamaan potilasta, eikä kukaan koskaan torjunut tyttöä. Hän oppi, että maailma on täynnä ystävällisiä aikuisia. Asuimme kesän potilasrakennuksen ylimmässä kerroksessa. Jos jonkun osaston ovi oli auki, kun kuljimme sen ohi, hän pujahti osastolle ja sai taas osakseen lämpimiä tervehdyksiä.

Moisiossa potilaat osallistuivat erilaisiin töihin. Siellä oli maatila navettoineen puutarhoineen ja peltoineen. Puutarha tuotti todella hyviä tomaatteja. Kerran eräs mielenterveystoimiston potilas halusi Moisioon ja syynä ei ollut akuutit mielenterveysongelmat, vaan tomaattisadon kypsyminen. Niitä hyviä tomaatteja miehen teki taas mieli.

Psykologien työhuoneet olivat ns. kellarikäytävän varrella. Kun marssin ensimmäisenä aamuna kohti työhuonetta, käytävää siivonnut potilas vastasi huomeneeni toteamalla:

• Oottepa työ harvinaese kommee mies.

Kerroin olevani nainen. Seuraavan kerran, kun hän oli siivoamassa, oli kommenttina:

• Oottepa  työ harvinaese kommee mies - tae kaanis naene.

Kesän loppuun mennessä sukupuoleni oli edelleen hänelle epäselvä. Siksi ei ihasteluakaan voinut ottaa täysin todesta, vaikka mukavalta tuntuikin. Hän oli kroonikkopotilas, jolla oli tärkeä tehtävä.

Vaikka Moisio oli A-sairaala, siellä oli paljon pitkäaikaisia potilaita ja myös sellaisia, jotka säännöllisesti olivat ajoittain hoidossa. Potilaat saattoivat myös toimia henkilökunnan palkkaamina kotiapulaisina tai siivoojina heidän kodeissaan. Ihmettelin tapaa. Päätin, että voin kyllä juoda kanttiinissa kahvia potilaan kanssa ja jutella uimarannalla, mutta en halunnut ystävystyä, koska se toi mukanaan riskin. Jos potilaan oireet pahenisivat siten, että ystävyys tai työnantajuus eivät olleet enää mahdollisia, joutuisin hylkäämään potilaan esimerkiksi psykoosivaiheessa. Sitä en halunnut koskaan tehdä.

Alueella asui taksi, jota käytettiin potilassiirtoihin ja myös muihin ajoihin. Kerran tyttäreni korvat näyttivät särkevän iltamyöhällä. Minulla ei ollut rahaa eikä pankkikortteja siihen aikaan ollut. Mutta ei hätää, soitin taksille ja hän lähti meitä kuskaamaan Mikkeliin ensiapuun, odotteli siellä kanssamme ja lainasi vielä rahat lääkkeisiin.

Osastolla ohjelmaa

Moisiossa oli Neuvostoliitosta kotoisin oleva lääkäri, joka oli avioitunut suomalaisen miehen kanssa. Hän oli saanut hoitaakseen naisosaston, jossa oli tapana pitää joka aamu virrenveisuutuokio.  Lääkäri ihmetteli:

• Joku sanoo mikä numero vaan ja kaikki osa heti laula.

Samalla osastolla paistettiin ainakin kerran viikossa munkkeja, joiden ihana tuoksu leijaili psykologin avoimesta ikkunasta sisään ja niitähän piti lähteä heti ostamaan.

Oli sairaalassa myös muunlaista kulttuuria kuin virrenveisuuta. Osasto kolme sijaitsi huoneeni alapuolella ja se oli neurootikkomiesten osasto ja siellä järjestettiin bileitä monena iltana viikossa ja jumps jumps jumps kuului huoneeseemme yläkertaan, mutta se sentään päättyi ennen kymmentä.

Yhteisiä juhlia

Elämäni ainoa ja tyttäreni ensimmäinen diskotanssikokemus oli Moisiossa. Siellä järjestettiin juhlasalissa diskoja, joihin osallistui henkilökunta perheineen ja kaikki halukkaat avopuolen potilaat ja suljetuiltakin osastoilta valitut tapaukset. Mitään paritansseja ei niissä tanssittu eikä lopussa hitaita.

Sama yleisö osallistui myös erilaisiin juhliin. Tyttäreni 1,5v. oli valittu jonkun juhlan satujumppaesitykseen, koska oli niin innokkaana osallistunut päiväkodissa jumppatuokioihin. Mutta mites kävikään? Häntä kiinnosti niin paljon suuri yleisö, että hän asettui seisomaan lavan reunalle ja tuijotti merimiespuvussaan suu auki yleisöä. Muut jumppasivat taka-allla.

TYÖPAIKKAKIUSATTUNA

Työpaikkakiusaaminen termiä ei ollut olemassa. Kiusatun väärää uhrin häpeää ei käsitelty missään. Oma ammatti-identiteettini ei ollut vielä vahvistunut ja kiusaaminen vaurioitti luottamustani ammatillisiin kykyihini. Naispuolisella esimiehellä, joka oli ajan tavan mukaan psykiatri, oli taktiikkana ottaa yksi alaisista vuorollaan kiusaamiseen kohteeksi ja etsiä liittolaisia itselleen ja mielipiteilleen muusta henkilökunnasta. Kiusaaminen saattoi kestää vuosia tai kuukausia, mutta jokaisen vuoro tuli joskus. Kiusaamiseen liittyi vihjailuja kohteen maineen menetyksestä paikkakunnalla ja ammattitaidottomuudesta. Myös kieltäytyminen antamasta työtehtäviä on tehokas kiusaamiskeino. Hän kielsi minua itsenäisesti ottamasta ketään potilaaksi, jos heitä ulkopuoliset tarjosivat, eikä tarjonnut kuukausiin ketään. Yritin täyttää pöytäni papereilla, vaikka en tehnyt niille mitään, ettei minua saataisi kiinni siitä, että istun tyhjän pöydän ääressä. Ne päivät olivat todella pitkiä. Sitten taas kerran tuli minulle ulkopuolelta pyyntö ja menin peloissani kysymään, voinko ottaa henkilön potilaakseni. Hän suostui pyyntööni, mutta totesi samalla:

• Sinulle on niin vaikea antaa potilasta, kun sinä aina epäonnistut.

 Muistini palautti mieleen lauseen ja muistan nyt henkilönkin, josta oli kyse. Hän oli alkoholisti ja kohtalon ironiaa oli, että siitä päivästä lähtien, kun tapasimme ensimmäisen kerran, hän lakkasi juomasta ja vuoden kuluttua osallistuin hänen raittiutensa yksivuotissyntymäpäivilleen AA-kerhossa.

Oman kokemukseni jälkeen en halua koskaan vähätellä kenenkään työpaikkakiusatun tunteita. Ne vaikuttavat joskus kohtuuttomilta – niin omat tunteenikin vaikuttivat uudesta työtoveristani, kunnes hänen vuoronsa tuli joutua kiusaamisen kohteeksi.

Aina kun esiinnyin paikallislehdessä asiantuntijana tiesin että seuraavana päivänä saan siipeeni suorasti tai epäsuorasti.

Yritimme kerran pitää työpaikkakokousta toimistossa ja setviä asioita. Toimistoapulainen kertoi laskeneensa, tulisiko perhe toimeen miehen palkalla, jos nyt heti sanoutuisi irti. Jälkeenpäin istuimme typertyneenä ja kollega totesi, että ellemme tee jotain, me sairastumme psyykkisesti. Sosiaalihoitaja huokasi:

• Me ollaan jo sairaita.

Kiusaajamme ei halunnut, että kukaan lähtee sieltä pois, koska pelkäsi, että voimme pikkupaikkakunnalla levittää hänestä juoruja. Niitähän meillä toki oli.

Olin aikaisemmin saanut kuulla epäsuorat vihjailut siitä, että hänellä on paikkakunnallamme valtaa vaikuttaa maineeseemme.  Kun terveyskeskuspsykologin virkaa perustettiin paikkakunnalle, hän alkoi heti vihjailla, että hän pystyy estämään minun pääsyni virkaan. En sitten hakenut virkaa, vaikka työ olisi kiinnostanut.

En koskaan aliarvioi kenenkään ahdistunutta kertomusta omasta työpaikkakiusatuksi tulemisesta kuten teki nuori kollegani. Hän totesi tultuaan toimistoomme töihin:

• Annan mennä toisesta korvasta ulos.

 Vajaan vuoden kuluttua hän lähti sieltä pois ja oli mieluummin työttömänä.

Toinen nuori psykologi totesi, että jompikumpi heistä lähtee, ja se lähtijä ei ole hän. Mutta niin siinä kävi, että lähtijä oli hän.

Minulle ei pidetty mitään lähtökahveja. Hän kielsi minua kertomasta terapiapotilailleni, että lähden pois. Vain yhden asiakkaan kohdalla uhmasin sitä kieltoa.

Etelä-Hämeen mielisairaanhuoltopiirin psykiatreilla, psykologeilla ja sosiaalityöntekijöillä oli kerran kuussa yhteinen kokoontuminen Hattelmalassa. Saimme etukäteen tiedon, että siellä käsitellään nyt mielenterveystoimistojen työsuhdeongelmia. Matkustimme toiveikkaina ja jännittyneinä kokoukseen. Se ”käsittely” oli sitä, että Ylilääkäri totesi kuulleensa, että toimistoissa on ihmissuhdeongelmia ja sitten hän totesi:

• Te olette ihmissuhdealan asiantuntijoita, teidän on osattava hoitaa välinne kuntoon.

Asian käsittely päättyi siihen. Emme osanneet hoitaa välejämme kuntoon. Toimistojen johtajat olivat psykiatreja, joista oli pula. Ylilääkäri ei varmaankaan halunnut heitä suututtaa, etteivät he lähtisi pois.

Kerran tapasin seuraajani kadulla. En ollut koskaan puhunut hänen kanssaan, mutta tervehdimme kadulla. Hän pysäytti minut pyysi minua katsomaan omaa yksityisvastaanottohuonettaan. Istuin satulavyötuoliin ja aloin puhua niistä kovista kokemuksistani mielenterveystoimistossa, vapisin ja puhuin ja tiesin tulevani ymmärretyksi. Hän tajusi, miltä tuntuu tarkkailla esimiehen huomenta-sanomisen sävyä tai jähmettyä, kun tämä jättää sen kokonaan sanomatta.

Kollega totesi, että oli sääli, että niin monta nuorta perhettä joutui kärsimään sen naisen takia. Muutaman vuoden kuluttua luin paikallislehden etusivulta, että työntekijät ovat tyytymättömiä esimiehen tapaan johtaa ja asiaa käsitellään. Asia ratkaistiin siten, että esimieheltä otettiin pois valta. Hän jatkoi potilasvastaanottoa, mutta esimies oli Hämeenlinnassa ja kävi säännöllisesti Forssassa.

”VALISTUSPUHUJANA”

Psykologien toivottiin käyvän paikkakunnan erilaisissa tilaisuuksissa puhumassa. Oma puhujan urani aluksi tulin heti heitetyksi sinne syvään päähän. Mikkelissä tuli ylilääkäriltä käsky, että minun pitäisi menne puhumaan emäntäpäiville ammattikoululle. Kuvittelin mielessäni, että semmoinen 50 naisen porukka minua odottaa. Aiheena oli maalaiskodin ihmissuhteet ja kirjoitin esitelmän sanasta sanaan paperille. Kun saavuin ammattikoulun pihalle, se oli täynnä linja-autoja. Pian selvisi, että kysymyksessä olikin Maa- ja kotitalousnaisten maakunnalliset emäntäpäivät. Seuraavan päivän Länsi-Savon etusivulla oli kaksi pääaihetta: Apollo-lennon matka kuuhun ja minun esitelmäni. Ylilääkäri oli tyytyväinen.

Seuraava kutsu tuli Juvalle, jossa yleisönä olivat lukiolaiset vanhempineen ja opettajineen. Valmistauduin perusteellisesti ja taas kirjoitin esitelmäni huolellisesti paperille. Linja-autossa matkalla Juvalle huomasin, että olin unohtanut esitelmäni työpöydälleni. Ensimmäinen tunne oli kauhu. Sitten otin esiin kynän ja paperin ja aloin muistella, mitä siinä paperissa luki. Ranskalaisten viivojen ja avainsanojen kanssa marssin sitten ison yleisön eteen. Luento sujui hyvin. Opin siitä, että minulle sopii puolivapaa luennointi. Siitä lähtien en ole koko urani aikana kirjoittanut yhtään esitelmää paperille.

PSYKOLOGINA PIKKUKAUPUNKIYHTEISÖSSÄ

Forssa oli siihen aikaan 20 000 asukkaan vireä ja kasvava pikkukaupunki, jossa asukkailla oli voimakas kotiseutuylpeys. Kaukaa tulleita katseltiin aikansa ennen kuin hyväksyttiin. Pikkukaupungissa tunnettiin ihmisten tarinat. ”Puliukolla” torin reunalla oli oma tarinansa, he eivät olleet vain ”puliukkoja”, vaan myös sen ja sen poikia tai veljiä ja joskus jopa isiä. Myös mielenterveysongelmaisilla oli tunnetut tarinansa: Oli ”Kristuksen morsian”, varakkaan suvun sekaisin mennyt hymyilevä nainen, ”Maisteri”, joka oli oikeasti maisteri ja ”Klenkka”, jonka veli oli innokas urheilumies. Kaikkien kanssa tuli juteltua kadulla tavattaessa. He olivat osa yhteisöä kuten minäkin. Nyt he ovat jo edesmenneitä.

Osa nuorisosta ei erityisemmin viihtynyt kaupungissa, jossa ”ei ollut mitään tekemistä”. Osa osallistui harrastuksiin tai viihtyi kaveriporukoissa. Vuonna -71 ei tiedetty, että kukaan paikkakunnan nuorista olisi edes kokeillut huumeita. Joku nuorempi saattoi impata tai haistella liimoja ennen kuin siirtyi alkoholiin. Alkoholia käytettiin samassa määrin kuin muualla maassa nuorison parissa..

Kun tulin Forssaan, paikkakunnalla oli ammatinvalinnanohjaaja, jonka kanssa aloimme tavata lounaan merkeissä kerran kuussa. Jo edesmenneellä kollegalla ei ollut psykologin identiteettiä, ympäristö ei edes tiennyt, että hän oli psykologi. Hän itse sanoi, että psykologia ahdistaa häntä. Hän asui naapurikunnassa ja niinpä olin käytännössä paikkakunnan ainoa psykologi. Suuri yleisö oli tietoinen muutostani paikkakunnalle, koska siihen aikaan ilmoitettiin ”kirkollisissa” seurakuntaan muuttaneet ammattinimikkeineen. Aika usein keskustelu uusien tapaamisten kohdalla alkoi siitä, että tiedusteltiin, mistä olen muuttanut. Vastasin usein, että tulin lapseni kanssa Mikkelistä, tavarani tulivat Riihimäeltä ja henkikirjat Helsingistä. Ensimmäinen muutto avioeron jälkeen oli tapahtunut vanhempieni luo ja sinne jäin kirjoille, kunnes sain kauan kaipaamani vakituisen kodin. Tosin se valmistui vasta kuukausi muuttoni jälkeen ja ensimmäisen kuukauden asuin Mielenterveystoimistossa ja nukuin lapseni kanssa patjalla lattialla.

Paikkakunnalla puhuttiin tehtaasta tai yhtiöstä ja kaikki tiesivät mistä oli kyse. Forssa oli muodostunut Kuhalan kosken ja sen koskivoiman mahdollistaman puuvillatehtaan ympärille. Paikkakuntaa hallitsi Finlaysonin tehdas, jossa oli 2000 työntekijää, joista puolet oli naisia. Tehtaalle tuli 70-luvulla insinööri, jonka vaimo oli psykologi. Hän oli toiminut aikaisemmalla paikkakunnalla koulupsykologina. Koulupsykologien vakanssit olivat 70-luvulla vielä todella harvinaisia, mutta niin vain kävi, että pariskunnan aloitteesta ja pikkukaupungin poliittisella pelillä rouvalle perustettiin puolipäiväinen koulupsykologin virka. Olin iloinen, että sain paikkakunnalle kollegan, jonka kanssa jakaa asioita.

Kun vierailin tehtaalla ja sen huumaavan meluisessa kutomosalissa, olin kauhuissani. Toisaalta tehdas piti huolta työntekijöistään: Oli ollut oma synnytyslaitos ja sairastupa - ei enää 70-luvulla - oma päiväkoti, oma koulu lapsityöntekijöille 1800-luvulla ja vielä oma vanhainkoti. Suurin osa tehtaan työntekijöistä asui tehtaan asunnoissa. Työläiset asuivat omalla alueellaan ja johtoporras puistossa, jonne ulkopuolisilta oli ollut pääsy kielletty vielä 50-luvulla.

Luentokutsuja alkoi tulla alueen koulujen ja päiväkotien vanhempainiltoihin, seurakuntien tilaisuuksiin, ja erilaisten yhdistysten kokoontumisiin ja työpaikoille. Kiersin myös yläasteen ja ammattikoulun luokissa.

Puhuin paljon ikäihmisten tilaisuuksissa. Nyt vanhana muistelen niitä aikoja hymyillen nuorelle itselleni. Luennoin isoille saleille eläkeläisiä kirjatietoa vanhuudesta. Mitäpä minä todellisuudesta tiesin. Nyt tiedän:

”Tiesinhän tapasi vanhuus.

Teoriassa.

Kuitenkin yllätit.”

Kerroin usein, että olisi hyvä valmistautua eläkkeelle hankkimalla jokin kiinnostava harrastus jo ennen eläkeikää. Kerroin myös, että eläkkeelle siirtymisen elämänmuutos voi olla ikävä yllätys. Silloin tomera vanhus pyysi puheenvuoroa ja totesi, että kun tuolta yhtiöltä pääsee eläkkeelle, ei siinä mitään valmennuksia tarvita, kun vapautuu niin raskaasta työstä. Yhtä riemua se vaan on, kun ei tartte enää mennä töihin. Usein sanottiin että kun yhtiöllä oli niin kauan töissä, että sai eläkkeelle lähtiessä sen kultakellon, oli jo niin ”pöpi” ettei edes tuntenut kelloa. Muistelin 70-luvun kokemuksiani, kun kirjoitin seuraavan runon.

RAATAJANAISIA

Tehdas on enää tarina

samoin naiset, jotka raatoivat.

Aamupimeästä iltapimeään.

Kodit oli hoidettava ja koneet.

Kaukaa tulivat pumpulit.

Hiellä ja vaivalla poimitut,

tummin käsin.

Kangas kutoutui koneissa.

Koneet kolisivat, pauhasivat, jylisivät.

Ihmisen ääni hukkui,

ja ihmisyys koneistoon.

Kankaat leikattiin loimista,

kun oli aika.

Ihmiset irrotettiin koneista,

kun oli aika:

eläkkeen aika ja hyvästien,

kultakellon ja kuulolaitteen.

Kankaat olivat kauniita,

mutta hinta kallis.

Nyt maksavat kaukana muut naiset.

Eikä maailma vieläkään ymmärrä,

miten raskasta voi olla ihmisen työ.

• ja naisen elämä.

Minä opetin ihmisiä ja uusi pikkukaupunkiyhteisö opetti minua monella eri tavalla. Oli helppo verkostoitua. Helsingissä elin akateemisessa kuplassa, Forssassa ystävä- ja tuttavapiiri laajeni monenkirjavaksi. Ihmisten todellisuus avautui aivan uudella tavalla psykologin työhuoneessa ja vapaa-ajan kohtaamisissa.

​

This is your About page. This space is a great opportunity to give a full background on who you are, what you do and what your site has to offer. Your users are genuinely interested in learning more about you, so don’t be afraid to share personal anecdotes to create a more friendly quality.

Every website has a story, and your visitors want to hear yours. This space is a great opportunity to provide any personal details you want to share with your followers. Include interesting anecdotes and facts to keep readers engaged.
 

Double click on the text box to start editing your content and make sure to add all the relevant details you want site visitors to know. If you’re a business, talk about how you started and share your professional journey. Explain your core values, your commitment to customers and how you stand out from the crowd. Add a photo, gallery or video for even more engagement.