KIRJA TUNNELOIKKA AIKUISUUTEEN ON LUETTAVISSA PDF-TIEDOSTONA SEURAAVASSA OSOITTEESSA: https://documentcloud.adobe.com/link/review?uri=urn:aaid:scds:US:4bfd38f3-38da-4dd7-8c54-73898d3962e6

TUNNELOIKKA AIKUISUUTEEN-kirjasta otteita

HUOSTAANOTTO MAHDOLLISUUTENA

Ehjä perhe, jossa on rakkautta ja rajoja on ihanne. Mutta monet perheet ovat eri tavoin haavoittuneita ja toimivat vajavaisesti syystä tai toisesta. Kipein asia, jonka lapsi voi kohdata perheessään, on hylkääminen. Se jättää jälkensä mieleen ja tunteisiin.

     Hylkäämistä voi tapahtua monessa eri muodossa. Lapsi voi kokea hylkäämisenä sen, että vanhemmat ovat välinpitämättömiä tai uppoutuvat liikaa työhönsä. Hylkääminen tulee aina kuvaan mukaan, kun vanhemmat käyttävät päihteitä. Vanhempien eron tai toisen kuoleman lapsi kokee usein hylkäämisenä ja ehkäpä voimakkain hylkää-miskokemus liittyy huostaanottoon, vaikka vanhemmat eivät edes olisi millään halun-neet luopua lapsestaan.

     Lapsella on taipumus luulla, että hän on itse syyllinen siihen, että on tullut hylätyksi. Hän voi luulla, että jos olisi toiminut toisella tavalla, avioeroa ei olisi tullut, äiti ei olisi juonut tai huostaanottoa ei olisi tapahtunut. Lapsi voi alkaa nähdä itsensä syyllisenä ja tuntea häpeää, ellei hänelle selitetä tilannetta riittävän ymmärrettävästi.

      Huostaanotettujen tarinoissa näkyvät sekä upeat mahdollisuudet että joskus riskien toteutuminen. Etukäteen ei voida tietää, olisiko lapsen parempi jäädä tukitoimien varassa omaan kotiinsa vai siirtyä sijaishuoltoon. On myös vaikea ennakoida, minkälainen sijoituspaikka olisi sopivin. Jälkeenpäin voidaan pohtia, olisiko tulos ollut parempi, jos sijaisperheen sijasta olisi valittu ammatillinen perhekoti tai laitos tai päinvastoin. Kristallipallolle olisi sosiaalityössä käyttöä, mutta sellaista ei ole.

       Kun tuttu perhe katoaa ympäriltä, yksinäisyyden tunne valtaa mielen. Sijoitus outoon ympäristöön on aina haasteellista. Erään laajan tutkimuksen mukaan suurella osalla sijoitetuista lapsista kestää noin kaksi vuotta, ennen kuin he tuntevat olevansa uudessa ympäristössä kotona. Kaksi vuotta on pitkä aika sielun yksinäisyyttä lapsen historiassa. Joillakin yksinäisyyden tunne jatkuu aikuiseksi asti, ja ihminen tuntee olevansa aina vieraassa paikassa. Kuvan 8-vuotias Ossi-poika sai piirustustunnilla tehtäväksi piirtää perheen kuvan. Hänet oli huostaanotettu 6-vuotiaana ja hän oli piirtäessään ollut kolmannessa sijaiskodissaan muutaman kuukauden. Kuvassa oli vain poika itse ja tietokone. Perhe puuttui kuvasta - ja pojan tunnemaailmasta.

1.1Ossi.png

John Seita oli 50-luvulla syntynyt yksinhuoltajaäidin poika, joka ei tiennyt, kuka hänen isänsä oli. Äiti oli alkoholisoitunut ja Johnilla oli monia sisaruksia, joilla oli eri isät. Lastensuojelu yritti auttaa häntä erilaisin tukitoimin mutta turhaan. Kun hän oli kahdeksanvuotias, hänet otettiin huostaan ja neljän vuoden ja kahdentoista sijoituspaikan jälkeen, hänet haluttiin erottaa omasta yhteisöstään ja kaveripiiristä ja lähetettiin toisessa osavaltiossa sijaitsevaan laitokseen. Hänelle sanottiin, että hän ei luultavasti tapaa koskaan enää äitiään.

   Johnista oli siinä vaiheessa jo kasvanut poika, joka vihasi. Hän ei luottanut opettajiin, eikä lastensuojelun työntekijöihin, hän oli taistellut sijaisvanhempia vastaan ja oli karkaillut jatkuvasti. Huostaanotto ja sijaisperheiden vaihtuminen olivat saaneet hänet uskomaan, että hän oli hävettävästi erilainen. Itsesäälin tunteen värittämä minäkäsitys pohjautui sijaiskotien vaihtumisen takia siihen ajatukseen, että hän oli "viallinen tavara" eli tavara, jonka ostaja saa palauttaa, koska siinä on vikaa. Hänethän oli palautettu monta kertaa viranomaisten käsiin uudelleen sijoitettavaksi.

   Johnin selviytymiskeino hylkäämisen tunnelukkoon oli ylikompensaatio. Sillä tarkoitetaan käyttäytymistä, jossa tunnelukon omaava ikään kuin hyökkää omaa ongelmaansa vastaan käyttäytymällä samoin kuin tunnelukon aiheuttajat. John kehitti itsestään hylkääjän. Hän vastusti kaikkia lastensuojeluhenkilöstön ehdotuksia. Hän päästi heidät lähelle itseään vain jouduttuaan vaikeaan kriisiin. Kun hän oli heidän avullaan selviytynyt kriisistä, hän hylkäsi heidät heti uudelleen olemalla kylmä ja etäinen. Hän loukkasi sitkeimpiäkin auttajia ja käytti törkeää kieltä. Hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että tulisi itse auttajan hylkäämäksi myöhemmin.

   Uudessa laitoksessa Johnin oli tarkoitus osallistua Larry Brendtron kehittämään nuoria tukevaan ohjelmaan. Mutta John ei suostunut alkuhaastattelussa Larryn kanssa yhteistyöhön vaan ilmoitti, ettei halua puhua mitään eikä jäädä siihen kirottuun laitokseen. Lopulta John kuitenkin osallistui ohjelmaan.

   Ensimmäinen aikuinen, johon John alkoi luottaa, oli urheilusta kiinnostunut ohjaaja, joka alkoi tuttavuuden alussa väitellä hänen kanssaan tuttujen urheilujoukkueiden paremmuudesta. John Seita kuvaa, että mies tuli hänen elämäänsä takaoven kautta. Hän toimi vaistonvaraisesti, eikä yrittänytkään alkuun muodostaa sidettä Johniin.

  Erilaisen tuen turvin John selviytyi lopulta hyvään aikuisuuteen. Hänestä tuli filosofian tohtori ja sosiaalialan professori, joka on paljon tutkinut lastensuojeluasiakkuutta ja kirjoittanut huostaan otettujen lasten elämästä. Hän on nyt myöhemmin tehnyt lapsena vihaamansa Larry Brentdronin kanssa paljon hyvää yhteistyötä.

  John Seita on luonut käsitteen: Perheen etuoikeus (Family privilege). Hänellä itsellään on sekä käytännön kokemusta että teoreettista tietoa siitä, miltä tuntuu, kun perhe onkin muiden etuoikeus, ja se puuttuu itseltä - vaikka sen pitäisi olla jokaisen lapsen ja nuoren perusoikeus.

1.1asurutyö.png

 

HYVÄ ITSETUNTO

Usein ajatellaan, että itsetunto paranee itseä kehumalla vaikka aamuisin peilin edessä, mutta amerikkalainen Nathaniel Branden, joka oli kognitiivisen terapian konkareita, oli toista mieltä. Hänen mukaansa ihmisen itsetunto pulppuaa seuraavasta kuudesta sisäisestä lähteestä, joiden toimintaa kannattaa vaalia. Hän tuotti aikoinaan paljon omahoitomateriaalia, jonka pohjalta olen koonnut seuraavat tavoitteet.

ELÄMINEN TIETOISESTI: Elä läsnä olevassa hetkessä. Ole tietoinen omasta käyttäytymisestäsi ja siitä, miten se vaikuttaa muihin ihmisiin. Tiedosta omat tarpeesi, tunteesi, arvosi ja asenteesi, jotka ohjaavat käyttäytymistäsi.

ITSEHYVÄKSYNTÄ: Ole itsesi "ystävä", hyväksy omat tunteesi, tekosi ja seksuaalisuutesi ja suhtaudu niihin realistisesti. Hyväksy tuskasi, vihasi, pelkosi ja ahdistuksesi.

VASTUULLISUUS: Ota vastuu omista tavoitteistasi, valinnoistasi, siitä miten kohtelet ihmisiä ja miten käytät aikaasi. Ota vastuu omasta onnellisuudestasi.

ITSEKUNNIOITUS: Kohtele itseäsi kunnioittavasti ja odota kunnioittavaa käytöstä myös muilta. Arvosta syvimpiä tarpeitasi.

TAVOITTEELLISUUS: Aseta itsellesi tavoitteita työssä, opiskelussa, kotona, ihmissuhteissa, tunteiden alueella ja harrastuksissa.

TOIMINTOJEN EHEYS: Tee omien ihanteidesi ja arvojesi mukaisia valintoja - myös pienissä asioissa.

                                                                                                                              MITÄ TARVITSIT, MITÄ SAIT?

1.1.1tornieriksmv.png

 ELÄMÄN ROSOISUUS

 

"TÄÄ ON VAAN MAAILMAA, EIKÄ SEN KUMMEMPAA, PARATIISIKSI EI TÄTÄ SAA", 

 lauloi aikoinaan ystäväni, joka kasvoi äärimmäisen köyhässä perheessä, jossa isä oli alkoholisti ja äiti itsetuhoinen skitsofreenikko. Se oli hänen voimalaulunsa - lauseensa. Hän asui ahtaassa kodissa kerrostalossa. Hän oli lastensuojeluasiakas. Häntä ei huostaanotettu, mutta hän sai runsaasti tukea sosiaaliviranomaisilta, koska muuta tukiverkostoa ei ollut. Hän selviytyi.

Perheen ongelmat olisivat voineet vaikuttaa niin, että ystäväni olisi häiriintynyt jo varhaisessa vaiheessa. Hän oli jo alle kymmenvuotiaana selvillä perheen jatkuvista rahahuolista. Sen on jo yksinään todettu aiheuttavan ns. toksista stressiä, joka saattaa vaikuttaa vielä myöhemmin aikuisuudessa jopa fyysisten sairauksien puhkeamiseen. Myös niiltä ystäväni on välttynyt. Hän loi itselleen hyvän ammattiuran ja sai hyvin toimivan perheen ja onnistui omassa äitiydessään.

Lastensuojelussa on alettu puhua toksisesta eli myrkyllisestä stressistä. Sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa lapsella on ollut pitkäkestoinen uhka omassa elinympäristössään. Jatkuvan huolentunteen ja pelon seurauksena stressireaktiojärjestelmä kehittyy yliherkäksi ja alkaa tuottaa stressihormoneja. Pitkäkestoinen korkea stressihormonipitoisuus vaikuttaa lapsen keskushermoston kehitykseen ja elimistöön. Monella huostaanotetulla lapsella ja nuorella huolet eivät suinkaan pääty huostaanottoon. Varsinkin tytöt saattavat kantaa jatkuvasti huolta oman äidin hyvinvoinnista. Stressi jatkuu toksisena edelleen.

Lapsuuden ympäristön vakaviksi riskitekijöiksi on arvioitu laajan amerikkalaisen tutkimuksen mukaan seitsemän eri tekijää, joista jokainen yksistään voi aiheuttaa mielenterveyden tai fyysisen terveyden ongelmia: lapseen kohdistuva henkinen väkivalta / lapseen kohdistuva fyysinen väkivalta / lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö /äitiin kohdistuva väkivalta / kodissa päihdeongelmainen perheenjäsen / kodissa psyykkisesti sairas tai itsetuhoinen perheenjäsen / kodissa perheenjäsen, jolla oli ollut vankilatuomio. Tutkimusten mukaan myös pitkittyneet eroriidat ja huostaanottoa edeltäneet puutteet lapsen hoivassa ja huolenpidossa voivat aiheuttaa toksisen stressitilan.

Amerikkalainen lastenlääkäri Nadine Burke Harris luettelee psyykkisiä oireita, joita toksinen stressi voi aiheuttaa lapselle myöhemmin: impulsiivinen ja yliaktiivinen käytös, pelkotilat, hallitsematon viha, masennus, ahdistus, itsetuhoisuus, uni- ja syömishäiriöt

Edellä kuvailemalla ystävälläni oli kaksi vakavaa riskitekijää, mutta hän selviytyi. Hänen stressinsä ei ollut kehittynyt toksiseksi, koska hänellä oli kyky käyttää luovia toimintoja selviytymiskeinona. Hän pystyi siten vapautumaan välillä pitkiksi ajoiksi stressistä. Toisella ystävälläni ei ollut yhtään edellä mainittua riskitekijää, mutta hän oli jatkuvasti masentunut. Hän oli syntynyt varakkaaseen ja rakastavaan perheeseen. Kerran tavatessamme hän tuijotti minua ja sanoi: "Mun täytyy saada tietää, mistä mun masennukseni johtuu!" Jouduin toteamaan hänelle, ettei kaikkien ihmisten masennukselle löydy selitystä, se vain on tullut elämään. - Mutta apua kyllä löytyy kuntoutumiseen tai ainakin masennuksen kanssa elämiseen.

Kognitiivinen terapia kehitettiin aluksi masennuksen hoitamiseen. Silloin myös havaittiin, että ihmisen oli mahdollista itse terapoida itseään erilaisten materiaalien ja psykologisten tehtävien avulla. Alettiin puhua itsehoidosta tai omahoidosta. Nykyään netti tarjoaa monenlaista materiaalia. Luotettavin lähde on mielestäni Mielenterveystalo ja sen erilaiset omahoito-ohjelmat:

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito/masennuksen_omahoito/Pages/default.aspx

"KIRJAINLAPSET"

Lapsuuskodin ongelmat voivat vaurioittaa lasta psyykkisesti jo varhain, mutta on myös heitä, jotka ovat vaurioituneet jo kohdussa tai synnytyksessä tai niitä, joilla on tiettyihin geeneihin liittyvä sairaus tai poikkeama.

Eräs ikääntyvä päiväkodin pitkäaikainen työntekijä totesi: "Nykyään on paljon kirjain-lapsia - ei niitä ennen ollut". Monilla diagnooseilla on lyhenteet: ADHD, ADD, FASD, RAD jne. Lapset eivät ole suinkaan muuttuneet, mutta heitä ymmärretään nykyään paremmin, kun tiedetään, että poikkeavan käyttäytymisen takana on tietty oireryhmä. "Kirjainlapsi" on erityistarpeinen lapsi ja hänen tarpeisiinsa pystytään vastaamaan paremmin päivähoidossa ja koulussa.

Fyysisten sairauksien kohdalla voidaan antaa tarkka diagnoosi erilaisten koetulosten avulla. Psykiatriset diagnoosit ovat oireiden perusteella annettuja oletuksia, vaikka niillä saattaa olla neurobiologinen pohja. Oireita voidaan arvioida psykologisilla testeillä sekä lapsen ja nuoren ja hänen läheistensä haastatteluilla. Niiden pohjalta hoitava tiimi muodostaa käsityksensä diagnoosista. Ne ovat enemmän tai vähemmän oletuksia ja voivat olla myös vääriä. Monella lastensuojeluasiakkaalla ovat diagnoosit vaihtuneet vuosien varrella moneen kertaan, toisilla ne ovat lisääntyneet, joillakin pudonneet kokonaan pois. - Jälkeenpäin on voitu todeta annettu diagnoosi vääräksi tai lapsi on kuntoutunut.

Diagnoosilla ei haluta leimata ketään, mutta ne auttavat hoidon valitsemisessa ja saamisessa ja vaikuttavat yhteiskunnan antamaan taloudelliseen tukeen. Aika usein diagnoosin saaminen on helpotus. Se kertoo myös, että kuuluu, johonkin ryhmään, jolla on samanlaisia ongelmia kuin itsellä ja samanlaisia selityksiä tunteille ja käyttäytymiselle. Lapsi saa tiedon, ettei ole ainoa erilainen ja on oikeutettu tarpeidensa mukaiseen hoitoon. Diagnoosi ei ole kohtalo. Ihminen voi itse vaikuttaa paljonkin siihen, miten selviytyy elämässä. Seuraavat kolme selviytymistarinaa ovat todisteena siitä.

 

SIJAISVANHEMPIEN TUKI JA SOPIVA LÄÄKITYS

"Joni" oli erittäin levoton lapsi ja käyttäytyi ryhmässä ongelmallisesti. Oireet havaittiin esikoulussa ja Jonin selviytymiseen edes henkilökohtaisen avustajan kanssa tavallisessa koulussa ei uskottu. Poika oli selvästi älykäs, mutta sosiaalisesti täysin taitamaton. Hänen diagnooseikseen tarkentuivat ADHD ja Asperger. Sijaisvanhemmat taistelivat ja saivat hänet normaaliopetukseen.

Myös lääkityksen saamisessa oli ongelmia ja erilaisia mielipiteitä. Kuitenkin ADHD-lääkitys osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Jonin käy-täytyminen ryhmässä muuttui lääkkeen vaikutuksesta rauhallisemmaksi. Jos lääke unohtui ottaa aamulla, avustaja soitti jo muutaman tunnin kuluttua kotiin ongelmista. Viikonloppuisin lääkitystä ei käytetty, Joni pärjäsi kotioloissa ilman sitä. Lääkitys auttoi Jonia välttymään saamasta koulussa jatkuvasti negatiivista palautetta, joka olisi vaikuttanut hänen minäkäsitykseensä kielteisesti.

Kun ikää karttui, Joni huomasi hallitsevansa käyttäytymistään paremmin ja halusi itse lopettaa lääkityksen. Hän meni lukioon ja kirjoitti ylioppilaaksi. Tällä hetkellä hän toimii yleisönpalveluammatissa suuressa kaupungissa ja pärjää hyvin.

 

TUEN AVULLA NORMAALIIN AIKUISUUTEEN

Seuraavaan tarinaan on haastateltu Akun huostaanoton tehnyttä sosiaalityöntekijää, Akun sijaishuollon työntekijää, sijaisäitiä, ala-asteen ja ammattikoulun opettajia ja "Akua" itseään.

Akulla oli monenlaisia diagnooseja vuosien varrella. Hän oli nuoren alkoholistiäidin lapsi, ja ensimmäiseksi diagnoosiksi tarjoutui FAS. Aku oli pieni poika, jolla oli hellyttävä olemus ja hänestä oli helppo pitää, mutta käyttäytyminen oli niin ongelmallista, että häntä ei voitu opettaa edes erityislapsille tarkoitetussa pienryhmässä. Sijaisperheessä ei ollut kotona suurempia ongelmia, koska omat lapset olivat selvästi vanhempia. Aku pystyi myös leikkimään tuttujen pikkulasten kanssa. Ongelmana oli kyvyttömyys olla ikätovereiden kanssa edes lyhyttä aikaa.

Akun käyttäytyminen koulussa oli täysin hallitsematonta. Hän halusi kontaktia muihin lapsiin ja hyökkäsi takaapäin heidän kimppuunsa ja sai tytöt pelkäämään ja pojat suuttumaan. Välitunnit muun koulun oppilaiden kanssa täytyi lopettaa. Opettajalla saattoi olla käsivarressa rivi eri-ikäisiä mustelmia Akun puremien jäljiltä. Ongelmaa yritettiin ratkaista siten, että pojalle järjestettiin vuodeksi yksityisopetusta lyhennettyinä päivinä koulun tiloissa, mutta ratkaisu oli pitemmän päälle kestämätön. Sijaisäiti ja sosiaalityöntekijä yhdessä etsivät ratkaisua.

Lopulta Aku sijoitettiin vuodeksi psykiatriselle lastenosastolle ja hän kävi osastokoulua, jossa oli loistava miesopettaja. Siihen aikaan oli lastensuojelussa käytössä ns. Holding-menetelmä, jossa raivoavaa lasta pidetään sylissä tiukasti niin kauan, kunnes hänen raivonsa laukesi. Sitä oli käytetty Akun kohdalla joskus koulussa huonolla menestyksellä, mutta sitä käytettiin osastohoidossa säännöllisesti. Kiinnipitelijöitä oli kaksi. Akun sosiaalityöntekijä oli sitä mieltä, että juuri Holding-menetelmän avulla Akulle saatiin laitettua rajat ja hän sitten myös ajan myötä sisäisti ne. Menetelmä on tällä hetkellä lastensuojelussa kielletty.

Akulla itsellään ei ole nyt aikuisena muistikuvia holdingmenetelmästä. Muutenkin muistikuvat osastohoidosta ovat hataria. Lähes ainoa muisto oli kaverin löytyminen. Osastolla Aku pystyi solmimaan elämänsä ensimmäisen ystävyyssuhteen ikätoveriin. Osastohoidon jälkeen Aku pystyi tulemaan toimeen ikätovereidensa kanssa koulun pienryhmässä. Ammattikoulussa hän sopeutui alkuvaikeuksien jälkeen isoon ryhmään hyvin ja oli normaaliopetuksessa. Hän valmistui ammattiin ja hänellä on vakituinen työpaikka.

Kunnan koulutoimi ja sosiaalitoimi panostivat poikaan taloudellisesti. Sijaisäiti osasi hakea Akulle apua. Kunta ei kitsastellut sijaisperheen tukien kanssa, mikä antoi heille viestin siitä, että heidän sitoutumistaan ja panostaan arvostettiin. Akulla on aikuisena edelleen kiinteä suhde sijaisperheeseen. Akun selviytymiseen on ratkaisevasti vaikuttanut perheen vanhempien lasten tuki. Akun huostaanotto kaksivuotiaana ja sijaishuolto tuli kalliiksi sijoittajakunnalle, mutta rahallinen panos kantoi hedelmää Akun kohdalla. Hänestä tuli kunnon veronmaksaja sijoittajakuntaansa eikä syrjäytynyt koko elämänsä tukien varassa elävä aikuinen, jonka kustannukset yhteiskunnalle olisi voinut olla arvioiden mukaan yli miljoonan.

 

ÄITI, JOKA TAISTELI

Autismiliiton kotisivulla kerrotaan Aspergerin oireyhtymästä: "Aspergerin oireyhtymä on autismikirjoon kuuluva neurobiologinen keskushermoston kehityshäiriö, joka aiheuttaa hyvin vaihtelevia toimintarajoitteita. Monille diagnosoidulle Aspergerin oireyhtymä on myös tärkeä osa heidän identiteettiään: Se ei ole tauti tai sairaus, josta pitäisi "parantua." Autismikirjosta puhuttaessa käytetään sanaa "kirjo" kuvaamaan sitä monimuotoisuutta ja yksilöllistä vaihtelua, jota tällä kirjolla esiintyy."

Joni oli pystynyt selättämään paitsi ADHD:n aiheuttamat ongelmat myös Aspergerin vaikutuksen ammatillisessa työskentelyssä. Hän teki työtään itsenäisesti, mutta oli valinnut asiakaspalvelutyön, jossa asiakkaat vaihtuivat moneen kertaan päivän mittaan. Myös "Anna" oli selviytynyt vaikeiden vuosien jälkeen hyvin. Hän oli olemukseltaan viehättävä nuori nainen, jolla oli pohtinut paljon omaa elämäänsä ja elämää yleensä:

Vanhempani erosivat, kun olin pieni. En minä ole kärsinyt siitä, että minulla ei ole isää. Tilanne että yksi päättää on selkeämpi. Ettei tule kahdenlaisia määräyksiä, kun toinen sanoo yhtä ja toinen toista, eikä tiedä kumpaa pitäisi uskoa. Ajattelen, että kun vanhempani erosivat, vaikka heillä oli lapsia, niin heillä oli varmaan hyvä syy siihen. Ja se hyvä syy toimii myös minun edukseni.

Koen välillä, että en riitä. Ongelmani aiheuttavat sen, että en pysty käyttämään koko kapasiteettiani. Asperger hankaloittaa arkeani. Kaikki uudet tapaamiset vievät paljon energiaa ja täytyy miettiä, mitä muuta on samana päivänä. Pelkään myös ihmisten parissa tulevani väärinymmärretyksi.

Työelämässä minua hämmentävät kirjoittamattomat säännöt. Usein sanotaan, jotain ja ei kuitenkaan tarkoiteta sitä. Ja esimerkiksi, jos menee kylään ja sanotaan, että "Ole kuin kotonasi", ei kuitenkaan tarkoiteta sitä. Nykyinen työni, jota teen itsenäisesti, sopii minulle, olen erittäin itseohjautuva. Kuulun kuitenkin erilaisiin yhteisöihin harrastukseni puitteissa ja viihdyn niissä. Teen myös vapaaehtoistyötä, jossa tapaan ihmisiä. Mitään parasta ystävätärtä minulla ei ole, enkä kaipaakaan sellaista. Viihdyn kotona ja nykyisellä asuinalueellani, koska se on rauhallinen. Kuljen koirani kanssa usein metsässä, eikä ketään tule koko lenkin aikana vastaan, pidän siitä.

Ensimmäistä kertaa oireisiini kiinnitettiin huomiota päiväkodissa. Olen kuusivuotiaasta alkaen ollut eripituisia hoitojaksoja osastoi-la. Äitini on taistellut puolestani ja on vaatinut minulle hoitoa ja onnistunutkin siinä hyvin. Olen ollut monenlaisissa terapioissa ja hyötynyt niistä. Joskus asiat eivät edenneet. Diagnoosin saamisen kanssa oli ongelmia ja erilaisia mielipiteitä. Pisin noin vuoden kestävä osasto-hoitojakso oli ollessani kaksitoistavuotias, jolloin sain myös diagnoosin hoidossa tehdyissä tutkimuksissa. Se auttoi hoidon linjauksessa ja oli helpompi saada apua.

En ole tilannut itselleni papereitani nähtäväksi. En halua. En pidä siitä, että voisin löytää sieltä sellaista, että minut on ymmärretty väärin.

Kun olin 16-vuotias, pääsin äitini aloitteesta lastensuojelulaitokseen. Olin ollut siellä aikaisemmin tukiviikonloppuja. Huostaanotto oli hyvä asia, sain apua eri tahoilta. Jotkut ihmiset luulevat, että kodissani on ollut jotain vikaa, kun minut on huostaanotettu tai sitten, että olen tehnyt jotain pahaa. Kysymys ei kohdallani ole ollenkaan siitä.

Tämä maailma on sellainen, että ihaillaan tavoitteellisuutta ja kunnianhimoa. Juuri nyt tällä hetkellä minulla ei ole tulevaisuuden suunnitelmia perheen perustamisesta tai opiskelusta tai ammatillisesta etenemisestä, mutta niitä voi olla hyvin myöhemmin. Elän hyvää elämää, vaikka selkeää suuntaa ei juuri nyt olekaan. - Ja unelma voi myös olla se, että hyväksyn itseni ja etten ajattele omaa diagnoosiani ja menneisyyttäni rajoittavana tekijänä.

 

 

Oli oma diagnoosi mikä tahansa, on tärkeää oppia suhtautumaan siihen hyväksyvästi osana omaa ainutlaatuisuutta. Samalla toimivampien käyttäytymistapojen harjoittelu kannattaa ja asenne: 

Olen erilainen, mutta en vääränlainen. 

Diagnoosi kertoo, että olet joissain suhteissa erilainen kuin useimmat muut, mutta sinulla on samantapaisia haasteita omaavia ikätovereita. Moni on iän ja kokemuksen karttuessa ja mahdollisesti myös terapian avulla oppinut hallitsemaan tilanteita ja elämäänsä.  

Paniikkihäiriöistä aikuisuuden alussa kärsinyt "Max" totesi. "Sitten ne alkoivat olla niin vaikeita, että mä en olis uskaltanut edes mennä kauppaan. Mutta mä vaan pakotin itseni hammasta purren menemään." Maxilla oli ollut myös Posttraumaattisen stressireaktion (PTSD) oireita jo lapsena. Hän oli nähnyt  vuosikymmeniä silmissään kuvan isästään verisenä, ranteet auki viillettynä. Myös Max oli ollut "kirjainlapsi", mutta sai diagnoosin ja avun vasta aikuisena. Hän ei ollut lapsena tai nuorena kertonut kenellekään oireistaan. 

PTSD:n oireita ovat: jatkuvat muistikuvat tai hetkelliset voimakkaat takaumat tai painajaisunet tai ahdistuneisuus oloissa, jotka muistuttavat koetusta tapahtumasta.

Ihmisen tunne-elämä kehittyy koko hänen elämänsä ajan ja sille voi asettaa tavoitteita kuten: enemmän myötätuntoa, mutta ei yliempaattisuutta / enemmän itsemyötätuntoa, mutta ei itsesääliä / vähemmän katkeruutta / vähemmän kateutta / vähemmän häpeää jne. - Tunneloikka aikuisuuteen tarkoittaa tunnelukkojen avaamista ja sisäisen aikuisen kuuntelemista ja sen seurauksena kypsempiä tunteita ja ajatuksia.