ANJA LAURILA LAINAKSI ANNETTU LAPSI

TEKSTI ON SIIRRETTY ALKUPERÄISESTÄ KÄSIKIRJOITUKSESTA., JOKA ILMESTYI 1993, JOTKUT TERMIT OVAT VANHENTUNEITA KUTEN MBD( ->ADHD), KUN KIRJASSA PUHUTAAN AMMATTIMAISISTA SIJAISVANHEMMISTA EI TARKOITETA VARSINAISESTI AMMATILLISIA PERHEKOTEJA, JOITA SIIHEN AIKAAN OLI HYVIN VÄHÄN. LAINSÄÄDÄNTÖ ON PÄÄOSIN EDELLEEN SAMA, MUTTA VANHEMPIEN ETUKÄTEEN VALMENTAMINEN ON EDISTYNYT HUOMATTAVASTI.

 

 

SISÄLLYS

I PERHEHOITO LASTENSUOJELUN MUOTONA 

ERILAISIA SIJAISKOTEJA 

SIJAISVANHEMMAT KERTOVAT .

MITÄ PERHEELTÄ ODOTETAAN

VIRHEISTÄ VOI OPPIA 

ALKUAIKOJEN ILOT JA SURUT 

LAPSESTA LUOPUMINEN

SOSIAALITYÖNTEKIJÄN NÄKÖKULMA 

 

II PSYYKEN KEHITYS JA SIJAISKOTILAPSI 

KEHITYSPSYKOLOGIAN NÄKÖKULMIA 

PERINNÖLLISYYS JA YMPÄRISTÖ 

OPPIMINEN 

MORAALIN KEHITYKSEN VAIHEET 

LAPSEN KEHITYS IKÄVUOSITTAIN 

MOTIIVIT 

MINÄKUVA 

MINÄN KEHITYSTASOT 

III KASVATTAMISESTA 

SIJAISKASVATTAJANA 

KIINTYMYKSEN MUODOSTUMINEN JA RAKKAUS 

PERHE 

LAPSEN BIOLOGISET VANHEMMAT 

OMAT LAPSET JA SIJAISKOTILAPSET 

JUURET

KUN PERHEENJÄSEN ON ERI ROTUA

SIJAISKODIN RAHATALOUS 

VUOROVAIKUTUKSEN TASOT 

PERHEVÄKIVALTA 

KRIISIT PORTTINA PAREMPAAN ELÄMÄÄN

IV PERHEHOITO JA ERITYISONGELMAT

KASVATTAJA JA ONGELMAT

KEHITYSVIIVÄSTYMÄT 

AGGRESSIIVINEN KÄYTTÄYTYMINEN...

MASENTUNUT LAPSI .

ESTYNYT LAPSI 

KUN LAPSI PELKÄÄ 

SEKSUAALISESTI HÄIRITTY LAPSI .

ONGELMIA KOULUSSA 

MISTÄ APUA 

LOPUKSI 

I PERHEHOITO LASTENSUOJELUN MUOTONA

Kun lapsen omat vanhemmat tukitoimista huolimatta eivät pysty huolehtimaan hänestä, sosiaalilautakunta otta

a lapsen huostaan, yleensä vanhempien suostumuksella tai joskus ilma sitä, jolloin kyseessä on pakkohuostaanotto. Jos kyseessä on vauva, vanhemmilta usein tiedustellaan halukkuutta luovuttaa lapsensa adoptoitavaksi. Jos vanhemmat allekirjoittavat luovutussopimuksen, lapselle etsitään adoptioperhe ja biologisten vanhempien velvollisuudet ja oikeudet lakkaavat. Huostaan otettu lapsi sijoitetaan ns. sijaishoitoon lastenkotiin tai perhekotiin eli sijaiskotiin. Lapsen biologiset vanhemmat toimivat edelleen holhoojina ja maksavat tulojen mukaan määriteltyä perhehoitomaksua kunnalle, joka sijoittaa lapsen. Kunta sijoittaa lapsen joko oman kunnan tai muun kunnan alueella olevaan perheeseen ja maksaa perheelle kulukorvausta, jonka on tarkoitus peittää lapsen jokapäiväisen elämän menot. Lisäksi vanhemmat yleensä saavat pientä hoitopalkkiota, joka on verotettavaa tuloa

    Perheiden soveltuvuuden tehtävään arvioivat sosiaalityöntekijät. Lapsen odotetaan saavan perheessä tasa-arvoisen aseman.

Huostaanotto päättyy, kun lapsi on 18-vuotias. Jos lapsen opinnot ovat vielä tässä vaiheessa kesken, tehdään jälkihuoltosopimus ja sosiaalilautakunta ottaa taloudellisen vastuun nuoresta tarpeen mukaan, kuitein korkeintaan 21-vuotiaaksi asti. Sijoitettu lapsi ei peri sijaisvanhempiaan vaan omat biologiset vanhempansa. Itsenäistymisvaiheessa sosiaalilauta-kunta maksaa ns. itsenäistymisrahan.

   Kasvattilapsista puhutaan silloin, kun lapset eivät ole sosiaalilautakunnan huostassa, vaan vanhemmat ovat itse sijoittaneet lapset esimerkiksi isovanhemmille tai sukulaisperheeseen kasvatettaviksi.

 

ERILAISIA SIJAISKOTEJA

Sijaisperheet ovat hyvin erilaisia ja heidän lähtökohtansa tehtävään ryhtyessään ovat eri-laiset. Koska adoptiolasta on vaikea saada, monet adoptiota toivovat päätyvät sijaisvanhemmiksi. Tällöin voidaan puhua adoptiotyyppisestä sijaisperheestä. Toisena ääripäänä ovat ammatillisesti asennoituvat sijaisperheet, joissa ollaan valmiita hoitamaan myös vaikeasti sijoitettavia lapsia.       Ammatillisesti asennoitunut sijaisperhe on avoimempi ja yhteydet lapsen omaan sukuun ovat keskimäärin tiiviimmät. Useimmat perheet sijoittuvat näiden ääripäiden väliin. Perheen arvo sijaisperheenä ei riipu lähtökohdista vaan siitä, miten se kussakin tapauksessa pystyy vastaa-maan juuri kyseessä olevan ainutlaatuisen lapsen tarpeisiin.

Lapsi pyritään sijoittamaan nuorimmaksi, koska liittyminen perheeseen sujuu silloin luontevammin ja suuri huomiontarve tulee kuopuksena paremmin tyydytetyksi.

      Aikaisemmin tyypillinen perhekoti sijaitsi maalla ja sijaisvanhemmat olivat maanviljelijöitä. Nykyään koteja on paljon myös kaupungeissa ja vanhemmat edustavat lähes kaikkia mahdollisia ammatteja ja eri sosiaalityhmiä. Lapset pyritään kuitenkin sijoittamaan perheeseen, jossa on molemmat vanhemmat, koska heille tahdotaan taata mahdollisimman vakka kasvu-alusta. Vain poikkeustapauksissa voi yksihuo9ltataja tulla kysymykseen.

SIJAISVANHEMMAT KERTOVAT

Rauhallisen suurperheen synty

Olin nähnyt eräässä tilaisuudessa perheen, jossa tiesin olevan sijoitettuja lapsia. Siellä viisi kauniisti puettua ja hyvin käyttäytyvää lasta olivat parveilleet vanhempiensa ympärillä. Olin yrittänyt lasten ulkonäöstä päätellä, ketkä olivat omia, ketkä sijoitettuja ja löysinkin kahdesta selvää yhdennäköisyyttä vanhempien kanssa. Myöhemmin sain kuitenkin tietää, että kaikki lapset olivat sijoitettuja.

    Aloitin kirjani haastattelut tästä perheestä. Kun pitkän ajomatkan ja eksymisenkin jälkeen pääsin perille, luulin tulleeni väärään paikkaan. Pihalla ei näkynyt merkkejä lapsista, ei ollut ulkoiluvälineitä eikä leluja. Tarkistin ovesta nimen; olin oikeassa paikassa. Astuessani sisään olin edelleen hämmentynyt: kahdeksan lasta, siisti eteinen ja meluton koti. Istuimme olohuonee-

seen keskustelemaan. Kaksi nuorimmaista lähetettiin toiseen huoneeseen leikkimään ja vanhemmat lapset pysyivät omissa puuhissaan. Saimme keskustella rauhassa sijaisvanhemmuudesta. Koko aikana en kuullut yhtään riitaa, eikä kukaan lapsista tullut kärttämään huomiota.

    Olin todella utelias tietämään, miten tällainen idylli oli syntynyt ja vanhemmat kertoivat:

Pirkko: Minulla on aina ollut se ajatus, että ottaisin omieni lisäksi muita.

Jukka: Minä olin vastaan, mutta en suoraan kieltänyt. Meillä oli kotona ollut kasvattilapsi ja minä vähän tiesin, mitä se on.

Pirkko: Kun kaksi vanhinta lasta olivat ji isompia ja tämä nuorimmainen oli kolmevuotias ja kaipasi aina seuraa, ajattelin että nyt on sopiva aika ja otin yhteyttä sosiaalitoimistoon.

Jukka: Kun se sosiaalityöntekijä tuli haastattelemaan, en ihan suoraan sanonut, että olen vastaan.

Pirkko: Sitten jonkun ajan kuluttua saimme nelivuotiaan Vesan ja hänen vuotta nuoremman sisarensa Ninan. Mutta eihän niistä omalle kuitenkaan kavereita tullut, kun ne eivät osanneet ollenkaan leikkiä. Se touhu oli sellaista päätöntä menoa, pelkäsin että omakin häiriintyy. Ne vaan huusi ja juoksi ympäri taloa. Eivätkä ne osanneet oikein mitään muutakaan. Kaiken sai opettaa kädestä pitäen. Eikä ne malttaneet katsoa televisiotakaan. Ja kaikki meni suuhun. Siihen aikaan meillä oli hampaanjäljet kaikessa, mikä vaan suuhun mahtui. Niillä oli se sama vauhti päällä vielä nukkuessakin. Se oli sellaista levotonta vääntelehtimistä. Molemmat huusivat ja ääntelivät unissaan ja Nina hakkasi päätä sängynpäätyyn. Meille oli etukäteen sanottu, että Nina on vähän häiriintynyt. Mutta kyllä minä sitä mieltä olen, että sosiaalityöntekijä vähätteli niiden ongelmia.

Sitten me lähdettiin Ninan kanssa lääkäriin, kun sille tuli korvatulehdus. Ja lääkäri kertoi meille totuuden. Se oli hoitanut Ninaa vauvasta lähtien eikä antanut paljon toiveita kehittymisen suhteen. paljon paremmin Nina on kuitenkin kehittynyt kun mitä lääkäri ennusti. Nina ei pysty oppimaan yhtä nopeasti kuin muut, mutta meillä on pieni kyläkoulu ja opettaja voi ottaa huomioon Ninan oppimisvaikeudet. Muutenkin hänen kanssaan menee hyvin. Tosin viime kesänä, kun nämä pojat tulivat, Nina vähän oireili, kai se huomiota kaipasi, mutta nyt on se vaihe taas ohitettu. Ja Vesa on tällä hetkellä ikein mukava poika.

Kyllä meillä kamalan vaikeaa se alku oli, mutta ei se silloin kenellekään sitä haluttu ker-toa. Ajattelin, että kun olen kerran tähän ryhtynyt, en luovuta, mutta mies kerran hermostui. Muistatko?

Jukka: Kerran kun en taaskaan saanut niiden melulta nukutuksi, pomppasin pystyyn ja sanoin, että ”joko noi lähtee tai minä!”.

Pirkko: Kukaan ei lähtenyt, mutta me järjestettiin se nukkuminen uudestaan. Olin nimit-täin ottanut ne meidän makuuhuoneeseen nukkumaan, ajattelin että kun öisin peittelisin ja paijaisin, ne tasaantuisivat nopeammin. Vesa ja Nina siirrettiin sitten yläkertaan nukkumaan, vaikka kyllä se Ninan päänjyskytys kuului sieltäkin.

Jukka; Kyllä minä silti niiden kanssa olin. Minullahan oli ne tuolla metsätöissäkin mukana enemmän kuin omat ovat koskaan olleet.

Pirkko: Sitten tytöt alkoivat puhua, että otetaan vauva. Niin me sitten etsittiin vauvaa, mut-ta saatiinkin nelivuotias tyttö. Se oli helppoa tuon Minnan kanssa, ihan se oli alusta asti kuin oma.

Jukka: Kyllä minäkin olen tähän sijaisvanhemmuuteen jo tottunut. Minun mielipiteeni on muuttunut ihan päinvastaiseksi, olen sellaista hitaasti lämpenevää tyyppiä.

Pirkko. Tämä on muuttunut meille ihan kutsumukseksi. Kun Minna meni kouluun, koti al-koi tuntua vähän tyhjältä ja sitten me kyseltiin alle kouluikäisiä sisaruksia, että niillä olisi seuraa toisistaan. Saatiin sitten nämä kaksi. Kun näitä haettiin lastenkodista, niin mies olisi ottanut sieltä vielä kolmannenkin, mutta nyt minä sanoin ei.

Jukka: Siellä oli semmoinen poika, joka oli kauhean vaikea eikä totellut ketään. Se oikein tarrautui minuun ja jos minä vähän sanoin jotain, niin heti se totteli.

Pirkko: Nämä nuorimmat ovat olleet helppoja lapsia. Ja helppoa meillä on nykyään kaikki-en kanssa. Kaikki nämä ovat meille rakkaita. Toisesta pitää erilailla kuin toisesta, sehän on selvä, mutta tasavertaisesti yritetään lapsia kohdella ja toivotaan, että kaikki kävisivät vielä aikuisenkin meillä.

Parasta tässä tehtävässä ovat olleet ihan nuo lapset ja se, että niiden sukulaiset ovat olleet tyytyväisiä. Sieltäpäin on aina saatu paljon kiitosta.

 

Reipasta menoa maalaistalossa

   Olin sopinut haastattelusta, jossa oli tarkoitus kysellä perheeseen äskettäin sijoitetun tytön kokemuksia. kun astuin sisään taloon, iloinen ja välitön tunnelma ympäröi minut. Ulkopuolisenakin näki heti, että siellä tosiaan pidettiin lapsista. En yhtään ihmettele, että sosiaalityöntekijä oli ylipuhunut perheen ottamaan kovia kokeneen sisarusparin huostaansa. Lapset olivat sopeutuneet nopeasti ja näyttivät selvästi viihtyvän. Emäntä ja isäntä osoittivat aitoa kiinnostusta ja kiintymystä lapsiin. pyysin perheenisää kertomaan kokemuksistaan. Ensimmäinen välitön vastaus oli: ”Mä olen kauheasti tykännyt”. Vähän kyselemällä sain tietää enemmänkin.

  Sijaisisä. Meillä oli itsellä vain yksi poika, eikä lisää tullut. Vaimo alkoi puhua sijaiskotilapsen ottamisesta. Mutta minä sanoin, että älä viitsi, jos me ei kuitenkaan onnistuta. Tai jos siihen kiintyy ja sitten se vietäisiin kuitenkin pois. Kyllä sitä pitkään pohdittiin. mutta päätettiin kuitenkin ottaa. Ja lopulta Jari tupsahti siihen ihan äkkiä. Ja äkkiä se tuli sitten Päivikin ja nyt nämä Mari ja Marko.

   Noitten kahden vanhemman lapsen äidit olivat kovin nuoria. Aluksi meillä oli pelko, että jos niiden elämä selkiintyy ja ne ottaakin lapset meiltä pois. Tällä hetkellä molempien elämä on järjestyksessä, mutta ei ne silti ole lapsiaan takaisinhalunneet ja lähdössähän noi nyt on meiltäkin. Päivikin asuu jo kaupungissa. Ensin minä kyllä näiden Marin ja Markon kohdalla sanoin, että ei käy, me ollaan jo liian vanhoja. Muta kun kuultiin keistä oli kysymys, haluttiin auttaa. Ja kyllä se ihan mukavaa on, että nuo tuohon tuli, muutenhan täällä vaan istuta nökötettäis illat kahdestaan.

   Meillä on mennyt todella hyvin kaikkien kanssa. Eihän noita lasten geenejä saa muokattua, mutta luonnetta saa aika paljon. Yhdessä me Maijan kanssa mietitään rajat ja minä ne sitten lopulta toteutan. Maija niitä enempi kasvattaa ja käy niitten kanssa keskusteluja. Minä aikani kuuntelen ja jos ei siitä mitään tule, minä menen tilanteeseen ja sanon sanani, mitä minä olen asiasta ajatellut. Tuommoisen vähän villin pojan kanssa täytyy olla jyrkkä, mutta ei kuitenkaan millään kovuudella. Maija sen on muutaman kerran yläkertaan ajanut, mutta minä olen selvinnyt puheella. Sellainen paha tapa meillä kyllä on, että puhutaan kovaa. Mutta kauheasti me yritetään viljellä tuota huumoria. ilman sitä ei olisi ollenkaan tultu toimeen.

   Ruokaa on aina annettu niin paljon, kun ovat halunneet. Toi Marko oli elänyt viime ajat vähän kuin irtolainen, kullki pitkin kyliä ja söi, missä sattui. Kai se sellainen pikkunälkäinen oli ollut. Alussa se söi ihan kauheasti, mutta minä sanoin, että annetaan syödä vaan. kyllä se siitä tyrttyy. Ja vaatteet täytyy olla sellaiset, ettei erotu muista. Vaikka ei tämä Mari mitään kalliita vaadikaan.

  Kaikki nuo lapset ovat minulle samanarvoisia. Tuosta Jaristakin ihmiset sanoivat, että paremminhan te pidätte kuin omanne. Vaikka kyllä me omaakin on pallutettu. Lasten vanhempi-en kanssa on tultu hyvin juttuun ja sukulaisia on tapailtu isovanhempia myöten.

   On tottakai semmoisia ihmisiä, jotka vihjailevat, että niistä saa kauhean paljon rahaa. Silloin me aina sanotaan, että ”ruvetkaa tekin, sijaisvanhemmista on pulaa”. Tässä juuri yhtenä päivänä sanoin yhdelle miehelle että ”olis kaunis teko, jos ottaisit itsekin sijaiskotilapsen”.

  Kun me toisten sijaisisien kanssa tavataan, niin me jutellaan näistä lapsista ja jos tietää, että toisilla on ollut vaikeaa, niin kysellään, että miten nyt menee. Meillä ei ole kyllä itsellä ollut ongelmia. Noi kaikki lapset ovat olleet niin kivoja. Se on sattunut olemaan meidän kohdalla tasaista tämä elämä.

Perhehoidon veteraani

   Irja: Vietämme tänä vuonna 25-vuotiataiteilijajuhlaa. Sillä taidetta tämä on ollut - tämä elämä itsessään. On ollut mahtavia ja kauniita värejä koko kirjo kirkkaista tummiin. Luovaa tämä on ollut. Ne tummatkin värit ovat mielenkiintoisia. Kun tappelu tulee, se on kasvattajalle ihan luovaa toimintaa, kun miettii mistä se johtuu, mikä on se viesti ja miten voin auttaa. Sellaisiahan ne ovat ne vaikeatkin asiat, että tykkäämistähän ne hakee.

  Meillä on kolme biologista lasta ja sitten kaksikymmentä sellaista, joiden tultua on tehty hoitosopimus ja sitten on niitä kriisisijoituksia. Täällä ei ole lastenkotia ja meidän kotia on käytetty hätätapauksissa ensimmäisenä sijoituspaikkana, kun lopullista sijoitusta on valmisteltu. Meillä nämä kaikki ovat olleet upeita lapsia. Nyt kotona on enää viisi nuorimmaista.

  On meillä tietysti vaikeuksia ollut. Alkuvuosina välillä tuntui, että ei kertakaikkiaan päästä eteenpäin. Onneksi kuitenkin saatoin aina soittaa sosiaalityöntekijälle ja sain sieltä tukea. Nyt sitä on viisastunut. eikä kaikkia asioita ota ongelmaksi. Kylää tällä alueella tarvitaan kipeästi tietoa ja sitä ei kirjoissa ole. Siksi lähdin työnohjaajakoulutukseenkin, että voisin osaltani auttaa, että nuoret vanhemmat pääsisivät vähän vähemmällä.

MITÄ PERHEELTÄ ODOTETAAN

Ajatus sijaiskodiksi ryhtymisestä elää monessa perheessä. Aloite on yleensä vaimon, asi-aa pohditaan vanhempien kesken ja sitten lapsetkin otetaan mukaan. Perheet tuntevat usein

epävarmuutta siitä, ovatko he tarpeeksi hyviä. Sijaiskodilta ei kuitenkaan vaadita mitään täydellisyyttä, vaan tavallinen koti tavallisine ongelmineen kelpaa. On kuitenkin joitakin ominaisuuksia, joita sijaiskodilta odotetaan.

    Sijaisvanhempien tulee olla joustavia, sopeutuvia ja kykeneviä haasteellisen ongelman käsittelyyn ihmissuhteissa. Heidän tulee myös ymmärtää, ettei lapsi ole heitä varten. Heillä pitäisi olla myös voimavaroja lapsesta luopumiseen, jos se on lapsen edun mukaista. On myös tärkeää, että perhe hyväksyy biologiset vanhemmat yhteistyökumppaneiksi ja haluaa tehdä yhteistyötä viranomaisten kanssa ja erilaisten auttavien tahojen kanssa.

    Jos perheessä on lapsettomuusongelma, sen pitäisi olla työstetty läpi lapsen tullessa, muuten sijaisäidin on vaikea hyväksyä lapsen historiaa ennen sijoitusta. Hän voi haluta, että lapsen elämä alkaa siitä, kun tämä tulee hänen lapsekseen. Ja kuitenkin lapsen koko elämän-historian kuljettaminen mukana on tärkeää. Omistavan sijaisäidin suhde biologiseen äitiin muodostuu yleensä ongelmalliseksi.

    Lapselle täytyy olla tilaa perheessä, hänen omaleimaisuutensa tulee voida hyväksyä. Siksi sosiaalityöntekijät näkevät kielteisenä voimakkaat erityisvakaumukset tai perheen sulkeutuneisuuden. Voimakas säälin tunne sijoituksen motiivina ei ennusta hyvää, eikä myöskään syyllisiä etsivä ajattelutapa.

    Eniten epäonnistumisia on erään tutkimuksen mukaan todettu tapahtuvan perheissä, joissa toisen tai molempien vanhempien lapsuudessa on ollut . tai avioparin keskinäisessä suhteessa on - poikkeavaa riippuvuutta: esimerkiksi parisuhde muistuttaakin äiti-poika -suhdetta tai isä-tytär -suhdetta. Myös perheen voimakas suorituskeskeisyys tai autoritaarinen asenne on todettu kielteiseksi seikaksi hoidon onnistumisen kannalta.

    Onnistuneissa perhehoitokodeissa on todettu olevan rakkauden ja kiintymyksen tunteita, mutta tärkeimmäksi onnistumisen edellytykseksi saatiin eräässä suomalaisessa tutkimuksessa sijaisvanhempien taito ohjata lasta.

 

Miksi sijaisperheeksi?

    Ennen yhteydenottoa sosiaalitoimistoon, perheessä on yleensä pitkään pohdittu uuden mahdollisuuden hyviä ja huonoja puolia. Myös sosiaalityöntekijä kysyy , miksi perhe haluaa sijaiskodiksi. Syitähän on yleensä useampiakin ja niistä saatetaan valita ne, jotka tuntuvat kelvollisimmilta. Joskus tehdään vääriä arvioita, sillä sosiaalityöntekijä hyväksyy itsekkäitäkin syitä. Voivathan jotkut itsekkäät motiivit olla lapsen kasvua tukevia. Jos tavalliselta perheeltä kysytään miksi he ovat hankkineet lapsia, tuskinpa vanhemmat yrittävät sorvata yleviä humaanisia näkökohtia. On sallittua hankkia lapsia itsekkäistä syistä ja on sallittua hankkia sijaiskotilapsia omista tarpeistaan lähtien, jos kuitenkin ollaan valmiita näkemään lapsen tarpeet ja toimimaan ristiriitatilanteissa niiden mukaan.

Miksi te ryhdyitte sijaisvanhemmiksi?

   Jokainen sijaisperhe on kuullut tämän kysymyksen ja joutunut miettimään myös vastauksen. Seuraavassa on koottu joukko erilaisia vastauksia, joita on annettu eri yhteyksissä.

Sijaisisä: Me ollaan aina tykätty lapsista ja kun omat kasvaoivat isoksi, niin päätettiin sitten ruveta tähän touhuun.

Sijaisäiti: Me ei saatu itse lasta. Me yritettiin adoptiolasta, mutta ei se onnistunut.

Sijaisisä: Meillä oli vähän vaikeuksia lastensaannin kanssa. Saatiin lopulta kuitenkin tyttö. Me haluttiin sitten poika. Mieluummin oltaisiin otettu ihan vauva, mutta mitään pientä poikaa ei ollut saatavissa ja meille tarjottiin sisaruksia. Niitä ei haluttu erottaa ja me jouduttiin ottamaan myös se tyttö.

Sijaisäiti: Ei me kyllä oltu ajateltu ryhtyä sijaisvanhemmiksi, mutta kun nämä olivat olleet meillä hoidossa ja on vähän niinkuin sukulaisiakin, niin kyllä me sitten päätettiin se ottaa.

Sijaisäiti: Tiina oli meillä perhepäivähoidossa ja se oli kyllä aika vaikea, mutta kun se oh-jaaja alkoi sitä perhehoitoa kysellä, niin me ajateltiin Jeesuksen sanoja ”Minä oli koditon ja te ette ottaneet minua luoksenne.” Ihan siitä näkökulmasta me tähän lähdettiin.

Sijaisisä: Tätä Tommia kysyttiin meille kahdeksi viikoksi, kun sen äiti joutui sairaalaan. Ei me oltu ajateltu sijaisvanhemmiksi ruveta, mutta haluttiin auttaa. No sehän venyi se kaksi viikkoa. Nyt Tommi on ollut meillä kaksi vuotta ja on varmaan aikuiseksi asti.

Sijaisäiti: Olinhan minä usein ajatellut, että ryhdytään sijaisperheeksi, mutta sitten tämän pojan kohdalla koin sellaisen sisäisen varmuuden, jonka uskon Jumalan johdatukseksi, että hänet pitäisi nyt ottaa. Ja niin siinä loppujen lopuksi sitten kävi, että poika meille tuli. Ja vaikeimmallakin hetkellä luotin, että tämä on Jumalan antama tehtävä ja Hän antaa meille

tarpeeksi voimia.

Sijaisisä: Me haluttiin auttaa.

Sijaisäiti: Meillä oli vaan yksi lapsi ja haluttiin, ettei se kasva liian itsekkääksi.

Sijaisäiti: Meidän mielestä meillä on onnellinen koti ja kun maailmassa on niin kauheesti hätää, niin me haluttiin vähän jakaa tätä meidän onnea muillekin.

Sijaisäiti:

Kun Marian isä kuoli, meidän oli oikeastaan pakko ottaa se. Me oltiin meidän suvussa ai-noat, joilla oli siihen mahdollisuus, mutta jos uudelleen saisi valita, niin en ottaisi.

Sijaisäiti: Meillä oli kolme poikaa ja sitten haluttiin tyttö.

Sijaisisä: Ensimmäinen otettiin vähän niinku oman seuraksi, mutta sitten se sosiaalityön-tekijä alkoi ehdotella lisääkin ja kun meillä oli hyvin mennyt, niin päätettiin ottaa lisää.

Sijaisäiti: Tämä sijaiskotilapsijuttu on vähän samanlaista kuin noiden omienkin hankkimi-sen kanssa. Ensin ajattelee, että kunhan tämän saan hoidettua. Sitten kun elämä tasaantuu ja lapset kasvaa, tulee semmoinen ”vauvakuume”. Alkaa taas miettiä uudenhankkimista ja sitten keskustellaan ja pohditaan ja sitten puhutaan sosiaalityöntekijän kanssa ja se onkin sillä selvä, kohta talossa on talossa uusi ”vauva”, ikä voi olla vaikka neljätoista vuotta.

VIRHEISTÄ VOI OPPIA

Riittävän hyvät sijaisvanhemmat

    Meillä on vanhempina erilaisia ihannekuvia, joihin vertaamme itseämme. Jossain syvällä sisimmässämme on lapsena omaksuttu käsitys omien vanhempiemme erehtymättömyydestä, Vaikka olemmekin elämän kuluessa moneen kertaan huomanneet käsityksen vääräksi, silti ajatus ihannevanhemmista ei kuole ja se on pohjana ihanneäiti- ja ihanneisämyyteille. Tosielämässä ei täydellisiä vanhempia ole, mutta on riittävän hyviä vanhempia.

    Tunnettu englantilainen psykoanalyytikko Donald Winnicot puhuu riittävän hyvästä äidistä ja tarkoittaa sillä sellaista äitiä, joka pystyy vastaamaan lapsen tarpeisiin tämän vauvaiässä. Toinen psykoanalyytikko Bettelheim puhuu kyllin hyvistä vanhemmista ja tarkoittaa sillä vanhempia, jotka menettelevät kyllin usein oikein. Niiden oikeiden menettelyjen vaikutukset korvaavat riittävän hyvin väärien menettelyjen aiheuttamat vauriot.

    Sijaisvanhempinakin me teemme virheitä, vaikka sitä ajatusta ei ole helppo hyväksyä. Paljon useammin me menettelemme kuitenkin oikein ja voimme sen vuoksi luottavaisin mielin suhtautua tehtäväämme. Mutta jos uskaltaa nähdä omat virheensä, niistä voi oppia.

Jos saisin aloittaa alusta

    Kukaan meistä ei voi aloittaa enää alusta, mutta me voimme kertoa omia kokemuksiamme niille. jotka aloittelevat. Pohdimme kerran vanhempien ryhmänä, mitä olisimme itse tehneet toisin ja seuraavanlaisia jälkiviisauksia löytyi:

Sijaisäiti: En nalkuttaisi niistä huonoista tavoista, huomaisin hyvän paremmin.

Sijaisäiti: En yrittäisi järjestää lapsille oman mieleni mukaista hauskaa, vaan kyselisin enemmän, mitä he haluavat. Meidän tyttö ahdistui vaan Helsingin matkasta ja Linnanmäestä. Sillä oli ollut niin paljon muutoksia elämässä ja nyt tuli lisää hulinaa. Ja sitten meitä vielä harmitti sen ahdistuneisuus, eikä muillakaan ollut kivaa.

Sijaisäiti: Hyväksyisin myös sen, että lapsi ei opi, enkä yrittäisi sivistää häntä väkisin.

Sijaisisä: En odottaisi omalta suvulta niin paljon, lapsillahan on omat sukulaisensa.

Sijaisäiti: Suhtautuisin biologisiin vanhempiin ystävällisemmin. Nyt tajuan, miten tärkeää se on lapselle.

Sijaisäiti: Uskaltaisin nopeammin asettaa rajoja ja lopettaa vieraskoreuden. En hemmotte-lisi lasta siinä pelossa ettei se viihtyisi. Tekisin enemmän päätöksiä sen mukaan, mikä on lapselle parhaaksi, enkä sen mukaan, mitä lapsi itse haluaa.

Sijaisäiti: Huomaisin omia lapsia enemmän sijoituksen alkuvaiheessa, enkä riidoissa me-nisi aina sijoitetun lapsen puolelle.

Uskaltaisin pyytää lomaa alussa. kun lapset eivät vielä tunnu omilta, olisi tärkeä päästä joskus niistä vähän kauemmaksi. Nyt tietysti lomaillaan yhdessä.

Sijaisäiti: En väkisin yrittäisi luoda ”meidän perhe” -henkeä. Odottelisin rauhassa, että mies ja biologiset lapset kasvaisivat omaan rooliinsa. Ja hyväksyisin senkin, että olemme erilainen perhe. Antaisin enemmän tilaa sijoitetun lapsen erilaisuudelle,

 

Kolme erilaista sijaiskotia

    Kun lapsi tulee perheeseen on tarkoitus, että hän on siellä niin kauan kuin sijoitus kestää. Joskus hänet joudutaan kuitenkin siirtämään toiseen kotiin joko sijaisvanhempien tai lapsen itsensä aloitteesta. Myyntiedustajana toimiva Seppo vaihtoi aikoinaan kaksi kertaa sijaiskotia. Jo Sepon lapsuus oli ollut rankka. isä oli ollut alkoholisti ja pahoinpiteli sekä äitiä että poikaa. äiti löysi uuden miehen, jätti pojan isälle ja muutti toiselle paikkakunnalle asumaan. Kun Sepon isä kuoli tämän ollessa kymmenvuotias, äiti ei halunnut Seppoa omaan perheeseensä, vaan antoi tämän sijaiskotiin. Seppo itse kertoo:

 

Se sijaiskoti oli syrjäkylällä, kaukana entisestä kodistani ja yksinäisellä paikalla. Ne olivat aika vanhoja ne sijaisvanhemmat ja niillä oli jo kaksi aikuista lasta. Aluksi se pelasi. Siellä ei otettu viinaa eikä minua lyöty, mutta sitten joudunkin tekemään kauheasti työtä. Minusta tuntui, että ne olivat ottaneet minut lähinnä rengin hommiin ja sitten otettiin raha kunnalta. Vaatteetkin olisi pitänyt pestä itse. Mutta eihän siitä mukulana mitään tullut. Minä sanoin niille, että lähden pois. Sitten kerran, kun olin koulussa, jäin vaan kirkolle.

   Pääsin yhden kaverin luo yöksi ja sitten jäin sinne pysyvästi. Alussa minulle sanottiin, että minua pidetään kuin omia. Siltä se ensin näytti, mutta kun tuli viikonloppu, ne alkoivat ryypätä ja sitten olinkin jo sosiaalihuollon kakara. Aluksi ne haukkuivat minua vain humalassa, mutta myöhemmin ihan selvänäkin. Sitten se mies alkoi hakata minua. Vaikka se oli pieni, se oli nuorempana nostellut puntteja ja oli edelleen aika kovassa kunnossa.

   Sitten aloin karkailla sieltä ja minua haettiin poliisien kanssa takaisin. Kerrankin olin kol-me vuorokautta tuolla yhdessä ladossa. Ei siinä nukkumisesta tullut mitään. Sitä vaan mietti ja mietti. Yöllä tuli kylmäkin ja revin seinästä lautoja ja tein tiilien päälle nuotion. Siellä oli semmoisia styroxeja, ne syttyivät palamaan, mutta sain ne itse sammumaan.

Sillä perheellä oli oma homma, jota oikeastaan se vaimo joutui enemmän hoitamaan ja se mies alkoi juoda viikollakin ja oli välillä ihan juoppohullu, sohi puukolla ilmaa ja tappeli pikku-ukkojen kanssa. Välillä lähdin taas ja nukuin kirkolla kerrostalojen rappukäytävissä. Silloin sitä ajatteli, että ”missä sä asut, mikä sä olet ja mitä tulee huomenna”. Aina minulla oli semmoinen tunne, että jotain pahaa olen tehnyt ja kohta tulee ympäri korvia.

   En koskaan tuntenut ketään toista sijaiskotilasta, en ollut edes kuullut sellaisesta. Olisi nekin sijaisvanhemmat käyneet joskus jossain koulutuksessa, mutta eivät ne käyneet muualla kuin kiljupytyllä.

   Sitten, kun olin kuudentoista, kirkolla oli kerran helluntailaisten teetupabussi. Menin sinne kavereiden kanssa ihan uteliaisuuttani ja ne kutsuivat läheiseen kaupunkiin niiden kokoukseen. Menin sinne ja tulin uskoon. Nyt kaikki kääntyi ihan päälaelleen. Nyt olinkin lahkolainen ja sain sen takia selkääni. Alkoi ihan sairas vainoaminen.

    Sitten pääsin Kaarinan ja Pekan luo. Ja kyllä sen voin sanoa, että se on niiden ansiota, ettei musta ole tullut juoppoa. Kaarinan ja Pekan luona oli hyvä olla. Siellä oli rauhallista ja minä aloin tasaantua. Minua pidettiin ihan kuin omaa lasta, niin kuin perheenjäsentä. ne on kyllä loistavia kasvattajia. Se tapa, millä Kaarina suhtautuu niihin kahteen nuorimpaan, kun ne kiukuttelee, on tosi hieno. Ikinä se ei menetä malttiaan. Olin siellä 5-6 vuotta. Niitä minä lähinnä pidän vanhempinani En minä paljon kylässä käy, mutta sinne eniten setää. Siellä on kiva käydä istumassa, vaikka ei paljon puhuta.

Vaikka minulla oli raaka lapsuus, niin kyllä minä mielestäni olen selvinnyt aika hyvin. Levoton minä olen ja työhullu. Ihmisiin en ihan helposti luota.

   Kun näen lehdessä ilmoituksen, jossa etsitään hyvää sijaiskotia, minulle tulee mieleen, että mihinkäs nekin lapset joutuu. Kyllä niitä koteja pitäisi seurata paljon tarkemmin ihan alunperin.

   Halusin kuulemani jälkeen tavata Sepon kolmannet sijaisvanhemmat. Pääsin vierailulle kotiin, jossa oli helppo viihtyä. Rauhalliset vanhemmat ja viisi tasapainoista ja iloista lasta saivat olon tuntumaan kotoiselta. Yksi lapsista on sijoitettu perheeseen ja kaksi nuorinta syntynyt Sepon lähdön jälkeen. Ymmärrän hyvin, että hän haluaa käydä kodissa istuskelemassa ja seuraamassa sen elämää. Sepon sijaisäiti kertoo heidän yhteisistä vuosistaan:

Seurakunnan kokouksessa kysyttiin, kuka voisi ottaa luokseen 16-vuotiaan pojan, joka ei halua asua enää sijaiskodissaan. Meillä oli tyhjä huone ja tavallaan tuntui, että meidän pitäisi se Seppo ottaa meille, vaikka omat oli aika pieniä ja olin silloin vielä töissä myyjänä ja tein aika pitkää päivää. Kyllä me sitä kovasti pohdittiin ja lopulta kuitenkin luvattiin.

Seppo tuli meille yhtenä kesäkuisena lauantaina muovikassi kädessä ja paljain jaloin. Ainoat housut sillä oli päällään ja kenkiä se ei omistanutkaan, viimeinen pari oli jäänyt keväällä pieneksi. Kun nostelin niitä vaatteita sieltä muovikassista - kaikki ne olivat pieniä tai rikkinäisiä - ajattelin, että ”ei voi olla totta Suomenmaassa 70-luvulla”.

   Levoton se Seppo oli, mutta mukavaluonteinen. Tosin alkuaikoina se sai niitä raivareita. Se yhtäkkiä vain meni omaan huoneeseensa ja alkoi rikkoa itselleen tärkeitä tavaroita. Ja synkän näköinen se oli välillä, ihan pelotti, että se tekee itselleen jotain. Seppo vihasi alussa naisia. kun katseltiin televisiota, niin aina se esitti naisista vihamielisiä huomautuksia. Ja minua kohtaankin se oli välillä aika vihamielinen. Pekan kanssa se mielellään jutteli ja ne kävivät aina pitkiä keskusteluja.

   Seppo oli juuri täyttänyt kuusitoista, ja kunta ei maksanut enää mitään. Se oli työtön ja sai niin pientä työttömyyskorvausta, että ei me haluttu ottaa siltä mitään rahaa, kun sen täytyi niitä vaatteitakin ostaa. Sitten Seppo pääsi töihin ja me sovittiin ruokaraha. Mutta palkka oli aluksi niin pieni, ettei me aina raaskittu sitä ruokarahaakaan ottaa.

Kyllä Seppo kai meillä muuttui. Ulkopuoliset sen huomasi paremmin. Monet sanoivat, että ihan se on kuin toinen poika. Mutta kyllä minun mielestäni se kova lapsuus on Seppoon jälkensä jättänyt.

 

 

ALKUAIKOJEN ILOT JA SURUT

 

Odotus on onnellista aikaa

    Myös sijaiskotilasta odotetaan onnellisissa tunnelmissa. Odotus voi joskus kestää vuosia tai sitten vain muutaman tunnin. Siihen liittyy suunnitelmia, käytännön järjestelyjä, perheenjäsenten henkistä valmentautumista, haaveita, toiveita ja pelkoja. Silti todellisuus on täynnä yllätyksiä, sekä myönteisiä että kielteisiä.

    Perhe on yleensä innostunut. Sen jäsenet näkevät vaivaa, jotta tulokkaalla olisi hyvä olla ja toivovat tämän viihtyvän. Koska heillä on tietoa lapsen aikaisemmasta elämäntilanteesta, he saattavat olettaa lapsen kovinkin iloitsevan päästessään heidän hyvinvoinnistaan osalliseksi, Heidän ei ole helppo tajuta, että lapsi yleensä aluksi ikävöi entistä kotiaan.

 

Lapsen näkökulma

    Mitä kiintyneempi lapsi on biologisiin vanhempiinsa ennen sijoitusta, sitä parempi se on hänen persoonallisuudelleen, mutta sitä hankalampaa se on perheelle sijoituksen alkuvaiheessa. Kuitenkin kiinteä suhde epäsosiaaliseenkin äitiin varhaislapsuudessa auttaa lasta kiintymään myöhemmin muihin ihmisiin, myös sijaisvanhempiin.

vaikka vaikeat elämänolosuhteet ovat haavoittaneet lasta, myös niistä irtautuminen ja siirto sijaisperheeseen on kriisi. On sanottukin, ettei lapsi tule sijaisperheeseen olemaan onnellinen vaan suremaan. Suruvaiheen pituus on vaihteleva, kuitenkin se kestää kuukausia. Lapsen suru ilmenee esimerkiksi aggressiivisuutena, tavaroiden rikkomisena, raivokohtauksina tai sulkeutuneisuutena. Lapsi voi kohdistaa erosta johtuvan vihamielisyydentunteensa uusiin vanhempiin ja alitajuisesti pitää heitä syyllisinä siihen. että hänet on otettu pois omasta kodistaan. Hän tuntee myös itse syyllisyyttä, ikävää ja surua ja tarvetta puolustaa vanhempiaan.

    Lapsi tulee sijaisperheeseen täynnä kysymyksiä:

- Kuka minä olen? Miksi olen olemassa? Miksi vanhempani ovat luopuneet minusta? Mi-hin ja kenelle kuulun? Olenko rakastamisen arvoinen? Kuka puolustaa minua? Ollaankohan täällä vihaisia, lyödäänkö täällä? Miten minua kohdellaan, mitä minä saan?

 

Uusi isä ja äiti

    Sijoitusvaiheen alussa joudutaan ratkaisemaan, miten lapsi nimittää uusia vanhempiaan. Pienten on helppo omaksua äiti ja isä -nimitykset. Joskus biologiset vanhemmat ovat sitten erotukseksi ”Maija-äiti” ja ”Matti-isä”.

Isompien lasten kanssa voidaan asiasta jutella ja löytää luonteva ratkaisu. Vaikka lapset mieluummin puhuttelisivatkin vanhempia etunimellä, nämä itse voivat käyttää itsestään ja toisistaan isän ja äidin nimitystä. Se auttaa lasta tuntemaan samanarvoisuutta omien lasten kanssa ja myös toveripiirissä.

ALKUAIKOJEN ILOT JA SURUT

Odotus on onnellista aikaa

    Myös sijaiskotilasta odotetaan onnellisissa tunnelmissa. Odotus voi joskus kestää vuosia tai sitten vain muutaman tunnin. Siihen liittyy suunnitelmia, käytännön järjestelyjä, perheenjäsenten henkistä valmentautumista, haaveita, toiveita ja pelkoja. Silti todellisuus on täynnä yllätyksiä, sekä myönteisiä että kielteisiä.

    Perhe on yleensä innostunut. Sen jäsenet näkevät vaivaa, jotta tulokkaalla olisi hyvä olla ja toivovat tämän viihtyvän. Koska heillä on tietoa lapsen aikaisemmasta elämäntilanteesta, he saattavat olettaa lapsen kovinkin iloitsevan päästessään heidän hyvinvoinnistaan osalliseksi, Heidän ei ole helppo tajuta, että lapsi yleensä aluksi ikävöi entistä kotiaan.

Lapsen näkökulma

    Mitä kiintyneempi lapsi on biologisiin vanhempiinsa ennen sijoitusta, sitä parempi se on hänen persoonallisuudelleen, mutta sitä hankalampaa se on perheelle sijoituksen alkuvaiheessa. Kuitenkin kiinteä suhde epäsosiaaliseenkin äitiin varhaislapsuudessa auttaa lasta kiintymään myöhemmin muihin ihmisiin, myös sijaisvanhempiin.

    vaikka vaikeat elämänolosuhteet ovat haavoittaneet lasta, myös niistä irtautuminen ja siirto sijaisperheeseen on kriisi. On sanottukin, ettei lapsi tule sijaisperheeseen olemaan onnellinen vaan suremaan. Suruvaiheen pituus on vaihteleva, kuitenkin se kestää kuukausia. Lapsen suru ilmenee esimerkiksi aggressiivisuutena, tavaroiden rikkomisena, raivokohtauksina tai sulkeutuneisuutena. Lapsi voi kohdistaa erosta johtuvan vihamielisyydentunteensa uusiin vanhempiin ja alitajuisesti pitää heitä syyllisinä siihen. että hänet on otettu pois omasta kodistaan. Hän tuntee myös itse syyllisyyttä, ikävää ja surua ja tarvetta puolustaa vanhempiaan.

Lapsi tulee sijaisperheeseen täynnä kysymyksiä:

- Kuka minä olen? Miksi olen olemassa? Miksi vanhempani ovat luopuneet minusta? Mi-hin ja kenelle kuulun? Olenko rakastamisen arvoinen? Kuka puolustaa minua? Ollaankohan täällä vihaisia, lyödäänkö täällä? Miten minua kohdellaan, mitä minä saan?

Uusi isä ja äiti

    Sijoitusvaiheen alussa joudutaan ratkaisemaan, miten lapsi nimittää uusia vanhempiaan. Pienten on helppo omaksua äiti ja isä -nimitykset. Joskus biologiset vanhemmat ovat sitten erotukseksi ”Maija-äiti” ja ”Matti-isä”.

Isompien lasten kanssa voidaan asiasta jutella ja löytää luonteva ratkaisu. Vaikka lapset mieluummin puhuttelisivatkin vanhempia etunimellä, nämä itse voivat käyttää itsestään ja toisistaan isän ja äidin nimitystä. Se auttaa lasta tuntemaan samanarvoisuutta omien lasten kanssa ja myös toveripiirissä.

Entiset tunnesuhteet uusien pohjana

    Meillä on taipumus uutta ihmissuhdetta rakentaessamme siirtää siihen tunteita ja asenteita aikaisemmista ihmissuhteista. Ensivaikutelmaan liittyvät myönteiset ja kielteiset elämykset ovat juuri näiden siirrettyjen, yleensä tiedostamattomien asenteiden aikaansaamia. Mitä enemmän kohde muistuttaa meille merkityksellistä aikaisempaa ihmissuhdetta, sitä voimak-kaampaa on tämä siirtovaikutus. Siirtovaikutus saa meidät muodostamaan vääriä odotuksia, jotka sitten kanssakäymisen jatkuessa aiheuttavat sen, että koetaan yllätyksiä - kielteisiä ja myönteisiä.

    Kun lapsi tulee sijaiskotiin, hänellä on takanaan runsas varasto kokemuksia erilaisista ihmisistä. Suhtautumista uusiin vanhempiin voivat värittää kovin kipeät muistot ja kokemukset äideistä ja isistä.

    Jos sijaisperheissä hämmästellään, miksi lapsi pelkää perheen isää, tai vihaa äitiä, saattaa selityksenä olla siirtovaikutus. Lapsi suhteutuu uusiin vanhempiin niin kuin on tottunut suhtautumaan edellisiin entisessä kodissaan. Eräs sijaisäiti ihmetteli kerran sijoituksen alkuaikoina sitä, että lapset tottelivat häntä yhdestä sanasta, mutta miestä eivät ollenkaan. Selitys saattoi olla se, että lapset olivat tulleet kodista, jossa äiti oli ehdoton auktoriteetti, ainakin selvänä ollessaan, ja äidin miesystävä oli eräänlainen lisäke. Nyt lapset jatkoivat elämistä samassa kuviossa, vaikka vanhemmat olivatkin vaihtuneet.

Sopeutuminen

    Sijaiskotilapsi on aluksi toivottu vieras, joka vähitellen muuttuu perheenjäseneksi molemminpuolisen tutustumisen ja kiintymyksen kautta. Sopeutumisessa on perheellä kotikenttäetu. Mutta uudelle jäsenelle se on valtava urakka. Hän joutuu sopeutumaan mm. uusiin ja erilaisiin vanhempiin ja mahdollisesti sisaruksiin, uuteen arvomaailmaan ja asenteisiin, uudenlaiseen elämäntapaan, kodin sääntöihin, ruokakulttuuriin ja elämänrytmiin. Hän saa uuden asuinympäristön, uudet toverit ja uudet sukulaiset, usein myös uuden koulun.

    Sopeutuminen voi olla perheen tyyliin sopeutumista, jolloin lapsi sopeutuu pinnallisesti elämäntapaan, jota hän toivoo voivansa jatkaa. Hän oppii, miten on hyvä käyttäytyä, miten ei. Sopeutuminen voi olla myös syvällisempää, jolloin lapsi psyykkisen tervehtymisen ja samastumisen kautta kasvaa perheen täysivaltaiseksi jäseneksi.

    Liittyminen uuteen perheeseen tapahtuu sitä hitaammin, mitä useammasta kodista on kysymys. Siksi on ymmärrettävää esimerkki omasta perheestä.

Poikani olivat olleet ennen meille tuloaan vuoden verran kahdessa sijaiskodissa. Kolmi-sen kuukautta meille tulon jälkeen oli koulussa vanhempainilta. Opettaja kertoi, että lapset ovat valmistaneet vanhemmille yllätyksen. He olivat piirtäneet perheistään kuvan, piirtäminen oli ollut hyvin tärkeää ja innostavaa. Myhäilin tyytyväisenä ja näin jo itseni kuvattuna lapsilauman ympäröimänä. Sitten psykologipuoli havahtui, onpa mielenkiintoista tulkita, miten poikani kokee uuden perheensä ja sen jäsenet. Kun opettaja antoi luvan avata pulpetin, löysin sieltä piirustuk-sen, johon oli kuvattu poika ja tietokone - oli siinä tulkitsemista.

Alkuajan tunnelmia

    Vaikka vanhemmat olisivat valmentautuneet hyvinkin huolellisesti tehtävään, todellisuus tuo aina mukanaan yllätyksiä. Tuore sijaisäiti kertoo kokemuksistaan:

Kyllä tämä alku on ollut aika vaikeata. Noi pojat tappelevat jatkuvasti ja Teron koulu me-nee huonosti, se ei kertakaikkiaan pysty huolehtimaan läksyistään eikä tavaroistaan. Ja kauhea meteli meillä on, että omatkin meinaa hermostua.

Sitten poikien äitijatkuvasti puhuu niille että hän ottaa ne takaisin. Siitähän ei tietenkään mitään tule, mutta se elättelee toivoa. Kyllä minä olen sanonut, että ne ovat meillä pysyvästi. Silloin minusta tuntuu pahalta, kun Tero itkee ja sanoo, että sen on ikävä kotiin.

Ja toinen sijaisäiti:

Yllättävintä tässä alussa on ollut se, että olen niin kiinni noissa lapsissa. Ne ovat jo sen verran isoja, että kuvittelin, ettei niistä ole paljon vaivaa. Mutta nehän on minun kimpussani jatkuvasti. Jo pihalle ne tulevat vastaan, kun tulen töistä kotiin. Kirjaakin voin lukea vasta kun ne ovat nukkumassa. Tunteet minulla ovat menneet laidasta laitaan. Ensin aluksihan olin täynnä

myötätuntoa ja sääliä. Olin myös onnellinen niiden tulosta, mutta sitten aloin huomata epämiel-lyttäviä tapoja ja tottumuksia. Kertaakaan en ole vielä katunut, sellainen vahva tunne minulla on että nämä kuuluvat meille. Sitä olen kyllä ihmetellyt, kun jotkut sukulaiset ovat lakanneet käymästä.

Yksitoistavuotias tyttö, joka on ollut aikaisemmin kahdessa eri sijaiskodissa kertoo:

 

Kun mä kävin täällä tutustumassa, niin tää tuntu ihan mukavalta paikalta, mutta silti mä ajattelin, että minkähänlaista täällä oikeesti on. huutaakohan noi? Sitten, kun mä tulin tänne, niin aluksi mä en uskonut, että noi voi olla niin kivoja. Sitten viikon kuluttua mä jo uskoin.

LAPSESTA LUOPUMINEN

Ennen sijaisperheeksi ryhtymistään monia perheitä askarruttaa mahdollisuus joutua luo-pumaan lapsesta. Lastensuojelulain hengen mukaan sijoitukset ovat vain väliaikaisia ja tähtäävät siihen että lapsi palaa biologisten vanhempiensa luo. Toisaalta lastensuojelulaissa korostetaan lapsen etua. Jos lapsi on ollut pitkään sijaisperheessä ja hän on selvästi kiintynyt perheeseen, se otetaan huomioon palautusta pohdittaessa. Kuitenkin ennen sijoitusta vanhemmilta tiedustellaan heidän asennoitumistaan mahdolliseen palauttamiseen.

    Usein sijoitus lähtee liikkeelle tilapäisluontoisena ja vuosikausia voidaan elää epävarmuudessa sen jatkuvuudesta. Biologiset vanhemmat saattavat jatkuvasti toivoa, että heidän elämänsä järjestyisi ja he voisivat ottaa lapsen luokseen. Äidin on helpompi hyväksyä vapaaehtoinen huostaanotto, jos hän pitää sitä väliaikaisena. Käytännössä kuitenkin vain harvat sijoitukset purkautuvat vastoin sijaisperheen tahtoa.

SOSIAALITYÖNTEKIJÄN NÄKÖKULMA

Olen kuusitoista vuotta ollut työssä sosiaalivirastossa ja seurannut monen lapsen siirtymistä omasta perheestään sijaisperheeseen. Tässä tapahtumaketjussa liikutaan sellaisella inhimillisen elämän alueella, jossa saatetaan törmätä ylivoi9mailta tuntuviin ongelmiin. Pelkkä tieto ei riitä, persoonallisuus on pantava peliin, koko elämänkokemus, maalaisjärki ja vaistotkin. Ja vain harvoin voi olla sataprosenttisen varma siitä, että ratkaisu oli oikea. Tulokset näkyvät vasta vuosien päästä.

Kun aikoinaan toimin ensimmäistä vuotta psykologian, olin liiallisen työmäärän ja potilaiden suurten ongelmien takia selvästi burn outin partaalla ja huokasin eräälle kokeneelle sosiaalisihteerille:

- Kuinka sinä jaksat yötäsi?

Sain häneltä vastauksen, joka itseäni on auttanut vuosien varrella:

- Sillä lailla sitä jaksaa, kun miettii, mikä on tämän asiakkaan kohdalla käytännön rajoi-tukset huomioonottaen paras mahdollinen ratkaisu. Minun tehtäväni on löytää se ratkaisu ja toteuttaa se. Joskus kaikki vaihtoehdot on huonoja, mutta joku niistä kumminkin on paras.

Seuraavassa olen antanut puheenvuoron useammalle eri puolella Suomea työskentele-välle sosiaalityöntekijälle, jotka valottavat sijaishoitoa omalta kannaltaan.

Huostaanotto ja sijoitus

- Huostaanottotilanteessa on kolme osapuolta, joiden edut on ristiriidassa keskenään. Siinä on mahdotonta päästä sellaiseen ratkaisuun, että kaikki ovat tyytyväisiä.

- Kyllä meidän kunnassa on päästy siihen, että kaikki osapuolet ovat yleensä tyytyväisiä, mutta se vaatii työskentelyä kaikkien osapuolien kanssa.

- Joskus miettii, oliko huostaanotto sittenkään oikea ratkaisu ja tulikohan sijaiskoti valittua oikein. Vuosien päästäkin sitä miettii. Joskus jäi kotikäynniltä vaivaamaan esimerkiksi toinen vanhemmista. Joskus tuli mieleen, että voi olla, että lapsen sittenkin olisi ollut parempi omassa kodissaan, vaikka se olikin monella tavalla vajavainen, että olisiko vain enemmän pitänyt käyttää niitä tukitoimia.

- Opiskeluaikoina opetettiin kyllä kaikki huostaanottoon liittyvät juridiset asiat, mutta siihen liittyvistä tunteista ei puhuttu mitään.

- Meillä on niin pieni kunta, että mitään valmiita sijaisperhe-ehdokkaita ei ole. Kun huos-taanotto tulee, katsotaan ensin omat nurkat, eli oisko joku perhepäivähoitaja, joka olisi sopiva tai jokin jo sijaisperheenä toimiva perhe. Jos ei niistä löydy, aletaan soitella naapurikuntiin.

- Joskus lapsen siirtäminen sijaiskotiin on ihan helppoa, mutta hirveältä tuntuu, kun täytyy väkisin viedä. On aika ahdistavaa miettiä siinä tapauksessa, miten saa lapselle sen asian selitettyä.

- Huostaanottotilanteessa on yleensä monenlaista painostusta. Luottamusmiehet saatta-vat painostaa ja työtoverit ja yhteistyökumppanit, sitten tulee soittoja ulkopuolisilta. Näin jälkeenpäin arvioiden joku huostaanotto oli liian nopea.

- Kun perheestä tulee valituksia, ei aina ole helppo arvioida, onko se aiheellista. Tietysti jos paljon tulee, niin yleensä niissä kyllä on perää. Ja kun sijaisperheestä valitetaan, sitä on vielä epävarmempi. Riippuuhan se tietysti siitäkin, kuka valittaa.

- Lastensuojelu on sosiaalityön vaikein alue. Se on se alue, jolla eniten tarvitsee toisten työntekijöiden tukea. Ne asiat tahtovat myös tulla kotiin mukaan.

- Joskus on todella hyvä mieli, kun on saanut lapselle hyvän sijaiskodin.

- Yhteistyötahot ovat joskus ongelma. Tuntuu kuin mielenterveystyössä työskentelevät näkisivät vain oman aikuisasiakkaan edun. Joskus tuntuu kuin he vastustaisivat huostaanottoa siksi, että lasta tarvitaan kotona toimimaan vanhempansa terapeuttina. Heidänhän nimenomaan pitäisi tajuta, että niissä olosuhteissa lapsestaan varmasti kasvaa psyykeltään häiriytynyt.

- Koko ajan tiedän, että teen liian vähän kotikäyntejä. Työtä on kuitenkin jatkuvasti liikaa, kun toimeentulotukiasiakkaatkin on meillä ja tietysti sitten muu lastensuojelu. Koko ajan on akuutteja ongelmia niin paljon kuin vain jaksaa ja ehtii hoitaa. Jos perheestä ei mitään kuulu, sitä ajattelee että niillä menee kaikki hyvin. Joskus voi olla niin, että siellä onkin jotain pielessä ja siksi ei ole mitään kuulunut. Jos vanhemmat soittavat ja pyytävät kotikäynnille, niin ilman muuta sen ajan sitten ottaa.

- Kun olen miettinyt näiden sijoitettavien lasten häiriökäyttäytymistä, on monen takana selvä isän ja miehen puute. Perhehoito onkin miehille haaste. heitä tarvitaan tässä kentässä. Kyllä minusta onnistuneen perhekodin sijaiskotihoidon edellytys on, että perheen isä on sitoutunut asiaan.

Esitiedot

- Se että sijaisperhe saa lapsesta ennakkoon vääränlaisen kuvan, ei ole pelkästään sosiaalityöntekijöiden vika. Ensinnäkään me emme saa terveydenhuollon vaitiolovelvollisuussäännöksistä johtuen sieltä päin tietoja. Kasvatusneuvolasta saisimme, mutta vanhemmat eivät yleensä suostu lasta sinne viemään ennen sijoitusta, emmekä me pysty pakottamaan. Sitten huostaanottopäätös ja sijoituspäätös tehdään yhtäaikaa ja käytännössä lapsi menee uuteen kotiin ilman, että hänestä on mitään tutkimustietoa. Sosiaalityöntekijästä riippuu, miten paljon muuta tietoa hän voi uuteen perheeseen lapsesta viedä.

- Meidän kaupungissa lapsi sijoitetaan aina ensin kriisikotiin ja samalla aloitetaan tutkimus- ja hoitojakso perheneuvolassa. Suurempia yllätyksiä ei sitten perheissä voi tulla.

- Olen monta kertaa kuullut vanhempien kertovan, että lapsesta oli vääränlaiset esitiedot. Joskus kuitenkin on niin, että lapsi käyttäytyy eri olosuhteissa eri tavalla. Hän todellakin voi olla sijaiskodissa ihan erilainen kuin aikaisemmassa ympäristössään. Joskus lastenkodin henkilö-kunnallakin on keskenään hyvin erilaiset mielipiteet lapsesta.

- Joskus lapsesta annetaan tahallisesti parempi kuva. Niin tapahtuu, kun lapsi on pakko sijoittaa, eikä lastenkotipaikkaa ole ja perheistä on pulaa. Vaikka sijoituksen alussa salataankin joskus asioita, kyllä perhe kuitenkin yleensä kasvaa tehtävän tasalle ja aniharvoin sijoitus purkautuu tästä syystä.

Julkisuus

- Julkinen kirjoittelu, jossa biologiset vanhemmat kertovat siitä miten heiltä on viety lap-set, vaikka he ovat ihan hyviä vanhempia, masentaa. On kohtuutonta, että asioista voidaan antaa niin yksipuolinen kuva ja koko sosiaalityöntekijöiden ammattikunta saa merkillisen leiman. Kun sitten sattuu vielä tietämään, mikä on ollut totuus, niin kyllä tosiaan harmittaa. Kun insestiin syyllistynyt isä esittelee tippa silmässä tyhjää lastenhuonetta tai täysin alkoholisoitunut äiti kuukauden ainoana selvänä päivänään peittoaa sosiaalityöntekijän, ei kivalta tunnu.

    Pahinta on, että itsekin joskus uskoo näitä juttuja, mikseivät sitten toimittajat ja suuri yleisö. Kuuntelin kerran yöradiota, jossa biologinen vanhempi purki tuskaansa ja selitti huostaanoton syitä ja syytteli sosiaalityöntekijää. Ajattelin, että olipas siinä todella huostaanotto tehty kevein perustein. Mutta sitten havahduin, että mikähän siinäkin jutussa loppujen lopuksi on totuus.

- Kerran eräs mielisairas biologinen äiti, jonka ulkoinen olemus oli ihan asiallinen, yritti kaikkia mahdollisia keinoja saadakseen lapset itselleen takaisin. Viralliset valitustiet hän kävi pariinkin kertaan läpi. Sitten minuun otettiin Mainostelevisiosta yhteyttä. Olin kauhuissani ja kyllä minä silloin käytin kaikki taitoni saadakseni toimittajat vakuuttumaan siitä, ettei juttua pitäisi tehdä, taisin siinä vähän rikkoa vaitiolovelvollisuuttakin. Onneksi he luopuivat jutun teosta. Siinäkin tapauksessa lapset aivan selvästi sosiaalityöntekijöille kahdenkeskisissä keskusteluissa ilmoittivat haluavansa olla sijaiskodissa ja pelkäävänsä sitä, että äiti saa heidät takaisin, niinkuin hän jatkuvasti itse heille puhui. Kuitenkin, kun biologinen äiti oli läsnä, lapset myötäilivät hänen kertomustaan ja kysyttäessä ilmoittivat haluavansa muuttaa äidin luo. Lapset kävivät äidin luona kerran kuukaudessa. Jutun teko olisi silloin voinut onnistua ja kansa olisi saanut taas päivittelemistä. Ja mitä se olisi aiheuttanut lapsille itselleen!

Vastuu lapsesta

- Kyllä se riippuu ihan sosiaalityöntekijästä itsestään, miten hän ottaa vastuun lapsesta. Onhan niitä tietysti ohjeita ja määräyksiä, miten pitäisi tehdä kotikäyntejä, mutta sitten, kun jotain hälyttävää ilmenee ja asiaa pengotaan, huomataankin, että kukaan ei ole käynyt kodissa viiteen vuoteen.

- <olen pyrkinyt käymään sijoituksen alussa uudessa kodissa viikoittain.

- Vaikka jokainen sijoitettu lapsi on erilainen, niin kyllä se siitä on lähdettävä, että kaikki sijoitettavat lapset ovat riskilapsia ja hoitajat tarvitsisivat ehdottomasti koulutusta. Perhepäivähoi-tajia koulutetaan 250 tuntia terveiden lasten päivähoitajiksi. Perhehoitajilta ei vaadita mitään ja valmennuskin on sosiaalityöntekijästä kiinni. Ei näillä lastensuojelun lapsilla ole, kuka niiden puolia pitäisi. Biologiset vanhemmathan ovat holhoojia, mutta ei heistä ole vaatimaan lapsilleen koulutetumpaa hoitoa.

Työnohjauksesta

- Kun muistelen niitä ensimmäisiä tapauksia, vähän hirvittää, millä edellytyksillä joutui toimimaan. Ei ollut omia lapsia eikä muutenkaan elämänkokemusta. Kyllä sitä aika huteralla pohjalla oltiin. Vaikka kuinka parhaansa yritti, ei kertakaikkiaan ollut resursseja. Nyt onneksi on parityöskentelyä ja yhteistyötahoja, ja työnohjauskin toimii.

- Lastensuojelu on niin vaativaa että työnohjaus olisi aivan välttämätöntä, mutta kun ei ole määrärahoja. Olemme perustaneet epävirallisen työtovereiden tukiryhmiä aina kun näyttää, että joku ei jaksa, kokoonnumme usean kerran hänen ongelmiensa merkeissä. Tämä on mahdollista isossa virastossa ja ryhmään tulevat vain ne, jotka tosiaan haluavat tukea burn out -vaarassa olevaa työtoveriaan.

- Työnohjaus olisi ihan välttämätöntä tällä alueella. Olin aikaisemmin yksilötyönohjauksessa, mutta nyt meillä on kokoontunut kahden vuoden jana ryhmä, jolla on ammattitaitoinen vetäjä. Koen ryhmän loistavana työn tukijana, silloin kun se toimii. Meillä oli yksi työntekijä, joka aiheutti vähän hankaluuksia, mutta hän jäi sitten pois. Se on tärkeää, että kaikki ovat sitoutuneet ryhmän päämääriin. Muiden tuki ja asiantuntijuus tuovat mukanaan elementin, jota yksilötyönohjauksessa ei ole. Olen ryhmän aikana selvästi kasvanut työntekijänä, uskallan tarkastella itseäni rehellisesti: näen vahvat alueeni ja myös ne, joita on syytä kehittää.

II PSYYKEN KEHITYS JA SIJAUSKOTILAPSI

 

KEHITYSPSYKOLOGIAN NÄKÖKULMIA

Psykologia on tieteenä nuori, eikä se ole pystynyt rakentamaan sellaista teoreettista seli-tystä ihmisen persoonallisuuden kehityksestä, joka tyydyttäisi kaikkia alan johtavia edustajia. Välillä koulukunnat ovat olleet kovinkin kaukana toisistaan, mutta vuoropuhelun kautta ristiriidat ovat vähentymässä. Useimmat persoonallisuusteoriat toimivat toistensa täydentäjinä, näkökulma vain on erilainen.

Eräs vastavalmistunut psykologi huokaisi: "Miksei kaikkea psykologista tietoa ihmisen kehityksestä koota yhdeksi suureksi kirjaksi." Totesin ja totean edelleen ettei se ole mahdollista, koska suuri kirja sisältäisi liikaa ristiriitaisuuksia, täytyy vain tyytyä lukemaan pieniä kirjoja ja valita linja, jota haluaa edetä. Tutkijat ja erikoistuneet terapeutit joutuvat valitsemaan oman linjansa ja koulukuntansa, mutta kouluttajana ja kasvattajana olen hyödyntänyt eri teorioita ja niin teen nytkin käsitellessäni lapsen kehitystä.

PERINNÖLLISYYS JA YMPÄRISTÖ

Ottaessaan kasvatusvastuun biologisesti vieraasta lapsesta perheitä usein mietityttää, miten paljon tämän kehitykseen vaikuttavat perinnöllisyystekijät ja miten paljon ympäristötekijät. Kysymystä on pohdittu nimenomaan adoptiovanhempien parissa ja tiede on vastannut siihen tutkimalla asiaa. Sijaisvanhempien on helpompi hyväksyä se tosiasia, että lapsella voi olla geeneissään ongelmien siemeniä. Hyväksyväthän he senkin, että lapsi on haavoittavissa olosuhteissa elämänsä alkutaipaleella saanut jo vaurioita. Tehtävään lähtiessään he yleensä kuitenkin luottavat parantavien ihmissuhteiden vaikutukseen.

    Julkisuudessa on kerrottu erilaisia tarinoita erillään kasvaneiden identtisten kaksosten hämmästyttävän samanlaisista persoonallisuuden piirteistä. Myös monet vanhemmistaan erillään kasvaneet lapset ovat kertoneet aikuistuttuaan löytäneensä vanhemmat tai sisaruksia, joilla on samantapaisia luonteenpiirteitä ja kiinnostuksen kohteita kuin heillä itsellään.

    Psykologian kanta perinnöllisyyden ja ympäristön merkityksestä on vaihdellut. Joissakin koulukunnissa perinnöllisyyttä on pidetty kaiken kehityksen määräävänä tekijänä. Ihmisen älykkyys ja persoonallisuus katsotaan muodostuvan vain geenien perusteella. Jotkut koulukunnat ovat korostaneet, että lapsi on pelkästään ympäristönsä tuote, ja valaneet siten kasvatusoptimismia. Useimmat nykyään arvostetuista koulukunnista sijoittuvat näiden ääripäiden väliin.

    Tutkimuksen lisääntyessä on päädytty huomaamaan, että ihmisen ominaisuuksiin vaikuttavat sekä perinnöllisyys että ympäristö. Painopiste kuitenkin vaihtelee, joissakin ominaisuuksissa perinnöllisyyden vaikutus on suoraviivaisempaa tai laaja-alaisempaa kuin joissakin toisissa. Tutkimustulokset eivät myöskään ole aivan ristiriidattomia, sillä monimutkaisista kytkennöistä johtuen kaikkien virhelähteiden vaikutusta ei voida poistaa.

    Perinnöllisyysvaikutusten arvioiminen esimerkiksi saman perheen lapsia tutkimalla voi viedä harhaan, koska myös lasten elinympäristön piirteet ovat samanlaiset ja muokkaavat persoonallisuutta samaan suuntaan. Tätä perheympäristön vaikutusta nimitetään sosiaaliseksi perimäksi.

    Perinnöllisyyden vaikutuksista on saatu täsmällisintä tietoa tutkimalla identtisiä kaksosia, jotka ovat heti syntymän jälkeen erotettu toisistaan ja kasvaneet eri ympäristöissä. Lisäksi adoptiolapsitutkimus on antanut vastauksia kysymykseen. Sijaiskotilasten kohdalla asian tutkiminen on ongelmallisempaa, koska heillä on sijaiskotiin tullessaan jo ympäristön aiheuttamia vaikutuksia.

Älykkyyden periytyminen

    Tällä hetkellä selvimmin periytyviltä näyttävät älykkyys ja taiteelliset erikoislahjakkuudet. Näissä geenit määräävät rajat, joissa ympäristövaikutukset toimivat. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan perintötekijöiden vaikutus älykkyyteen olisi keskimäärin 80% ja ympäristötekijöiden 20%.

    Jos lapsi kasvaa ensimmäiset ikävuotensa epäedullisissa olosuhteissa, hän ei ehkä ole kehittynyt perintötekijöitään vastaavalle tasolle. Virikkeiden puuttuminen hidastaa kehitystä samoin tunne-elämän ongelmat. Joskus lapsen ahdistuneisuus ja lukkiutuminen ovat sitoneet niin paljon energiaa, ettei sitä ole riittänyt enää älylliselle alueelle. Tällaiset viivästymät voidaan havaita psykologisissa tutkimuksissa ja lasta voidaan yrittää auttaa saavuttamaan oma tasonsa.

    Kognitiivisen psykologian ansiosta älykkyystutkimuksen kiinnostuksen painopiste on siirtynyt älykkyyden määrällisestä arvioinnista älyllisten suoritusten takana olevien ajattelun rakenteiden ns. kognitiivisten rakenteiden ja prosessien tutkimiseen. Samalla on kehitelty rikastuttamisohjelmia lapsille, joiden ajattelun rakenteissa ja prosessoinnissa on joillakin alueilla heikkouksia. Perinnöllisyyden vaikutusta älykkyyden laadullisiin eroihin ei ole juuri tutkittu ja saatavilla oleva tieto perustuu määrällisiin älykkyysmittauksiin, joiden tuloksena on ns. älykkyysosamäärä. Älykkyysosamäärä on luku, joka ilmoittaa miten henkilö on suoriutunut älykkyystestissä verrattuna omaan ikäluokkaansa. Jos hänen älykkyysosamääränsä on 100, hän sijoittuu keskiarvoon. Jos älykkyysosamäärä on korkeampi, hän kuuluu ikäluokkansa älykkääm-pään puolikkaaseen.

    Normaaliolosuhteissa kasvaneiden lasten älykkyystaso pysyy suhteellisen muuttumat-tomana verrattuna hänen omaan ikäluokkaansa. Identtisillä kaksosilla, jotka ovat kasvaneet erilaisissa ympäristöissä on joskus tavattu huomattavan erilaisia älykkyysosamääriä. Samoin lapsen siirtyminen suotuisaan ympäristöön on nostanut suoritustasoa joskus yllättävänkin paljon.

    Jos lapsi kuuluu niihin, joiden ympäristö on aiheuttanut kehitysviivästymiä, hän tarvitsee monipuolisia virikkeitä, rohkaisua ja kannustusta. Mitä nuorempana tällainen lapsi sijoitetaan normaaliolosuhteisiin, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on kuroa viivästymiä umpeen.

    Lapsen älykkyystason ja mahdollisten viivästymien tutkiminen voi olla hyödyllistä, koska tällöin pystytään asettamaan lapselle realistisia tavoitteita. On esimerkiksi turha yrittää kannustaa sijoitettua lasta jatkamaan lukiossa, vaikka omat ovat sen käyneetkin, jos älykkyystaso on heikko. Samaten on syytä kannustaa opintoihin sijoitettua lasta, jonka älykkyystaso on korkea, vaikka perheessä omat lapset ovat tyytyneet matalampaan koulutustasoon. Tosin älykkyys ei ole suoraan verrannollinen koulumenestykseen, vaan siihen vaikuttavat myös persoonallisuudenpiirteet ja motiivit. Lisäksi perheen vanhempien koulutuksella, arvomaailmalla, elämäntavalla ja elintasollakin on todettu olevan vaikutus koulumenestykseen.

Persoonallisuuden piirteiden periytyminen

    Arkiajattelussa lasten persoonallisuudenpiirteille löydetään usein selityksiä suvusta. Tie-teellisesti sen todistaminen onkin jo vaikeampaa. Perinnölliseksi on kuitenkin voitu katsoa sellaiset piirteet, jotka säilyvät suhteellisen muuttumattomina läpi kehitysiän. Tällaisia ovat tutkimuksissa olleet mm. liikunnallinen aktiivisuus, sopeutumisnopeus, reaktioiden voimakkuus, myönteisten tai kielteisten reaktioiden vallitsevuus, sisukkuus ja keskittyminen. Toisaalta jonkun piirteen muuttuminenkin voisi olla perinnöllisyyteen sidottua samoin kuin jonkun yllättävän piirteen puhkeaminen tietyssä iässä.

 

Rikollisuuden periytyminen

    Rikollisuuden on todettu periytyvän lähinnä ns. sosiaalisen perimän kautta noin 7 - 12 vuoden iässä. Vaikka lapsi olisikin viettänyt ensimmäiset ikävuotensa perheessä, jonka arvot ja asenteet suosivat yhteiskunnan vastaisuutta ja rikollisuutta, siirto sijaiskotiin ennen kouluikää katkaisee tämän sosiaalisen perimän.

    Uusimmissa amerikkalaisissa ja tanskalaisissa adoptiolapsitutkimuksissa on kuitenkin löydetty viitteitä epäsosiaalisen käyttäytymistaipumuksen lievästä periytyvyydestä. Se ei suinkaan tarkoita sitä että jokaisesta lapsesta, jonka biologiset vanhemmat ovat syyllistyneet rikoksiin, olisi vaarassa tulla rikollinen. Kasvattajan on kuitenkin hyvä tiedostaa perinnöllisyyden osuus ja kiinnittää erityistä huomiota lapsen moraalikehityksen tukemiseen, rajojen asetteluun ja ennen kaikkea myönteisen minäkuvan kehittämiseen.

Alkoholismin periytyminen

    Vanhempien alkoholismi on yleinen sijoituksen syy. On luonnollista, että sijaisvanhempia askarruttaa nimenomaan alkoholismin periytyvyys. Joitakin viitteitä alkoholismin periytyvyydestä on, mutta tälläkin alueella on vaikea erottaa sosiaalista ja biologista perimää. Kukaan lapsi ei kuitenkaan synny alkoholistiksi, vaan perinnöllinen taipumus vaatii lisäksi epäedullisia ympäristötekijöitä.

Neuroottiset häiriöt

    Neurooseilla tarkoitetaan lieviä psyykkisiä häiriöitä jotka hankaloittavat ihmisen elämää. Ne näyttävät kulkevan suvuittain siten, että sukupolvesta toiseen esiintyy samantyyppistä neuroottista häiriintyneisyyttä. Kyseessä voi olla osittain myös perheen ympäristövaikutus. Kuitenkin on todettu, että ihmisillä on perinnöllisiä eroavuuksia suhtautumisessa turhaumatilanteisiin ja ympäristön aiheuttamiin ongelmiin.

    Lievempien masennustilojen kohdalla ei ole todettu perinnöllisyyttä, mutta kun tutkittiin itsemurhan tehneiden, adoptiolapsena kasvaneiden henkilöiden biologisia sukulaisia, löydettiin merkitsevästi enemmän mielenterveyshäiriöitä kuin muiden adoptiolapsena kasvaneiden sukulaisista.

Skitsofrenian periytyvyys

    Suomessa yleisimmin esiintyvä mielisairaus on skitsofrenia. Tutkimusten mukaan taipu-mus sairastua skitsofreniaan on lievästi periytyvä. Vaikka lapsella syntyessään olisi geeneissä tämä taipumus, se ei hyvissä olosuhteissa kuitenkaan aiheuta taudin puhkeamista. Mitä aikaisemmin lapsi pääsee vakaisiin olosuhteisiin, sitä parempi se on hänen kehitykselleen.

    Skitsofreenikkoäidin lapsi on voinut joutua jatkuvasti tunnetasolla tapahtuvien hylkää-misien kohteeksi, mikä heikentää ennustetta. Toisaalta on myös skitsofreenikkoäitejä, jotka pystyvät vastaamaan lapsen tarpeisiin ja antamaan hänelle hyvät lähtökohdat. Nykyaikana voidaan lääkityksen avulla auttaa skitsofreenikkoäiti hoitamaan tehtäväänsä eikä pelkkä tauti ole huostaanoton syy.

    Tanskalais-amerikkalaisen tutkimuksen mukaan skitsofreenikkovanhempien luovuttamilla adoptiolapsilla oli aikuisiässä enemmän skitsofreniaa kuin terveiden biologisten vanhempi-en luovuttamilla lapsilla, mutta vähemmän kuin sairastuneiden vanhempien omassa perheessään kasvattamilla lapsilla. Kun riski sairastua skitsofreniaan on normaaliväestössä 1%, se on skitsofreniapotilaiden kasvattamilla biologisilla lapsilla 10%, jos molemmat vanhemmat ovat skitsofreenikkoja, prosenttiluku on 25.

OPPIMINEN

Ihminen oppii paitsi taitoja, tietoja ja tapoja myös asenteita, arvoja, yhdessä elämisen tyylejä, tapoja ratkoa ristiriitoja ja ilmaista tunteitaan. Oppiminen tapahtuu monella eri tavalla ja seuraavassa esitetään oppimisteorioiden keskeisimmät oppimistavat, joiden avulla lapsi kasvaa yhteisönsä jäseneksi, omaksuu sen arvoja ja käyttäytymismuotoja eli sosiaalistuu. Oppimisteorioissa puhutaan myös ns. "pois oppimisesta", jolla tarkoitetaan epäsuotuisan piirteen sammuttamista. Sijaiskotiin tullessaan lapsi on todennäköisesti elämänsä aikana ehtinyt oppia paljon vääriä asioita, joita uudessa ympäristössä yritetään saada "pois opituksi".

Kahden asian yhteenkuuluvuus

     Kun lapsen ympäristössä jokin asia seuraa toista, lapsi oppii edellisen tapahtuessa odottamaan seuraavaa. Tuttipullon näkeminen saa aikaan lapsessa ilonilmaisuja, jotka kuuluvat mielihyvää tuottavaan imemistilanteeseen. Lapsi voi alkaa itkeä heti nähdessään valkotakkisen lääkärin, koska hän on oppinut odottamaan kivuliaita toimenpiteitä. Tämän tapainen oppiminen voi myös laajentua siten, että lapsi alkaa pelätä kaikkia valkotakkisia ihmisiä tai asioimista virastohuoneissa, ennen kuin hän oppii erottamaan, mitä on todella aihetta pelätä, mitä ei.

Lapsi saattaa myös yhdistää sellaisia asioita, jotka eivät kuulukaan yhteen, jos ne ovat tapahtuneet peräkkäin tai yhtäaikaa. Lapsi on voinut olla yksin jossain huoneessa, kun ukkonen on jyrähtänyt, ja sen jälkeen hän pelkää mennä tähän huoneeseen.

    Sijoitettu lapsi on voinut kotona oppia kytkentöjä, jotka eivät uudessa kodissa pidäkään paikkaansa, ja näiden kytkentöjen purkaminen vie oman aikansa. Aina ei kuitenkaan ole helppoa tietää, mistä on kysymys. Viisivuotiaan Juuson sijaisäiti kertoo pojan käyttäytymisestä:

 

Meidän perhe on aina nauttinut lauantai-illoista. Me käydään yhdessä saunassa ja sitten katsellaan TV:tä ja syödään jotain hyvää. Lapset saavat limsaa ja Arto kaljansa. Ensimmäisenä lauantai-iltana Juuso kieltäytyi tulemasta olohuoneeseen. Hän piiloutui sänkynsä taakse ja tuntui pelokkaalta, mutta ei sanonut mitä pelkäsi. Sitten seuraavana lauantaina, kun purin kauppakassia ja nostin esiin Arton kaljapullon, Juuso jäykistyi ja kysyi pelokkaana: "Juoko Arto tänäänkin?" Silloin tajusin, että lapsen elämässä kaljaan oli liittynyt paljon pelättävää ja se oli aiheuttanut käsittämättömän käyttäytymisen edellisenä lauantaina.

    Kaikilla ihmisillä pulpahtaa esiin tunnetiloja, jotka ovat peräisin lapsuudesta ja uusiutuvat alkuperäiskokemusta muistuttavissa tilanteissa. Esimerkiksi musiikki, hajut, äänet ja toisten ihmisten käyttäytyminen voivat nostaa esiin tunteita, jotka eivät perustu sen hetkiseen todellisuuteen.

    Sijoitetulla lapsella voi olla valtava varasto ahdistavia kytkentöjä. Jokin viaton tapahtuma tai ääni voi herättää pelon. Eräs uusi sijaisäiti sattui sanomaan miehelleen muutaman kipakamman sanan leipäveitsi kädessään, jolloin lapsi alkoi hätääntyneenä puhua verestä ja poliiseista.

    Lapsi ei yleensä pysty puhumaan näistä peloistaan. Ne vain näkyvät käyttäytymisen

muuttumisena. Sijaisvanhemmat voivat tällaista huomatessaan yrittää keskustella lapsen kanssa ja samalla purkaa aikaisemmin opittuja pelkoja.

Oppiminen seuraamuksista

    Kun lapsen tekoja seuraa palkkio tai rangaistus, hän oppii, mikä on suotavaa tai kannatta-vaa käyttäytymistä, mikä ei. Aikaisemmin kasvattaminen miellettiin lähinnä rankaisemiseksi. Nykyään palkitseminen on todettu paljon tehokkaammaksi keinoksi. Palkkio voi olla kasvattajan hymy, tovereiden suosio, jokin etuus tai jotain aineellista.

    Myös sekin, että lapsi saa käyttäytymisellään tahtonsa toteutumaan toimii palkkiona. Lapsi voi oppia neuvottelemaan, kiristämään tai kiukuttelemaan riippuen siitä, mitä käyttäytymistä palkitaan. Koska palkkiolla on taipumus lisätä sitä edeltänyttä käyttäytymistä, lasta voidaan opettaa lisäämään kiukuttelua antamalla hänen kiukutellessaan periksi. Vastaavasti kiukuttelua voidaan vähentää, kun lapsi oppii, ettei se johda hänen toivomaansa tulokseen.

    Jos lapsi on kasvanut epävakaissa olosuhteissa, hänen monet kielteiset keinonsa ovat johtaneet palkkioihin. Useinkaan palkitseminen ei ole ollut johdonmukaista ja silloin kielteisen keinon sammuttaminen vie pitkän ajan. Jos esimerkiksi kiukuttelevalle lapselle on annettu satunnaisesti periksi, lasta on opetettu pitkittämään kiukuttelua. Ainahan voi toivoa, että juuri se kerta viimein tuottaisi tuloksen. Johdonmukainen kiukuttelun palkitsematta jättäminen saa sen sammumaan oman tahdon toteuttamisen välineenä.

    Aineellisia palkintoja käytettäessä kannattaa olla varovainen. Lapsen palkkiovaatimuksilla on taipumus kasvaa ja alueilla laajeta. Kun kodin töistä maksetaan pikku palkkioita saa helposti kaikkea apua pyytäessään vastauksen: "Mitä maksat?". Lapsen ajattelun kaupankäynti- ja hyötyrakenteita on turha liiemmin tukea. Vaarana on myös että lapset oppivat suoranaisen kiristämisen ja joskus vanhempien hädissään lupaama palkkio onkin itseasiassa lahjontaa.

Joissakin tapauksissa rangaistuskin voi toimia palkkiona. Jos lapsi huomataan lähinnä silloin kun hän toimii väärin, lapselle kielteinen huomiokin voi olla mieluisampaa kuin huomiotta jättäminen.

    Rangaistuksena voidaan pitää kaikkia sellaisia seuraamuksia, jotka lapsi kokee epä-mieluisana. Iva, rakkauden kieltäminen, vanhempien kielteiset tunnereaktiot tai vaikeneminen ovat myös rangaistuksia ja saattavat haavoittaa enemmän kuin esimerkiksi suun peseminen saippualla tai koivun vitsalla lyöminen, jotka kuuluvat kiellettyihin rankaisukeinoihin.

    Lasta rangaistaessa on tärkeää, että tämä ymmärtää tehneensä väärin. Lapsen oikeudentaju hyväksyy hänen rikkomuksiinsa liittyvät rangaistukset. Näitä voisi olla esimerkiksi tahallaan rikotun esineen korvaaminen joko osittain tai kokonaan tai kotiaresti sovitun kotiintulo-ajan laiminlyömisestä. Rangaistuksien käyttämisessä tarvitaan viisautta ja kasvatettavan lapsen tuntemusta. Joku lapsi voi kokea rangaistuksen kostoksi, jolloin se vain lisää hänen aggressiivi-suuttaan, jollekin toiselle se voi olla pelkoja ja ahdistusta lisäävää väkivaltaa.

    Mitä paremmat välit kasvattajalla on lapsen kanssa, sitä vähemmän virheelliset rangaistukset haavoittavat tätä. Jos vanhemmat huomaavat menettelynsä virheelliseksi siitä on myös aina mahdollisuus keskustella lapsen kanssa. Jos kasvattajan välit lapsen kanssa ovat hyvät, rajojen asettelu sujuu ilman kovia rangaistuksiakin. Pelkän moitteen käyttäminen rangaistuksena on yleisintä. Sitäkin kannattaa käyttää säästeliäästi ja vaihtoehtoja miettien. Moitteita annettaessa on hyvä muistaa kohdistaa moitteet lapsen tekoon eikä persoonallisuuteen.

    Kun lapsi tulee isona uuteen perheeseen, häntä joudutaan "totuttamaan uusille tavoille". Johdonmukaisesti ja lämmöllä asetetut rajat ovat tärkeitä. Samalla kuitenkin kannattaa muistaa, että lapsi joutuu oppimaan valtavan määrän uusia asioita, joten opettajalta vaaditaan kärsivällisyyttä. Alkuaikoina on hyvä rangaistusten yhteydessä keskustella asioista ja saada lapsi vakuuttuneeksi, että vanhemmat suuttumuksestaan ja rangaistuksista huolimatta iloitsevat siitä, että juuri hän on tullut perheenjäseneksi.

Oppiminen jäljittelemällä

    Lapsi oppii ympäristönsä ihmisten käyttäytymistä seuraamalla inhimilliseen vuorovaikutukseen liittyviä asenteita ja taitoja. Mallin käyttäytyminen opettaa lapselle myös tunnesuhtautumisia. Lapsi oppii esimerkiksi pelkäämään ukkosta, kun ympärillä olevat vanhemmat pelkäävät tai iloitsemaan siitä samasta syystä. Mallioppimisen tulokset saattavat tulla esiin vielä vuosienkin päästä. Kun joskus huomaamme puhuvamme lapsille täsmälleen samalla meitä aikoinaan ärsyttäneellä äänensävyllä kuin omat vanhempamme, on kyse opitun mallin mukaisesta käyttäytymisestä samankaltaisessa tilanteessa.

Asenteiden ja tapojen opettaminen neuvomalla ei ole ollenkaan niin tehokasta kuin mallina olemisen välityksellä tapahtuva opettaminen. Jos vanhemmat käskevät suhtautua suvaitsevaisesti eri rotuisiin ihmisiin ja kuitenkin kauhistuvat naapuriin muuttanutta pakolaisperhettä, lapsi omaksuu jälkimmäisen asenteen.

    Kun sijoitettu lapsi tulee perheeseen, hänellä on todennäköisesti ollut aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta täysin toisenlaisia malleja kuin uudessa perheessä. Esimerkiksi he ovat saattaneet kotona oppia, että poliisia pitää pelätä ja sosiaalitoimiston tätiä huijata ja yleensäkin yhteiskuntaan tulee suhtautua vihamielisesti.

Sijoitetulla lapsella on erilaisia malleja. Biologiset vanhemmat ja sijaisvanhemmat saat-tavat olla toisiaan täydentäviä tai myös ristiriitaisia malleja. Sijaisperheessä niin kuin yleensäkin perheissä vanhemmat lapset toimivat tehokkaina malleina, kun nuoremmat opettelevat elämää.

    Mallioppimista tapahtuu myös television ja videoiden äärellä. Tiedotusvälineiden avulla kotiin tulvii idoleita ja käyttäytymismalleja, joista osa on varsin arveluttavia. Jokainen väkivaltainen tapahtuma kuvaruudulla rekisteröityy lapsen mieleen. Terveellä lapsella, jonka television katselu pysyy normaaleissa rajoissa siitä ei ole sanottavaa haittaa, mutta häiriintyneen lapsen television ja videoiden katseluun on syytä kiinnittää huomiota.

Oppiminen kielen välityksellä

    Perinteisesti sana oppiminen on liitetty tietojen oppimiseen. Tiedot opitaan lähinnä kielen avulla, mutta kieltä käytetään myös lapsen sosiaalistamiseen. Häntä neuvotaan, opastetaan, painostetaan ja houkutellaan toimimaan puhumalla. Mitä isommasta lapsesta on kyse, sitä enemmän oppimisen painopiste siirtyy kielen ja ajattelun alueelle.

    Lasta neuvottaessa ja ohjattaessa on tärkeää ottaa huomioon hänen kehitysvaiheensa. Hänen pitäisi pystyä ymmärtämään perustelut ja kasvattajan pitäisi lisäksi osata löytää ne motiivit, jotka tukevat käyttäytymisen muutosta. Afrikan lasten nälkä tuskin motivoi lasta syömään aamupuuroaan, leikkipuistossa jaksaminen voi jo olla tehokkaampi keino.

    Oppiminen kielen välityksellä pohjautuu lapsen ajattelun rakenteisiin. Ranskalainen Pia-get tutki lasten ajattelua ja ongelmanratkaisua. Hän löysi eri tasoja ja huomasi, että myös lasten moraalin taso muuttui, kun lapsi siirtyi tasolta toiselle.

MORAALIN KEHITYKSEN VAIHEET

Lapsen ja nuoren moraalin kehitys on siirtymistä itsekeskeisyydestä toisten tarpeiden huomioon ottamiseen, se on siirtymistä käyttäytymistä tiedottomasti ohjaavien voimien hallinnasta tietoisiin ratkaisuihin, riippuvuudesta itsenäisyyteen ja moraalisten tuomioiden langettamisesta psykologisten selitysten etsimiseen.

    Amerikkalainen Kohlberg lähti tutkimuksissaan Piaget'n teorioiden pohjalta ja löysi moraalisessa kehityksessä kolme eri tasoa, jotka jakautuvat vielä kahdeksi eri vaiheeksi. Lapset siirtyvät hyvin eri aikaan eri vaiheisiin ja kehitys voi jatkua vielä aikuisenakin, tosin hänen mukaansa suurin osa ihmisistä jää lopullisesti moraalikehityksessään puolitiehen.

Lapsen moraali on Kohlbergin mukaan ensin minäkeskeistä auktoriteettimoraalia, tärkeintä on rangaistusten välttäminen. Seuraavassa, minäkeskeisen hyötymoraalin vaiheessa lapsen mielestä tottelevaisuudesta on saatava hyötyä itselle. Hän ei vielä ajattele sääntöjä muiden näkökulmasta. Tutkimusten mukaan minäkeskeinen moraali on vallitsevana vielä kymmenvuotiailla.

    Seuraavaksi lapset siirtyvät yhteisöllisen moraalin tasolle, joka on nuoruusiässäkin vallitsevin taso. Siinä on ensin oikein toimimisen perustana tarve olla hyvä ja moraalinen sekä omasta että toisten mielestä. Myöhemmin auktoriteettien näkökulman ja yleisen sosiaalisen järjestyksen huomioonottaminen lisääntyy. Moraalisesti toimiminen on sinänsä hyve, jota arvostetaan.

    Kolmantena tasona on yhteiskunnallinen moraalinäkemys, jolloin ihminen tajuaa eettis-moraaliset säännöt ja lait sopimusluonteisiksi ja myös sopimuksin muutettaviksi. Lakien noudattaminen on tärkeää, koska ne turvaavat yleisen järjestyksen. Tämän kauden toisena vaiheena ja moraalikehityksen teoreettisena huippuna on yksilön sitoutuminen universaaleihin eettisiin periaatteisiin.

    Moraalikehitystä voidaan kuvailla lapsen suhtautumisella kieltoon syödä esillä oleva suklaapala ennen ruokailua. Jos kaksivuotiasta kielletään, hän saattaa syödä suklaan aikuisen silmien alla tuntematta mitään syyllisyyttä. Kolmevuotias odottaa, että aikuinen on lähtenyt huoneesta ja syö vasta sitten suklaan hyvällä mielellä. Neljävuotiaana lapsi todennäköisesti syö suklaan aikuisen poissa ollessa, mutta tuntee siitä syyllisyyttä. Viisivuotiaana hän ehkä jo jättää suklaan syömättä, koska haluaa välttää rangaistuksen. Myöhemmin hän jättää sen syömättä, koska tottelemisesta on hyötyä, ehkä aikuinen palkitsee hänet jotenkin, koska hän oli tottelevainen. Seuraavassa moraalin kehityksen vaiheessa hän haluaa olla kiltti ja jättää suklaan syömättä miellyttääkseen kieltäjää. Vähän vanhempana hän ei syö sitä koska hyväksyy auktoriteetin näkökulman suklaan syönnin haitallisuudesta.

    Kohlbergin mukaan lapsen moraalista ajattelua voidaan jouduttaa, jos kasvattaja perustelee ohjeensa seuraavan vaiheen syihin vedoten. Jos esimerkiksi lapsen moraali perustuu rangaistusten välttämiseen, aikuinen voi korostaa, miten oikein käyttäytymisestä on itselle hyötyä. Hyötymoraalin tasolla olevalle lapselle ja nuorelle voi perustella moraaliasioita vedoten maineeseen ja tällä yhteisömoraalin ensimmäisessä vaiheessa olevalle voi vedota sen toisen vaiheen moraalisiin perusteluihin, joissa opetetaan tajuamaan auktoriteetin näkökulma ja moraalisuus arvona sinänsä.

LAPSEN KEHITYS IKÄVUOSITTAIN

Lapset kehittyvät yksilöllisesti, mutta jokainen lapsi oppii ensin piirtämään ympyrän ja sitten vasta nelikulmion, käyttää yksittäisiä sanoja ennen kuin lauseita ja konttaa ennen kuin kävelee. Kehityksen eri alueilla uusi taito rakentuu vanhalle.

Myös tunne-elämän alueella lapsen kehitys tapahtuu tietyssä järjestyksessä ja lapsi tarvitsee eri ikäisenä erilaista hoivaa ja tukea kehittyäkseen tasapainoiseksi aikuiseksi. Näistä kehitysvaiheista on erialisia teorioita, joissa näkökulmat poikkeavat toisistaan.

    Eräs käytännön kasvatustyössä käyttökelpoiseksi osoittautunut persoonallisuusteoria on Erik Eriksonin psykososiaalisen kehityksen teoria. Siinä painopiste on sosiaalistumistapahtumassa, eli siinä, miten lapsi kasvaa yhteisönsä jäseneksi vuorovaikutuksessa asteittain laajenevaan määrään ihmisiä.

    Erikson näkee ihmisen kehityksen syntymästä kuolemaan kahdeksana toisistaan erottuvana kehitysvaiheena, joista varhaisemmat ovat tärkeämpiä kuin myöhemmät. Jokaisella kehityskaudella on oma kehitystetävänsä, jossa ihminen joko onnistuu, jolloin puhutaan kehityssaavutuksesta tai sitten hän epäonnistuu. Onnistuminen yhdessä vaiheessa tekee mahdolliseksi onnistumisen seuraavassa vaiheessa. Epäonnistuminen taas vie pohjaa seuraavilta kehitysvaiheilta, koska ne asettavat omat vaatimuksensa ja edellisten kehitystehtävien puutteiden paikkaaminen vie uudelta tehtävältä tilaa.

Kun lapsi tulee sijaiskotiin kouluiässä, hänen persoonallisuutensa kehityksen tärkein vaihe on jo ohi. Sijaisvanhemmilla ei ole useinkaan tarpeeksi tietoa siitä, minkälainen lapsen menneisyys on ollut ja minkälaisia paikkaamisentarpeita hänellä on. Sijaisvanhempi saa tietoja lapsen vanhempien tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, mutta vanhempien ja lapsen tunnetason vuorovaikutuksesta harvoin kukaan kertoo tai tietää mitään.

    Joskus hyvinkin ongelmaisessa perheessä onnistutaan hoitamaan pieni lapsi tätä vaurioittamatta. Todennäköistä kuitenkin on, että lapsi ei ole päässyt aikaisemmassa ympäristössään kehittymään tunne-elämältään suotuisasti. Hänellä voi olla paikattavaa useammassakin kehitystehtävässä.

    Täydelliseen onnistumiseen kehitystehtävissä tuskin kukaan pääsee. Myös vanhemmilla on näitä paikkaamisentarpeita omasta taustastaan johtuen. Täysin ehjää kasvattajaa tuskin löytyy, mutta omien rikkinäisyyksien tunnistaminen helpottaa elämistä niiden kanssa tai mahdollistaa niiden hoitamisen.

Lapsen kehitys voi olla eri osa-alueilla eri ikätasoa vastaavaa. Kun lapsi on viettänyt ensimmäiset vuodet poikkeuksellisen heikoissa olosuhteissa, on oletettavaa, että jollain kehityksen osa-alueella on tapahtunut ympäristöstä johtuvaa viivästymistä. Tällaiset viivästymät saattavat korjaantua ajan myötä suotuisammissa olosuhteissa.

    Lapsen kehityksessä on kausia, jolloin hän on erityisen herkkä oppimaan tiettyjä asioita. Normaaleissa olosuhteissa lapsi etsii kehityksessään tarvitsemansa virikkeet. Jos hän on elänyt haavoittavissa olosuhteissa, jotka ovat estäneet tietyn asian tai taidon oppimisen luontaisena herkkyyskautena, sen saavuttamiseksi joudutaan myöhemmin näkemään vaivaa. Usein sijoitetuilla lapsilla nimenomaan puheen kehitys on viivästynyt, koska lapsen lähellä ei ole ollut sellaista aikuista, joka olisi ehtinyt/jaksanut vastata "Mikä tämä on?" -kysymyksiin.

    Äärimmäisenä esimerkkinä voidaan pitää niitä historian tuntemia metsässä eläinten parissa kasvaneita lapsia, jotka on löydetty yli kymmenenvuotiaina. Kukaan heistä ei ole oppinut puhumaan muutamaa sanaa enempää, vaikka heidän älykkyytensä oletetaan olevan normaali.

    Sijaisvanhempien on hyvä tietää, mitä eri ikäiset lapset keskimäärin osaavat ja mitä he tarvitsevat. Hänen tietonsa alueelta voi perustua kokemuksiin omista lapsista, joihin vertaaminen voi antaa sijaiskotilapsesta väärän kuvan. Vaikka sijoitettu lapsi piirtäisikin huomattavasti heikommin kuin perheen oma lapsi nelivuotiaana, hän saattaa silti piirtää ikätasoaan vastaavasti ja sen toteaminen helpottaa kasvattajaa. Päinvastainen huomio taas saa pohtimaan syitä ja etsimään tukea kasvatustehtävään. Voi myös olla, että kokemuksia oman lapsen kehityksestä ei ole: Sijoitettava lapsi tulee vanhimmaksi tai ainoaksi lapseksi. Kasvattajan on hyvä tietää myös tunne-elämän normaaliin kehitykseen kuuluvista piirteistä, sillä joku ongelmalliselta vaikuttava seikka saattaakin olla täysin luonnollinen kehitysvaihe.

    Siirtyminen ikäkautta vastaaviin suorituksiin ja tunne-elämän vaiheeseen ei luonnollisestikaan tapahdu syntymäpäivinä, joten tiettyä väljyyttä kannattaa pitää mielessä ikäkausia tarkasteltaessa. Kirjan takana olevassa liitteessä on eri tutkimuksissa saatuja tuloksia lasten kehittymisestä.

Vauvaikä (0 - 11/2 v.)

    Vastasyntynyt ihmislapsi on täysin avuton ja tarvitsee aikuisen hoivaa säilyäkseen hengis-sä. Normaalitapauksessa äiti on vauvan hoivaaja ja vauva muodostaa hänen tarpeitaan tyydyttävän äidin kanssa niin kiinteän suhteen, ettei eräiden teorioiden mukaan aluksi erota äitiä edes erilliseksi henkilöksi.

    Noin puolen vuoden iässä lapsi alkaa tajuta äidin olevan erillinen ihminen ja hän alkaa nauttia leikeistä, joissa tämä hetkeksi katoaa esim. peiton kulman taa ja palaa jälleen näkyviin. Jo tässä vaiheessa lapselle pitäisi alkaa asetella johdonmukaisesti ensimmäisiä rajoja.

    Kun lapsi tiedostaa äidin erilliseksi olennoksi, hän samalla tiedostaa mahdollisuuden joutua tästä eroon ja seurauksena on tuntemattomien ihmisten vierastaminen. Lapselle tulee pelko, että vieras aikuinen ottaa hänet pois omalta äidiltä. Vierastaminen on suurimmillaan kahdeksan kuukauden iässä.

. Lapsi tarvitsee vauvaiässä yhden kiinteän aikuissuhteen kehittyäkseen normaalisti. Aikuisen ei tarvitse olla biologinen äiti. Sijaisäiti voi korvata tämän tai joku muu aikuinen, joka pääasiallisesti hoitaa lasta. Tosin siinä tapauksessa lapsi ei saa hoitajaansa imetystilanteessa ihokontaktia.

    Lastenkotiolosuhteissa varhaisen eriytymättömyyden kokemus jää syntymättä tai syntyy vajavaisesti. Omahoitaja voi toimia kiinteän suhteen toisena osapuolena, mutta työaikojen vuoksi hän ei pysty täyttämään lapsen kannalta tärkeää hoitajan samuuden tarvetta.

    Vauvaiän ns. kehityssaavutuksena on perusluottamuksen syntyminen. Se edellyttää paitsi hoitajan samuutta myös sitä, että vauvan tarpeet tyydytetään. Hän saa ruokaa, hellyyttä ja seuraa riittävästi ja hänen puhtaudestaan ja unentarpeestaan huolehditaan. Näin lapsi oppii, että maailma on paikka, jossa luottavaisin mielin voi suhtautua siihen, että omat tarpeet tulevat tyydytetyksi. Perusturvallisuus ja luottamus tuo ihmisen elämään toivon näkökulman.

Sijoituksessa huomioitavaa

    Sijoitettu lapsi on tämän tärkeimmän vaiheensa elänyt yleensä omien vanhempiensa luo-na tai lastenkodissa. Lapsen käyttäytymisestä voi vain arvailla, onko tässä vaiheessa tapahtunut vaurioitumista. Jos hänen perusturvallisuutensa on heikko, hänellä on jatkuva pelko hoitajan häviämisestä. Hän saattaa vielä leikki-ikäisenä seurata tätä jatkuvasti tai huolestuneena varmistaa joka aamu, että äiti varmasti palaa töistä takaisin ja hakee hänet päivähoidosta. Perusturvallisuudeltaan järkkyneelle lapselle olisikin tärkeää, että sijaisäiti olisi sijoituksen alussa riittävän pitkän ajan kotona, jolloin turvallisuudentunteen puuttumista voidaan paikkailla. Isomman lapsen kohdalla paikkailu on hankalaa ja vie pitemmän ajan.

    Jos sijoitus tapahtuu tässä vaiheessa, on tärkeää, että lapsen perushoito aluksi noudat-taisi niitä rutiineja, joihin hän on tottunut. Siirtymisen tulisi tapahtua vähitellen ja mukaan pitäisi saada mahdollisimman paljon jatkuvuutta edustavaa tavaraa. Vaikka sängyn pohjalla olisi ollut vain paljas pissalta haiseva vaahtomuovi, se on sijoitettavalle vauvalle aluksi parempi kuin sijaiskodin luxuspatja kevättuulelta tuoksuvine lakanoineen.

    Sijaisvanhemmat ovat yleensä niitä, joilla itsellään on vankka perusturvallisuus. Eivät-hän he muuten olisi uskaltaneet edes lähteä ennalta arvaamattomia ongelmia tuovaan tehtävään. Heillä on luottamus siihen, että kaikki tarvittava elämässä kuitenkin hoituu ja vaikeudet on voitettavissa. Tämä perusturvallisuus on hyvä pohja kohdatessa lapsen turvattomuutta ja siitä perusturvallisuudesta voi jakaa lapsenkin elämään turvallisuuden "hippusia" ja toivoa.

Varhaislapsuus (11/2 - 3,4v.)

    Varhaislapsuuden alussa lapsi elää myönteistä ja aurinkoista kautta. Kun hän on oppinut juu-sanan, hän käyttää sitä aluksi vastauksena kaikkiin kysymyksiin, kunnes noin 2,5 vuotiaana alkaa harjoitella oman tahdon ilmaisuja ottamalla käyttöön ei-sanan yhtä tiiviisti. On tärkeää, että lapsi on oppinut noudattamaan kieltoja ja käskyjä sitä ennen. Oman tahdon harjoittelu tapahtuu silloin turvallisesti rajatulla alueella ja sujuu sekä lapselle että vanhemmille kivuttomammin.

Varhaislapsuuden alussa lapsi elää vaihetta, jossa psykoanalyyttisen teorian mukaan peräaukkoon liittyvät toiminnat tulevat tärkeiksi. Ulostus potassa on ylpeydenaihe ja lahja hoitajalle. Salliva ja lasta kunnioittava suhtautuminen siisteyskasvatuksessa tukee lapsen tunne-elämän kehitystä, niin kuin edelleenkin aikuisen syli ja lapsen saavutusten ihailu.

Kaksivuotias

    Toisen ikävuoden päättyessä ja kolmannen alkaessa lapsen elämään tulee paljon uutta sisältöä, koska hänen liikkumisensa lisääntyy ja ympäristönsä rikastuu. Kaksivuotiaana lapsi kuitenkin haluaa suojautua lisääntyneitä virikkeitä vastaan tarrautumalla kaikkeen tuttuun. Hän elää konservatiivista kautta: asiat pitäisi tehdä juuri samalla tavalla kuin ne on ennenkin tehty. Mieluimmin luetaan sitä kirjaa, jota on ennenkin luettu, vaikka lapsi osaisi kertomuksen ulkoa. Hän kaipaa säännöllisyyttä elämäänsä, sama rytmi ja rituaalit päivästä toiseen ovat tärkeitä.

   Lapsi oppii yleensä kuivaksi tämän ikäkauden aikana, joskin yökastelua saattaa vielä esiintyä. Tutista luopumisen voi ottaa tavoitteeksi ennen seuraavaa syntymäpäivää. Jos lapsen elämässä on tapahtunut lähi aikoina suuria muutoksia, tuttiin ei ole syytä kovin herkästi puuttua. Vieroitus onnistuu parhaiten, jos lapsi saa vaihtaa tutin johonkin itselleen mieluisaan leluun. Tärkeätä on, että tuttia ei anneta lapselle takaisin, vaikka tämä kuinka huutaisi. - Vanhempien tulee kestää myös lastensa pettymykset ja lapset saavat oppia, että elämässä joutuu joskus luopumaan tärkeistäkin asioista ja siitä voi selvitä.

    Lapsella on kaksivuotiaana itsekäs kausi, hän ei pysty jakamaan eikä luovuttamaan omia lelujaan toiselle. Hän on myös huomannut että osaa tehdä yhtä ja toista ja "minä itte" yrittääkin tehdä kaikkea mahdollista.

Hän tarvitsee äidin lisäksi muita hyviä aikuissuhteita. Isän merkitys hänen elämässään kasvaa. Hän tarvitsee ihmisiä, jotka asettavat johdonmukaisesti rajoja ja toisaalta uhmatilanteessa pystyvät houkuttelemaan lasta rakentaviin ratkaisuihin. Hän tarvitsee aikuista, joka kiukuttelukohtauksen aikana pysyy rauhallisena eikä anna lapsen hallita kiukuttelulla itseään.

Sijoituksessa huomioitavaa

    Jos lapsen huostaanotto ja sijoitus tapahtuvat kaksivuotiaana, lapsen tottumusten turvallista maailmaa järkytetään ja hänellä voi olla voimakas turvattomuuden ja hylätyksitulemisen tunne. Kaksivuotiaalle voidaan kuitenkin kielellisesti selittää aika paljon ja hän pystyy valokuvienkin avulla säilyttämään osan siteistä menneisyyteensä. Lasta ei pidä yrittää saada unohtamaan menneisyyttä vaan sitä pitäisi yrittää kuljettaa ainakin alussa mukana. Lapsen vuorokausirytmi ja muut tottumukset olisi hyvä säilyttää. Mitä enemmän tämänikäinen saa tuoda menneisyyttään mukanaan, sitä vähemmän sijoitus vaurioittaa häntä.

Kolmivuotias

    Kun lapsi lähestyy kolmatta syntymäpäiväänsä hän alkaa tasaantua ja kiukkukohtaukset vähenevät. Jos hän on saanut osakseen tarpeeksi äidin läheisyyttä, hän pystyy kolmevuotiaana irtautumaan tästä.

    Isän rooli perheessä ja lasten elämässä korostuu ja tämä tärkeä vaihe kestää lasten kouluikään saakka. Tytölle isä on ensimmäinen "rakastuminen" ja isältä saatu ihailu auttaa häntä myöhemmin uskomaan itseensä naisena. Tyttö on yleensä mustasukkainen äidille ja haaveilee itse avioituvansa joskus isän kanssa. Samaan aikaan tyttö kuitenkin samastuu äitiin ja pitää tätä naisen mallina. Pienen pojan ensimmäinen samastumiskohde on äiti, mutta nyt hän vaihtaa sen isään, jos hänellä sellainen on. Jos perheessä ei ole isää, poika etsii samastuskohteita tuntemistaan miehistä. Poika on myös mustasukkainen isälle äidistä. Lapsen samastuminen omaan sukupuolirooliinsa vanhempien avulla on sitä ongelmattomampaa, mitä kunnioittavammin vanhemmat suhtautuvat toisiinsa.

Sijoitus kolmivuotiaana

    Jos lapsen sijoitus tapahtuu kolmivuotiaana, lapsi on jo melko vahvoilla. Hän pystyy sopeutumaan uusiin olosuhteisiin ja säilyttämään pitkään muistikuvan vanhasta. Sijaiskodissa hänen on helppo liittyä muiden lasten seuraan ja iloita siitä. Olisi onnellisinta, jos lapsi saisi olla oman äitinsä hoidossa varhaislapsuutensa loppuun saakka, jos äidillä suinkin on vaikka tukitoimien avulla resursseja lastaan hoitaa.

Varhaislapsuuden kehityssaavutus

    Varhaislapsuuden kehityssaavutuksena on itsenäisyys. Jos lapsi epäonnistuu siinä, hänen tunne-elämäänsä värittävät häpeä, epäily ja riippuvuus. Kun lapsen perusturvallisuus on kunnossa, hän uskaltaa tässä vaiheessa lähteä äidin sylistä kauemmaksi. Hän alkaa liikkua ja tutkia ympäristöään. Jos häntä tässä vaiheessa rajoitetaan liian paljon ja liian ankarasti hänessä alkaa syntyä itseensä liittyvää häpeää ja syyllisyyttä. Onnistuminen tässä kehitysvaiheessa näkyy lapsessa irtautumisena riippuvuudesta äitiin, kyvystä itsenäiseen toimintaan ja itsensä kontrolloimiseen ja oman tahdon ilmaisemiseen. Jos lapsi on epäonnistunut kehitystehtävässä, hän on vielä aikuisenakin riippuvainen muista. Hän pitää ihmisiä peileinä ja etsii jatkuvasti hyväksyntää muilta.

    Nykyinen sijaisvanhempien sukupolvi kuuluu vielä siihen ikäluokkaan, joka on saanut lapsena autoritaarisen kasvatuksen. Jos vanhemmat ovat olleet liian ankaria ja äiti liian sitova, joutuu omassa elämässään huomaamaan selittämätöntä häpeää ja epävarmuutta. Kasvattajalta vaaditaan kuitenkin tietty annos itseluottamusta. Jos se on nujerrettu jo varhaislapsuudessa, sen takaisin saaminen vaati työstämistä. Kasvattajaa helpottaa jo oivallus, että häpeäntunteet ja epävarmuus eivät suinkaan johdu siitä että siihen olisi jotain syytä, vaan siitä että hänen ikäluokassaan kasvatusihanteena oli kiltti ja lannistettu lapsi.

Leikki-ikä (4 - 7v.)

Nelivuotias

    Lapsella näyttää nelivuotiaana tapahtuvan jonkinlainen taantuminen tunne-elämässä, kiukuttelukohtaukset palaavat, itseluottamus on vähäistä ja hänen on vaikea kestää epäonnistumisia. Hän saattaa olla kielellisesti hyvinkin aggressiivinen ja keksiä mitä ihmeellisempiä uhkailuja vanhempiaan ja sisaruksiaan kohtaan. Hän on myös kova satuilemaan ja elää kaikin tavoin luovaa vaihetta, ympäristön kokeminen maagisena on yleistä samoin kuin toisaalta painajaisunet. Tässä iässä useille lapsille tulee pelko siitä, etteivät he olekaan vanhempiensa omia lapsia. Joskus se voi olla myös toive: lapsi haaveilee, että hänellä on jossain paremmat vanhemmat.

    Nelivuotiaana lapsi alkaa kiinnostua tyttöjen ja poikien eroista ja yleensä sukupuoliasi-oista. Lääkärileikit alkavat viehättää. Asiallinen sukupuolivalistus esimerkiksi lapsille tarkoitettujen kirjojen avulla on paikallaan. Pelkkä lasten kysymysten odotteleminen ei saisi siirtää sukupuolivalistusta. Voihan olla, että lapsi on tehnyt oikeat kysymykset väärässä paikassa ja saanut niihin huonoja vastauksia. Toisaalta lapsen ei tarvitse vielä tietää kaikkea, ellei hän sitä asiaa käsiteltäessä kysy.

Viisivuotias

    Viisivuotiaana lapsi elää tasapainoista ja kasvattajalle helppoa kautta. Hän luottaa itseen-sä ja pystyy olemaan erossa vanhemmistaan. Tässä vaiheessa lapselle on helpointa sopeutua isoon ryhmään. Hän hallitsee sääntö-

leikkejä, leikkii mielellään roolileikkejä ja osaa ottaa muut lapset huomioon.

Kuusivuotias

    Kuusivuotiaana Lapsi on uudelleen tasapainoton ja ailahteleva, hän vihaa ja rakastaa melkein saman lauseen aikana. Hän on hellyydenkipeä, mutta sen vastaanottaminen ei ole helppoa. Itseluottamus horjuu ajoittain ja tuleva kouluunmeno pelottaa.

    Tässä vaiheessa lapsen rakastuminen samaa sukupuolta olevaan vanhempaan päättyy ja lapsi alkaa etsiä tunteilleen kohdetta muualta. Varsinkin tytöillä on taipumus rakastua kuusivuotiaana tulisesti ja esikouluryhmissä on yleensä monta "romanssia" meneillään. Toisaalta kuitenkin tyttöjen ja poikien leikit eriytyvät ja etenkin tytöille paras ystävätär tulee tärkeäksi.

Leikki-iän kehityssaavutus

    Leikki-iän kehityssaavutuksena on oma-aloitteisuus. Jos lapsi epäonnistuu siinä, seurauksena on syyllisyys. Tässä vaiheessa lapsi leikkii, kokeilee ja oppii uutta. Hän on oppinut jo noudattamaan tiettyjä rajoituksia, mutta leikki-iässä tapahtuu uusien alueiden valtaamista, ja lapsi voi pelätä etenevänsä hänelle sallittujen rajojen ulkopuolelle. Jos vanhemmat puuttuvat lapsen aloitteellisuuteen tarpeettoman jyrkästi, lapsessa kasvavat syyllisyydentunteet. Tässä vaiheessa lapsen vihamielisyys omia toiveita rajoittavia vanhempia ja sisaruksia kohtaan voi myös muuttua kuvitelmiksi näiden kuolemasta. Kuvitelmat tuottavat mielihyvää, mutta aiheuttavat samalla syyllisyyttä.

   Ihminen voi tuntea syyllisyyttä tehtyään väärin ja se on elämää suojelevaa syyllisyyttä. Mutta hänellä voi olla myös epämääräinen kokonaisvaltainen syyllisyydentunne, johon ei auta sielunhoito eivätkä aina terapiakeskustelutkaan. Tämän syyllisyyden pohja löytyy yleensä syyttävistä vanhemmista ja kasvattajista, jotka leikki-iässä hoitivat häntä. Syyllisyys saattaa aktivoitua mitä erilaisimmissa tilanteissa, jos pohja on jatkuvasti olemassa. Me keski-ikäiset kasvattajat satumme vielä kuulumaan väliinputoaja sukupolveen tässä syyllisyys asiassa: Olemme ensimmäinen sukupolvi jonka aikana yleinen psykologinen tietämys on syyllistänyt vanhempia. Kun olimme lapsia ja teimme väärin se oli meidän syymme, kun lapsemme tekevät väärin, sekin on nyt meidän syymme.

    Sijaisvanhempien pitäisi olla sinut väärien syyllisyydentunteidensa kanssa, silloin uskaltaa ottaa vanhemmuuden ja uskaltaa nähdä todelliset virheensä, koska niiden aiheuttama syyllisyyden määrä on käsiteltävissä.

Sijoitus leikki-iässä

    Jos lapsen huostaanotto ja sijoitus tapahtuvat tässä vaiheessa, lapsi voi kokea voimakkaitakin syyllisyydentunteita. Ja onkin tärkeätä, että hänelle selvitetään, ettei hän ole syyllinen huostaanottoon.

Jos huostaanotto tapahtuu viisivuotiaana, lapsi ei ole erityisen haavoittuvainen. Kuitenkin, jos hän on kokenut paljon vaikeita asioita, hän tuskin on tyypillinen tasapainoinen viisivuotias.

Kouluikä (7 - 11,12v.)

    Näitä ikävuosia pidetään kasvattajan kannalta helppoina ja lasten kannalta onnellisina vuosina. Tunne-elämä on tasaantunut ja lapsi lähtee vanhempien helmoista "maailmalle". Tässä vaiheessa vanhempien ei tarvitse vielä olla huolissaan lasten menemisistä tai toveripiiristä.

Lapsen elämään tulee tärkeä vaikuttaja: koulu. Hän saa siellä ikäisiään tovereita ja elämäänsä uuden tärkeän aikuisen, joka auktoriteettina usein ohittaa vanhemmat.

Koulukypsyys

    Jotta koulunkäynti onnistuisi, lapsen tulee olla älyllisissä suorituksissaan suunnilleen ikä-tovereidensa tasolla. Mutta se ei vielä riitä. Hänen tunne-elämänsä tulee olla niin kehittynyt, että hän pystyy olemaan erossa äidistä ja sopeutumaan isoon luokkaan ja sen sääntöihin. Hän joutuu odottamaan vuoroaan ja jakamaan opettajan huomion muiden kanssa. Hänen keskittymiskykynsä tulee olla niin hyvä, että pitkäjänteinen työskentely onnistuu. Hänen tulee pystyä hillitsemään sisäisiä toimintayllykkeitä niin, että kykenee istumaan pitkään hiljaa ja vastaamaan vain kysyttäessä ja saatuaan luvan. Hänen täytyy kyetä kestämään myös epäonnistumisia ja sitä, ettei saa tahtoaan aina läpi.

    Vanhemmat ovat usein huolissaan lapsen koulukypsyydestä jo paljon ennen koulun alkua. Kuitenkin lapsen kehityksessä tapahtuu usein huomattavaa edistymistä 6-7 -vuotiaana, jolloin tunne-elämä tasaantuu ja muutkin kouluvalmiudet kehittyvät pikavauhtia.

    Perhehoidossa olevan lapsen kohdalla koulukypsyyttä joudutaan punnitsemaan tarkkaan. Koulun aloittaminen ilman vastaavaa kypsyyttä tuottaa lapselle runsaasti epäonnistumisen kokemuksia ja jättää syvät haavat hänen itsetuntoonsa. Jos vanhemmat vähänkään epäilevät lapsen valmiuksia, hänet on syytä viedä koulukypsyyskokeisiin. Pelkkä suorituskyvyn joukkotestaus ei ole sijoitetun lapsen kohdalla riittävä, koska syyt ovat usein tunne-elämän puolella ja sen kartoitus on hyvä tehdä lapsen kokonaistilanteen selvittämiseksi.

    Mikäli lapsen koulukypsyys on kyseenalainen, vanhemmat voivat yhdessä psykologin kanssa pohtia, onko hänelle parasta koululykkäys, sen aloitus mukautetussa opetuksessa (ent. apukoulu) tai sen aloitus normaaliluokassa oman avustajan kanssa. Jälkimmäinen vaihtoehto on suositeltavaa silloin, kun tunne-elämän häiriöt ovat huomattavia eikä paikkakunnalla ole erityisluokkia.

    Koska sijoitetulla lapsella on takanaan voimakas hylkäämiskokemus, on tärkeää pohtia erityisen huolellisesti koulun aloittamista. Jos koulunkäynti epäonnistuu ja lapsi joudutaan siirtämään kesken vuoden mukautettuun opetukseen tai takaisin päiväkotiin, se on lapselle taas uusi hylkäämiskokemus ja vakuutus siitä, että hän ei ole muiden rakkauden arvoinen, vaikka kyse ei siitä olekaan. Myös hänen rakenteellisesti heikko itseluottamuksensa saa suuren kolauksen: hän ei pystynytkään siihen, mihin toverit.

Mukavaa kanssakäymistä

    Kouluiässä lapsi rauhoittuu ja tasapainottuu huomattavasti. Seitsenvuotiaana lapsi on yleensä harkitseva, mutta hänellä saattaa olla korostunut vaatimustaso ja hän voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Kahdeksanvuotiaana hän suuntautuu enemmän ulkomaailmaan. Yhdeksänvuotiaana hän haluaa jo olla itsenäinen ja iso ja kapinoi auktoriteetteja vastaan. Kuitenkin hän on vielä yhteistyöhaluinen ja helposti käsiteltävä.

    Nykyään lapsissa tapahtuu jo yksitoistavuotiaana siirtymisiä murrosiän kehitysvaiheeseen, tosin yksilöiden väliset erot ovat suuria. Kouluiässä lapsi siirtyy pois vanhempiensa vaikutuspiiristä. Heistä saattaa tuntua helpottavalta, kun lapsi ei enää tarvitse jatkuvaa silmälläpitoa ja vanhemmat saavat omaa vapautta. Tällöin on vaarana, että lasten ja vanhempien välit etääntyvät. Kaverien seura on lasten silmissä arvokkaampaa kuin omien vanhempien seura. Joistakin vanhemmista voi tuntua ettei heitä enää tarvitakaan. Tosiasiassa vanhemmat oat kouluikäiselle erittäin tärkeitä ja vanhempien kannattaa järjestää lapsilleen yhteistä aikaa näiden ehdoilla.

    Tässä vaiheessa vanhemmilla on oivallinen tilaisuus luoda lapseen kiinteät ja lämpimät suhteet "pahojen päivien" varalle. Murrosikä on tulossa ja hyvät välit ennen sen alkua helpottavat lapsen taisteluita ja paluuta vanhempien ystävyyteen.

 

Kouluiän kehitystehtävä

    Keskeinen kehitystehtävä on ahkeruuden, pystyvyyden ja kykenevyyden tunteen muodostuminen. Se kehittyy lapsella lähinnä suhteessa tovereihin. Jos hän epäonnistuu tässä kehitystehtävässä on seurauksena alemmuudentunteet.

Keskeisenä kehitystehtävän ympäristönä on koulu. Sijaisvanhemmat ovat käyneet koulunsa ennen peruskoulua ja saaneet osakseen käsittelyä, joka on aiheuttanut huonommuuden-tunteita myös niille, joille niitä realistisesti ajatellen ei olisi pitänyt tulla. Virheiden korostaminen, epäonnistumisen pilkkaaminen ja muut arveluttavat kasvatusmetodit ovat aiheuttaneet keski-iässä olevalle kasvattajaikäluokalle huonommuuden tunteita. Sosiaalinen jännittäminen on

yleistä ja kahvikuppineuroosi tämän ilmentäjänä melkein kansantauti. Ongelmana jännittäminen on ihmiselle itselleen hankalaa, mutta kasvattajana siitä ei ole suurempaa haittaa.

    Murrosikäisen arvostelun kohteeksi jouduttaessa omat huonommuudentunteet voivat uudelleen aktivoitua. Tällöin nuoren kritiikki haavoittaa liikaa ja aikuinen ei pysty käsittelemään sitä nuoren kehitykselle rakentavalla tavalla. Jos tunnistaa itsessään sijaisvanhempana huomattavaa epävarmuutta, on erittäin tärkeää hakeutua johonkin työnohjausryhmään silloin, kun lapset lähestyvät murrosikää.

Sijoitus kouluiässä

    Jos huostaanotto tapahtuu tässä vaiheessa, lapsen kanssa voidaan keskustella hyvinkin tarkkaan sen syistä, niin että hän pystyy ymmärtämään tilanteen. Lapsen pitäisi toisaalta saada pitää arvokas kuvansa vanhemmistaan, mutta toisaalta pystyä tajuamaan, ettei voi elää heidän kanssaan.

    Sijoituksen alkuaikoina lapsi yleensä toivoo paluuta omaan kotiinsa ja se on hyväksyttävä. Kouluikäisellä on takanaan pitkä historia ja viisaat sijaisvanhemmat suostuvat kuuntelemaan lapsen muistoja. Persoonallisuus on kutakuinkin muotoutunut ja suurimmat vauriot ovat jo tapahtuneet. Kuitenkin sijaisvanhempien on syytä uskoa myös parantaviin ihmissuhteisiin ja niin ollen motivoitua kasvatustehtäväänsä. Kuitenkin myönteiset muutokset tapahtuvat tässä iässä hitaasti.

Murrosikä (12 - 17v.)

    Pitkän tasaisen vaiheen jälkeen alkaa lapsen tunne-elämän alueella sisäinen myrsky, joka yleensä näkyy ja kuuluukin ulospäin. Tunteet ovat voimakkaita ja ailahtelevia ja itseluottamus vähäistä.

Suhteessa vanhempiin tapahtuu uudelleenmuokkautuminen usein kipeittenkin vaiheiden kautta. Ensin aikaisemmin täysin mukava ja yhteistyöhaluinen lapsi muuttuu ovia paiskovaksi ärhentelijäksi. Vaikka vanhemmat kuinka olisivat lukeneet murrosiästä etukäteen, sen astuminen oman kodin seinien sisälle aiheuttaa heissä kriisin. Riippuvuussuhteesta irrottautuminen on kipeää molemmin puolin, mutta se on myös välttämätöntä matkalla aikuisuuteen.

Irrottautumisen ensimmäistä vaihetta nimitetään protestivaiheeksi. Siinä lapsi alkaa arvostella vanhempiaan ja hävetä heitä ulkopuolisten silmissä. Tämän asenteen takana on pettymys siitä, että vanhemmat eivät kehittynein silmin arvioitaessa olekaan täydellisiä, niin kuin nuori oli aikaisemmin uskonut.

    Lapsena samaistuminen omaa sukupuolta olevaan vanhempaan tapahtuu kritiikittömän ihailun kautta ja jatkuu vuosikausia. Protestivaiheessa irrottautuminen omaa sukupuolta olevasta vanhemmasta on siksi kivuliaampaa. Koska tytöt mielellään purkavat aggressioitaan kielellisesti, äidin ja tyttärien irtautumiset kuuluvat perheessä selvemmin kuin isien ja poikien. Tässä vaiheessa vanhemmat saavat kuulla etteivät tiedä mitään, eivätkä ymmärrä mitään, ja ulkonäössä ja pukeutumisessa olisi runsaasti parantamisen varaa. Kodin arvot, asenteet ja traditiot kyseenalaistetaan ja lomanvietto kesämökillä perheen parissa ei houkuttele eikä matkakumppanuus ulkomaillakaan suju kitkatta. Nuorten käyttämä laajentunut sanavarasto haistatteluineen saa ahdistuneeksi vanhemmat, jotka eivät omassa nuoruudessaan koskaan edes kuvitelleet käyttävänsä sellaista kieltä omien vanhempiensa kanssa.

    Seuraavaa murrosiän vaihetta nimitetään hajoamisvaiheeksi. Tällöin nuori on jo irronnut vanhemmistaan, mutta uusia kiinteitä ihmissuhteita ei ole vielä löytynyt. Hänellä on paljon aggressiivisia tunteita, jotka purkautuvat ulospäin räjähdyksenomaisena, kontrolloimattomana käyttäytymisenä tai kääntyvät sisäänpäin masennukseksi. Nuori kärsii itse räjähdyksistään, mutta pystyy harvoin pyytämään anteeksi. Tässä vaiheessa nuoren arvostelukyky on heikko ja hänen on vaikea tajuta elämän realiteetteja; kuitenkin vanhempien ohjeet ja neuvot kaikuvat kuuroille korville.

Toisaalta huolestuneet vanhemmat joskus aliarvioivat lapsiaan, eivätkä luota heihin niinkään paljon kuin pitäisi. Nuorta loukkaa syvästi vanhempien aiheettomat epäluulot. Luottamuksen korostaminen antaa nuorelle halun olla sen arvoinen.

Horjuva itsetunto heijastuu polttavana ongelmana jostain ulkonäköön liittyvästä puutteesta. Ulkopuolisen on vaikea arvioida, mikä on se ulkonäköön liittyvä vika. Eivätkä ongelmaa auta hyvää tarkoittavien vanhempien vakuuttelutkaan lapsensa ulkonäön riittävästä tasosta. Tässä vaiheessa nuorelle on kuitenkin uudelleen tärkeää, että vastakkaista sukupuolta oleva vanhempi suhtautuu myönteisesti hänen ulkonäköönsä ja fyysiseen olemukseensa. Koska

minäkuva on vasta hahmottumassa, kaikki vanhempien esittämät kielteiset arvostelut ulkonäöstä ovat erittäin haavoittavia.

    Kolmannessa vaiheessa lapsi alkaa löytää kodin ulkopuolelta kiinteitä, turvallisuutta tuo-via ihmissuhteita. Käyttäytyminen seestyy, räjähdykset vähenevät ja masennukset lieventyvät ja harvenevat. Tunnetasolla hän on päässyt vanhemmistaan irti ja pystyy nyt löytämään heidät uudelleen ystävinä.

    Murrosikä on rankkaa aikaa sekä nuorelle että vanhemmille, joiden asennetta usein värittää huolestuneisuus. Eräs neljän jo aikuisen lapsen äiti totesikin kerran: "Kaikki ne ovat paikkansa löytäneet ja ihan kivojahan niistä tuli. Turhaan minä olin niin huolestunut monta vuotta."

Mitä murrosikäinen nuori tarvitsee

    Murrosiässä nuori tarvitsee aikuiset vanhemmat, jotka kykenevät vastaanottamaan hei-dän aggressionsa. Hän tarvitse edelleen rajoja. Vanhempien velvollisuuksiin kuuluu uskaltaa asettaa kotiintuloajat vihamielisistä purkauksista huolimatta. Myös rahan käytölle joudutaan yleensä asettamaan rajat. Vanhempien tehtävä on myös harkita, miten paljon nuoret osallistuvat kotitöihin, harva heistä tulee vapaaehtoisesti niihin tarjoutumaan. Vanhemmilla on halutessaan oikeus kieltää tyttö/poika -ystävien yöpyminen, mutta seksuaalikäyttäytymisen rajojen asettelu ei vanhemmilta onnistu, vaikka he sitä haluaisivatkin. Silti heillä on oikeus esittää oma näkemyksensä asiasta.

    On kuitenkin alueita, joilla nuoren omaa päätäntävaltaa on hyvä kunnioittaa nimittäin oman huoneen siisteys, harrastukset, ulkonäkö, vaatetus, toverit, seurustelun aloittaminen ja kulttuurivalinnat.

Nuori tarvitsee myös vanhempia, jotka ovat tarvittaessa tavoitettavissa, mutta eivät tyrkytä itseään, eivätkä utele liikaa. Hän tarvitsee aikuisia, jotka antavat hänelle realistista tietoa maailmasta, seurustelusta, seksistä, avioliitosta, työelämästä ja kaikesta siitä, mikä on tulossa. Hänelle on hyväksi, jos hänellä on myös muita auktoriteettiaikuisia kuin omat vanhemmat ja jos hänellä on mieluisa harrastus ja ideologia, joka tukee hänen eheyttään ja maailmakuvan jäsentämistä.

Ennen kaikkea hän kuitenkin tarvitsee ikätovereita, joiden avulla pystyy taas löytämään eheytensä.

Murrosiän kehitystehtävät

    Eriksonin mukaan murrosiän kehitystehtävänä on identiteetin eli minuuden rakentuminen. Kun nuori on onnistunut tässä kehitystehtävässä, hänellä on selvä kuva siitä, mikä hän on, mihin hän pystyy ja mitä hän haluaa.

James Marcia tutki kokeellisesti tätä identiteetin muodostumista ja löysi siinä neljä eri tasoa.

Ensimmäisellä tasolla nuorella on selkiytymätön identiteetti, hän ei osaa pohtia eri vaihtoehtoja eikä sitoutua niihin. Oma psykoseksuaalinen rooli on hämärä, arvoja ei ole valittu eikä mikään ammattivaihtoehto tunnu houkuttelevalta.

Jotkut nuoret omaksuvat arvot ja valinnat suoraan vanhemmilta. Tällöin puhutaan otetusta identiteetistä. Nuori ei ole punninnut eri vaihtoehtoja, ja voi olla että myöhemmin elämässä joutuu sen sitten tekemään, kun otettu identiteetti ei olekaan ollut tarkoituksenmukainen eikä sisäistetty.

    Selvittelytasoksi sanotaan sellaista identiteetin vaihetta, jolloin nuori pohtii erilaisia sosiaalisia rooleja, mutta ei ole vielä pystynyt tekemään valintaansa. Useimmat nuoret ovat tässä vaiheessa juuri peruskoulua päättäessään ja kuitenkin yhteiskunta edellyttää heiltä pitkälle tähtääviä koulutuksellisia valintoja. Lopullisessa identiteetin muodostumisvaiheessa nuori on pohtinut ja kokeillut erilaisia vaihtoehtoja, tehnyt valintansa ja sitoutunut siihen.

Murrosikäinen ja sijaiskoti

    Joskus huostaanotto ja sijoitus joudutaan tekemään vasta murrosiässä. Tällöin nuori pyri-tään sijoittamaan esim. nuorisokotiin, koska hänen normaaliin kehitykseensä kuuluu tässä vaiheessa irtautuminen kodista eikä sopeutuminen kotiin. Tukiasuminen on myös hyvä tapa järjestää murrosikäisten sijaishuolto.

    Perheitä, jotka olisivat vapaaehtoisesti ottamassa murrosikäisen nuoren kotiinsa, ei ole helppo löytää, niin huonossa maineessa tuo ikäluokka on. Murrosikäisen sijoitus perheessä voi kuitenkin onnistua, jos vanhemmat lähtevät siitä, että he ovat vain tukiaikuisia, eivätkä yritä imaista nuorta kiinteäksi osaksi perhettä.

    Kun sijoitettu nuori tulee murrosikään, kohdataan erilaisia haasteita kuin aikaisemmin. Perhe on yleensä alun molemminpuolisten sopeutumisongelmien jälkeen viettänyt suhteellisen tyyntä ja tasaista elämää sijoitetun lapsen kanssa. Murrosiässä kaikki yleensä muuttuu. Olisi hyvä, jos sijoitettu lapsi ei olisi vanhimpana, vaan vanhemmat olisivat jo saaneet harjoitella murrosikäisten ongelmien kohtaamista. Tällöin heidän on helpompi nähdä, mikä kuuluu normaaliin murrosikään ja mikä johtuu sijoitetun lapsen erityistilanteesta. Luonnollisesti jokaisen lapsen murrosikä on erilainen, mutta mitä useamman niitä on nähnyt, sen kevyemmin ja viisaammin pystyy ne kohtaamaan.

    Kasvaminen aikuiseksi on sijaiskotilapselle rankempaa kuin sellaiselle nuorelle, joka on saanut elää omien vanhempiensa kanssa. Murrosikä on vaihe, jolloin nuori muodostaa kuvan omasta minuudestaan ja lopputuloksena pitäisi olla itsensä tunteva ja itsensä hyväksyvä aikuinen. Minän eheyden eli identiteetin pohjana on kuitenkin perusturvallisuuden varhainen muodostuminen. Useilta sijoitetuilta nuorilta tämä puuttuu. Lisäksi he kantavat kipeätä hylätyksitulemisen ja kelpaamattomuudentunnetta sisällään: "En kelvannut omalle äidillenikään." Lapsi on voinut kokea näin myös silloin, vaikka äiti olisi kuollut. Lapsi mieltää kuolemankin hylkäämisenä.

    Kasvattajia lohduttaa yleensä tieto, että murrosikää nimitetään myös toiseksi mahdollisuudeksi. Sijaiskotilapsen kohdalla on tärkeää, että tällainen mahdollisuus on vielä olemassa. Psykoanalyytikko Mahler puhuu lapsen psykologisesta syntymästä, joka tapahtuu kolmen ensimmäisen ikävuoden aikana, sen päätyttyä hänellä on pysyvä kokemus minuudesta. Jos tämän pitkän syntymätapahtuman olosuhteet ovat olleet huonot, nuorella on sijaiskodissa mahdollisuus paikata näitä psykologisen syntymänsä vaurioita. Myös lapsuuden samastumiskokemusten ja seksuaalisen roolin epämääräisyys on nyt korjattavissa.

    Sijaiskodissa olevan nuoren on hyvä saada asiallista tietoa murrosiästä, ettei se hämmennä häntä, eivätkä oman käyttäytymisen kielteiset puolet vahingoittaisi muutenkin hataraa itsetuntoa. Hänen on hyvä tietää, että muutkin nuoret masentuvat, ovat epävarmoja itsestään ja pitävät itseään "erilaisena". Myös muista nuorista tuntuu, että vanhemmat eivät ymmärrä heitä ja että elämä on ajoittain tosi tylsää ja tulevaisuus näyttää synkältä.

    Murrosiän ongelmista ja häiriökäyttäytymisestä puhutaan nykyään niin paljon, että vanhemmat melkein olettavat sijaiskotilapsen ottaessaan saavansa kotiin aikapommin, joka räjähtää murrosiässä. Joskus todellakin tapahtuu niin ja silloin heiltä vaaditaan kaksinkertainen annos aikuisuutta ja anteeksiantavaa mieltä. Mitä nuorempana lapsi on tullut perheeseen, sitä enemmän hänen täytyy työstää irtautumistaan ja sitä kipeämmältä se molemmista osapuolista tuntuu.

Myös sijaiskodissa kasvaneella nuorella on oikeus arvostella sijaisäitiä ja -isää, haukkua ruokia, mielipiteitä ja valittaa rajoista. Kuitenkin sijaisvanhemmat ovat usein arkoja kaikenlaista kritiikkiä kohtaan. He tuntevat tilanteessa helposti syyllisyyttä tai vaihtoehtoisesti ärtymystä siitä, ettei nuori ole kiitollinen. Kuinka moni tällainen nuori onkaan saanut kuulla: "Jos meidän koti ei kelpaa, sopii lähteä." Joskus sen saa omakin lapsi kuulla, mutta häntä se ei loukkaa niin kuin sijaiskotilasta.

    Sijaiskodissa kasvaneelle nuorelle on tyypillistä seurustelusuhteen melko varhainen aloittaminen. Mitä löyhemmät lapsen ihmissuhteet ovat olleet, sitä suurempi tarve hänellä on läheisyyteen murrosiässä ja sitä vähemmän hänellä on kykyjä pysyviin ihmissuhteisiin. Toisaalta onnistunut ihmissuhde voi olla elämän alun hataruutta korjaava tekijä.

Normaalisti perheessä sukupuolivalistus tapahtuu luontevasti lasten kasvaessa ja esittäessä kysymyksiään. Jos sijaiskotilapsi on tullut vanhempana perheeseen, myös tällä alueella voi olla korjattavaa. Sen pitäisi kuitenkin tapahtua ennen murrosikää, sillä siinä vaiheessa seksuaalisuus on hyvin herkkää ja haavoittuvaa. Vanhempien hyvääkin tarkoittavat valistusyritykset voidaan kokea oman intiimiyden loukkaukseksi. Jos perheen ilmapiiri on avoin ja myönteisesti seksuaalisuuteen suhtautuva, nuori voi halutessaan tehdä kysymyksiä vanhemmille - tai olla tekemättä. Tässä iässä hänellä on oikeus valita tietolähteensä.

    Perhesijoitus on lastenkotisijoitusta huomattavasti parempi lähtökohta nuoren aloittaessa itsenäistä elämää parisuhteessa. Hänellä on eväänään annos kiinteää ihmissuhdetta ja perheen malli.

Sijaiskoteihin sijoitetuilla nuorilla on oma yhdistyksensä "Sinut", joka on perustettu sitä varten, että sijaiskodeissa kasvaneet nuoret saisivat tutustua toisiinsa ja oppisivat arvostamaan omaa erityislaatuaan.

Sijaiskotinuoren ammatinvalinta

    Sijaiskodissa kasvaa erilaisia nuoria, mutta kuitenkin he kaikki ovat tasa-arvoisia siinä mielessä, että jokaisen on mahdollista löytää itselleen oma paikkansa työelämässä, saada siitä tyydytystä ja tuntea olevansa hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Toisaalta, kun työttömyysluvut ovat suuret tämä voi olla vaikeaa, mutta kuitenkin mahdollista.

Ammatin valinta lähtee toisaalta minäkuvasta ja toisaalta tavoitemielikuvista. Perheen kasvatusilmasto ja kulttuuriympäristö sekä nuoren elämän vaikuttajahenkilöt ohjaavat tämän tavoitemielikuvan syntymistä. Nuori joutuu tekemään ammatillisia valintoja liian varhaisessa vaiheessa. Tosin nykyään valinnat eivät ole niin peruuttamattomia ja kiertotiet niin pitkiä kuin aikaisemmin.

    Peruskoulun päättyessä nuoren minäkuva on vielä hahmottumaton ja hän elää vaihetta, jolloin näkee maailman epärealistisesti. Kuitenkin hänen pitäisi valita sieltä itselleen sopiva ammatillinen paikka, ellei jatka lukioon. Sijaiskodissa kasvaneella nuorella voi minäkuvan selkiytyminen olla vielä pahasti kesken ja hänen elämänsä vaikuttajahenkilöt saattavat edustaa ristiriitaisia näkemyksiä.

   Vanhemmilla on kiusaus painostaa biologista lastaan ammattiin, johon itse olisivat halunneet, mutta eivät jostain syystä päässeet. Tämä kiusaus on huomattavasti pienempi sijoitetun lapsen kohdalla. Tosin myös sijaisvanhemmat voivat päteä sijoitetun lapsen opillisten saavutusten kautta. Suurempi vaara on kuitenkin se, että lapselta toivotaan samaa suoriutumista kuin omilta, vaikkei resursseja olisikaan. Tutkimuksissa on todettu sijaiskodissa kasvaneiden nuorten ammatillisten valintojen olevan lähempänä biologisten vanhempien ammatteja kuin sijaisvan-hempien.

Jos sijoitetulla nuorella on vähänkin epävarmuutta ammattinsa valinnassa, hänen kannattaa kääntyä ammatinvalinnanohjauksen puoleen. Siellä käydyt keskustelut yleensä selkiinnyttävät ajattelua ja päätöksentekoa.

 

Eriksonin kehitystehtävät aikuisiässä

    Nuoruusvaiheen kehitystehtävänä on saavuttaa kyky läheisyyteen vastakkaisen sukupuolen kanssa. Onnistuminen tehtävässä edellyttää ehjän minuuden rakentumista edellisessä vaiheessa. Silloin ihminen pystyy hyväksymään itsensä puutteineen ja uskaltaa myös paljastaa ne toiselle. Läheisyyden onnistuminen edellyttää että ihminen on vastavuoroisesti valmis hyväksymään toisen osapuolen vajavuudet.

    Aikuisuuden ja keski-iän kehitystehtävänä on vastuun ottaminen seuraavasta sukupolvesta ja vanhuuden kehitystehtävänä on hyväksyä oma eletty menneisyys juuri itselle sopivaksi elämäksi. Tämän hyväksymisen seurauksena on eheytynyt vanhuus. Jos ihminen epäonnistuu tässä kehitystehtävässään, seurauksena on katkeruus, sillä siihen jokaisen elämästä löytyy riittävästi perusteita.

SUOJAUTUMISKEINOT

Jokainen ihminen joutuu elämänsä aikana tilanteisiin, jotka aiheuttavat pahaa oloa, ahdistuneisuutta. Ihmisellä on kuitenkin keinoja, jotka estävät ahdistuneisuutta kasvamasta suuremmaksi kuin mitä hänen kestokykynsä on. Ne ikään kuin vääristävät todellisuutta hänen edukseen ja siksi niitä nimitetäänkin suojautumiskeinoiksi tai puolustusmekanismeiksi. Suojautumiskeinojen tunnistaminen auttaa ymmärtämään joskus käsittämättömältäkin tuntuvaa käyttäytymistä.

Seuraavassa käsittelen tarkemmin niitä suojautumiskeinoja, joita olen eniten kohdannut perhehoidon alueella.

 

Kieltäminen

    Alkeellisin ja pienillä lapsilla yleisin suojautumiskeino on kieltäminen. Siinä uhkaavan si-säisen tai ulkoisen yllykkeen olemassaolo yksinkertaisesti kielletään. Vauva voi pelottavassa tilanteessa sulkea silmänsä, silloin ulkomaailmaa ei ole enää hänelle olemassa. Kun lapsi kivun hetkellä toteaa: "Ei satu yhtään", hän kieltämällä kivun yrittää vapautua siitä. Samanlaisia vapautumisyrityksiä on henkisten kipujen kohdalla: "Ei haittaa mitään, vaikka oma äiti ei

tullutkaan katsomaan."

    Sijoitetun lapsen menneisyys voi olla niin täynnä ahdistavaa sisältöä, että se on paras kieltää kokonaan. Hän voi pudottaa sen muististaan, eikä pysty palauttamaan asioita mieleensä, vaikka hänelle niistä kerrotaan. Joskus lapsi ei muista mitään siitä, mitä hänelle tapahtui omassa kodissa ennen huostaanottoa. Kuusivuotias tyttö oli huostaanotettu, koska isä oli toistuvasti lyönyt häntä. Sijoitusvaiheessa hän itse kertoi asiasta ja osoitti voimakasta pelkoa isäänsä kohtaan. Muutaman kuukauden kuluttua hän halusi isänpäivänä kuitenkin mennä viemään tälle lahjaa. Kun lyömisestä keskusteltiin tämän jälkeen, tyttö oli aivan varma, ettei isä ollut koskaan lyönyt häntä.

    Myös lapset itse tekevät sellaista, mitä eivät voi hyväksyä, ja kieltämällä tekonsa yrittävät vapautua sen aiheuttamasta ahdistuksesta. Kun seinäpiirroksille ei löydy tekijää eikä maljakon sirpaleille selitystä, kyseessä voi olla kieltäminen suojautumiskeinona. Mitä isommasta lapsesta on kysymys, sitä luultavampaa kuitenkin on, että hän yksinkertaisesti valehtelee. Joskus sijaisvanhemmat, joita ahdistaa ajatus, että lapsi ei olekaan heidän omansa, kieltäytyvät kokonaan ajattelemasta asiaa. Samalla he kieltävät lapselta oikeuden perhehoitolapsena olemiseen, oikeuden omaan menneisyyteensä ja sukuunsa.

 

Torjunta

    Kieltämisen kanssa samansuuntainen, mutta kevyempi puolustuskeino on torjunta. Siinä muistetaan ja havaitaan valikoivasti, mutta todellisuus on kuitenkin palautettavissa mieleen. Kun lapsi alkaa ajan mittaan lisääntyvästi muistella menneisyyttään omassa kodissaan ihan mukavana aikana, on kyseessä aktiivinen unohtaminen. Jos lapsi on ollut aikaisemmin toisessa sijaiskodissa tai lastenkodissa, muuttuu tämäkin aika ajan patinoimana alkuperäistä paremmak-si.

Jos lapsi toistuvasti unohtaa joitain asioita, on syytä miettiä syitä. Hammaslääkärin ajan unohtamisen ymmärtää, mutta jos sovittu tapaaminen vanhempien kanssa unohtuu toistuvasti, on syytä pohtia, liittyykö tapaamiseen ongelmia ja voisimmeko sijaisvanhempina tehdä jotain tapaamisten onnistumiseksi.

    Joskus sijaisvanhempien ja biologisten vanhempien käsitykset tapaamisista menevät täysin ristiin. Eräs sijaisäiti kertoi, että lapsi ei välitä tapaamisissa äidistään, kahvipöydästäkin lähti kesken pois. Biologinen äiti kertoi samasta tapaamisesta, että lapsi on häneen kiintynyt ja itki erotessa. Tämän sijaisäiti oli unohtanut ja kahvipöytäjutunkin tulkinnut väärin. Hän halusi torjua ajatuksen, että äidin käynnit olisivat lapselle tärkeitä.

 

Taantuminen

    Kun lapsen elämäntilanne on ahdistava, hän saattaa alkaa käyttäytyä tavalla, joka on ominaista jollekin aikaisemmalle kehitysvaiheelle. Vauvan tulo perheeseen saa joskus isomman sisaruksen taantumaan: hän jokeltelee tai puhuu lasten kieltä, haluaa tutin jne. Hän toivoo siten palauttavansa ajan, jolloin uutta häiritsijää ei ollut ja hän itse sai osakseen vanhempien hoivaavan huomion.

    Myös isomman lapsen syntyminen voi aiheuttaa vastaavanlaisen taantumisen biologi-sessa lapsessa. Hänestä voi uudelleen tulla sylinkipeä, hän voi alkaa kastella jne. Myös sijoitettu lapsi voi suojautua uuden tilanteen aiheuttamaa ahdistusta vastaan taantumalla.

 

Heijastaminen

    Heijastaminen on suojautumiskeino, jossa omat ahdistavat piirteet, ajatukset, tunteet tai teot ensin kielletään ja sen jälkeen heijastetaan johonkin toiseen ihmiseen.

    Kun ihmiselle esitetään neutraali kuva perheestä ja häntä pyydetään keksimään siitä tarina, hän heijastaa kuvaan oman kokemusmaailmansa ja voi kertoa omista perheeseen liittyvistä kipeistäkin tunteista, joita ei ole uskaltanut nähdä todellisuudessa. Samanlaista heijastamista voi tapahtua suhteessa naapuriperheeseen. Kun omassa perheessä asiat ovat huonosti, helposti nähdään, että niin on nimenomaan naapurissa. Niin monet juorut syntyvät, kasvavat ja muuntuvat juuri heijastamisen kautta.

    Työpaikoilla, joissa on pelkoa ja epävarmuutta, on vaarana että työntekijät eivät uskalla nähdä omia virheitään, vaan heijastavat ne muihin. Irtisanomisuhkan leijuessa ilmassa heijastukset lisääntyvät. Autoritaarisissa työyhteisöissä on taipumus hakea joku työntekijä syntipukin rooliin, jolloin häntä käytetään yleisenä kielteisten heijastusten kohteena ja syyllisenä mitä erilaisimpiin asioihin. On myös perheitä, joiden elämäntyyliin kuuluu jonkun jäsenensä käyttäminen syntipukkina.

    Yksittäiset perheenjäsenet sekä suojautuvat heijastamalla että toimivat heijastumien kohteena. Lasten tappeluiden selvittelijä saa yleensä kuulla osapuolien vakuuttavan viattomuuttaan: "Toi sen alotti." Oman syyllisyyden näkeminen on liian uhkaavaa. Paitsi toisiinsa, lapset voivat heijastaa myös keksimäänsä mielikuvitustoveriinsa omia kielteisiä tunteita ja tekoja. Tämä on yleisintä kolmivuotiailla ja vähenee iän mukana.

    Myös vanhemmat voivat nähdä omia vikojaan toisissaan. Mies, joka itse vilkuilee mielellään vihreämpää nurmikkoa aidan toiselta puolen, epäilee vaimoaan samasta touhusta. Lasten epäonnistumiset aiheuttavat usein syyllisen etsinnän. Omat laiminlyönnit halutaan nähdä toisen laiminlyönteinä ja oman suvun viat toisen suvun vikoina. Myös sijoitetun lapsen kohdalla omien kasvatusvirheiden näkeminen on tuskallista. On helpompi syyllistää toista. Ja kun on oikein vaikeata, voi yhteisen päätöksen sijaisvanhemmiksi ryhtymisestä nähdäkin toisen päätöksenä ja syyttää häntä väärästä päätöksestä.

Sijaisvanhemmat joutuvat usein kohtaamaan biologisten vanhempien syyllisyyden aiheuttamat heijastumat. Varsinkin äidille omasta lapsesta luopuminen on todella kipeä asia. Ellei sitä kipeyttä hoideta, se voi oireillaan tulehduttaa äitien välit.

    Myös ehjässä, ns. normaaliperheessä syyllisyys oman lapsen hoidon laiminlyönneistä on niin arka asia, että se aiheuttaa yleensä heijastumia. Toimiessani perhepäivähoidonohjaajana olen vuosien varrella oppinut, että jos vanhemmat jo ennen hoitosuhteen alkua kovasti epäilevät hoidon tasoa ja korostavat vaatimuksiaan, on todennäköisesti kysymyksessä perhe, laimin-lyödään lapsen hoitoa. Näissä hoitosuhteissa perhepäivähoitaja joutuu yleensä jatkuvan arvostelun kohteeksi ja tarvitsee tukea selvitäkseen tehtävästä. Arvostelun kohtaaminen on aina raskasta, vaikka sen tietäisikin olevan aiheetonta. On luonnollista, että sijaisperheet kokevat biologisten vanhempien taholta tulevan arvostelun kohtuuttomana. Samalla kuitenkin on luonnollista, että nämä arvostelevat, ellei heidän lapsen menettämisen aiheuttamaa kriisiään ole hoidettu, kuten oli jäänyt tekemättä seuraavassa tapauksessa, jonka eräs sijaisäiti kertoi:

    Sari kuljetti Hannaa mukanaan puistossa kaljaporukoissa, eikä se tyttö ollut saanut ruokaakaan tarpeeksi. Se oli niin laihakin meille tullessaan. Mutta aina kun Sari kävi, se etsi vikoja Hannan hoidosta. Ensimmäisen kerran Hannan kynnet olivat sen mielestä liian pitkät. Se pyysi saksia ja alkoi leikellä niitä. Kyllä se minusta tuntui pahalta. Sitten Sari riisui Hannalta vielä sukkahousutkin ja leikkasi varpaidenkin kynnet ja samalla koko ajan moitti, että oli annettu kasvaa niin pitkiksi.

Sisäistäminen

    Heijastamiselle vastakkainen suojautumiskeino on sisäistäminen, jossa ihminen omaksuu menettämänsä tärkeän ihmisen ominaisuuksia. Esimerkiksi vaimo saattaa miehensä kuoleman jälkeen alkaa kirjoittaa tämän käsialalla tai käyttää tämän sanontatapoja. Sijoitettu lapsi voi myös sisäistää menettämänsä biologisen vanhemman piirteitä erotilanteen jälkeen.

 

Eristäminen

    Kun tunnekokemus on ollut erittäin voimakas, lapsi voi myöhemmin tapahtumasta kertoessaan eristää siitä tunteet. Kun sijoitettu lapsi täysin tunteettomasti kuvailee mitä kauhistuttavampia kokemuksiaan ei todennäköisesti ole kyse siitä, että lapsi olisi tunteeton, vaan hän on itseään suojellakseen eristänyt muistostaan tunteet.

 

Kohteen vaihto

    Kun ihminen aiheuttaa toiselle mielipahaa, kohde yleensä vastaa samalla mitalla takaisin. Jos se ei ole mahdollista esimerkiksi toisen aseman tai etäisyyden vuoksi, ahdistus puretaankin lähempänä olevaan tarkoitukseen soveltuvaan kohteeseen. Vanha esimerkki tästä on seuraava ketju: Pomo huutaa miehelle, mies kotiin tullessa vaimolle, vaimo pojalle ja poika potkaisee kissaa.

    Äiti on yleensä perheessä se turvallinen henkilö, joihin uskalletaan näitä muiden aiheut-tamia ahdistuksia purkaa. Hän saa vastaanottaa suuttumuksen, joka olisi kuulunut miehen esimiehelle, lapsen opettajalle tai päiväkodin tädille. Hän voi joutua vastaanottamaan pettymyksen aiheuttamaa vihaa, jota sijoitettu lapsi tuntee biologista äitiään kohtaan.

Sijoituksen alussa lapsi harvemmin purkaa vihaansa uuden perheen jäseniin. Kun viha etsii purkautumisteitä, on turvallisempaa kohdistaa se esineisiin: tavaroita heitetään ja hakataan rikki ja vaatteita revitään. Jos perheeseen on sijoitettu sisarukset, heikompi heistä voi joutua toimimaan vahvemman ukkosenjohdattimena kuten seuraavassa tapauksessa:

 

Sijaisäiti: Kun Jussi ja Tiina tulivat meille, he riitelivät aina. Lähinnä se oli sitä, että Jussi rääkkäsi pikkusiskoaan. Sitten pistin merkille, että aina kun olin kieltänyt Jussilta jotain, hän ei sanonut minulle mitään, paiskasi vaan oven kiinni ja hetken kuluttua kuului lastenhuoneesta Tiinan itku. Opin sitten menemään Jussin perään. Voi olla, että se Tiinan suojeleminenkin Jussia harmitti ja tyttö sai kuitenkin myöhemmin tuntea veljen suuttumuksen nahoissaan.

Huomasin myös, että jos äidin käynnin jälkeen oli tavallista riitaisampaa, jotain kurjaa oli tapahtunut vierailun aikana. Opin kyselemään Jussilta pahan olon syytä ja aika usein hän pystyi sen kertomaankin.

Sijoitettu lapsi voi koulussa tai kotiympäristössään joutua muiden lasten kiusaamisen kohteeksi. Hän saa kuulla syntyperästään ja asemastaan. Hän taas voi etsiä itseään heikomman kohteen, jota kiusata.

On tärkeätä, että lapsen kanssa keskustellaan sijoituksesta myönteisellä tavalla, että hän oppii suhtautumaan siihen luontevasti ja hyväksyvästi, eikä hänen sitten omien alemmuudentuntojensa takia tarvitse kiusata muita.

Toiminnan rajoittaminen

    Lapsille tyypillinen suojautumiskeino on kieltäytyä toiminnasta, jossa pelkää epäonnistuvansa. Muutto sijaiskotiin tuo mukanaan paljon uusia haasteita lapselle. Kasvattajilla ei useinkaan ole kokemusta siitä, mistä juuri tämä lapsi pystyy suoriutumaan. Lapsi kieltäytyy monesta vanhempien mielestä hauskastakin tehtävästä tai tilanteesta epäonnistumisen pelon vuoksi. Näin teki yhdeksänvuotias Artokin, jonka sijaisäiti muistelee:

    Kun menimme huvipuistoon, hankin luonnollisesti kaikille rannekkeen, että saisivat käydä laitteissa mielin määrin. Arto kuitenkin kieltäytyi jatkuvasti. Tajusin, että kyseessä oli taas hänelle uusi tilanne, härveli, jossa hän mahdollisesti ei osannutkaan käyttäytyä. Melkein väkisin työnsin hänet edes joihinkin ja poika oli sitten onnistuttuaan tyytyväinen.

Kun lapsi sijoitusvaiheen alussa kieltäytyy erilaisista toiminnoista, on sijaisvanhempien hyvä tarkkailla, tapahtuuko tämä suojautumiskeinona vai onko kyseessä väsymys, mielenkiinnon puute tms.

Päinvastaiseksi kääntäminen

    Joskus ihminen verhoaa jonkin ei-toivottavan luonteenpiirteensä vastakkaisen piirteen naamioon, tällöin hän estää kielletyn yllykkeen nousemista tietoisuuteen korostamalla käyttäytymisessään sen vastakohtaa. Esimerkiksi ihminen, jolla on taipumus vihata, kehittääkin rakastavan lähimmäisen roolin. Aidosta rakastavasta ihmisestä tuon roolin erottaa aika ajoin tapahtuva paljastuminen, vihan purkautuminen.

    Lapsen kohdalla tämä päinvastaiseksi kääntäminen voi johtaa kasvattajaa harhaan ja lapsi voi jäädä ilman sitä hoivaa mitä hänen todellinen tunnetilansa edellyttäisi. Kun sijoitettu lapsi tulee perheeseen, hän voi esimerkiksi verhota pelkonsa reippauteen ja epävarmuutensa kovuuteen.

Muita suojautumiskeinoja

    Suojautumiskeinojen lukumäärä on venyvä ja niitä käytetään myös useampia yhdistellen.

Silloinkin on kyseessä suojautumiskeino, kun ihminen pakenee ahdistavaa ympäristöään päiväunelmiin. Sijoitetun lapsen kohdalla se voi merkitä unelmoimista elämisestä biologisessa perheessään, kaikki sen puutteet unohtaen. Hän voi jopa keksiä itselleen biologisen perheen, jos hänellä ei ole mitään muistikuvia.

Omien likaisten motiivien kaunisteleminen on hyvin inhimillinen suojautumiskeino, samoin jälkeenpäin tapahtunut epäonnistumisten selitteleminen.

    Kieltäminen on tyypillinen lasten suojautumiskeino, mutta sen eräs muoto on ahkerassa käytössä aikuistenkin keskuudessa. Ihmisillä on taipumus kieltää sellaisen arvo, jota ei pysty saavuttamaan, vaikka haluaisi. Naapurin uusi auto on helpompi sulattaa, jos voi vähätellä sen ominaisuuksia ja povata sille kalliita remontteja ja lyhyttä ikää.

Suojautumiskeinojen käyttö

    Kaikki ihmiset turvautuvat suojautumiskeinoihin ajoittain. Niiden käyttö on voimakkainta varhaislapsuudessa, leikki-iässä ja murrosiässä. Terveellä aikuisella suojautumiskeinot ovat vain tilapäisapu tai esiintyvät lievässä muodossa.

Mitä sallivammin aikuinen ihminen uskaltaa itsensä ja elämänsä kohdata, sitä vähemmän hänen tarvitsee turvautua suojautumiskeinoihin ja sitä helpompi hänen on elää ja muiden elää hänen rinnallaan. Jatkuva suojautumiskeinojen käyttö sitoo henkisiä voimavaroja ja on merkki avun tarpeesta.

    Sijaisperhe kohtaa arkipäivässään sekä oman perheensä jäsenien että lapsen biologi-sen perheen jäsenien suojautumiskeinojen aiheuttamat vääristymät. Joskus perhe joutuu taistelemaan myös viranomaisten ja ammattiauttajien hoitamattomien ongelmien aiheuttamia suojautumiskeinoja vastaan. Esimerkiksi ammatti-ihminen voi nähdä perheessä ongelmia, joita siellä ei ole ja kieltäytyy näkemästä ongelmia, joita siellä on.

    Jos sijaisvanhemmat tunnistavat sosiaalityöntekijöissä tai muissa ammattiauttajissa kanssakäymistä vaikeuttavia suojautumiskeinoja, heillä on oikeus etsiä ymmärtämystä jostain muualta. Jos kohtaa jatkuvasti ymmärtämättömyyttä, on syytä kuitenkin vilkaista oman puseronsa sisään, jospa siellä jylläävätkin todellisuutta vääristävät suojautumiskeinot.

Suojautumiskeinoihin tutustuminen auttaa ymmärtämään, ettei ihmisen puheesta tai käyttäytymisestä voi suoraan päätellä, mitä hän todellisuudessa tuntee tai ajattelee. Sitä minkälaisissa tilanteissa ihminen turvautuu suojautumiskeinoihin ja minkälaisia keinoja hän käyttää, voidaan selittää hänen persoonallisuutensa rakenteella, mahdollisilla psyykkisillä häiriöillä tai tilannekohtaisesti motiiveilla, eli tavoitteellista toimintaa ohjaavilla voimilla.

 

MOTIIVIT

Motiivit näkyvät ihmisen elämässä valintoina ja toimintoina. Niitä on vaikea mitata ja ihminen ei ole edes itse selvillä kaikista motiiveistaan. Käyttäytymisestä ei voida suoraan päätellä, mikä motiivi on kysymyksessä. Ihmiset voivat käyttäytyä samalla lailla eri syistä ja eri lailla samasta syystä.

    Jalolta näyttävän teon takaa voi löytyä likaisia motiiveja, ja rikoskin voi perustua jaloihin motiiveihin. Käyttäytyminen on yleensä monen eri motiivin yhteisvaikutuksen määräämää. Motiivien sisäisenä käyttövoimana ovat tarpeet, ulkoisina motivointitekijöinä ovat palkkiot ja rangaistukset, tosin niidenkin ohjaava tekijä perustuu ihmisen tarpeeseen saada palkkioita ja välttää rangaistuksia.

    Omia ja muiden motiiveja pohtiessa suojautumiskeinot astuvat mukaan kuvaan. Ihminen voi torjua, kieltää ja heijastaa kielteisiä motiivejaan ja tulkita väärin muiden motiiveja.

    Psykologiset koulukunnat ovat eri mieltä siitä, mikä on ihmistä elämässä ohjaava pää-motiivi. Seuraavassa on luettelo tarpeista, joita jokin koulukunta pitää elämän päämotiivina: ahdistuksen välttäminen, itsearvostus, kunnianhimo, tasapainotilan ylläpitäminen, omien yllykkeiden hallinta, sopeutuminen ja elämän tarkoituksen löytämisen tarve. Koulukunnat tarkastelevat ihmistä suhteessa tähän päämotiiviin.

    Sijaisvanhemmaksi pyrkiviltä kysytään aina heidän motiivejaan, syitä miksi he haluavat lapsen. On tärkeää, että vanhemmat olisivat selvillä edes vahvimmasta motiivistaan. Joskus sosiaalityöntekijät ovat sitä mieltä, että motiivi ei ole lapsen edun mukainen. Jos he ovat arvioinnissaan oikeassa, silloin on parempi myös sijaisperheelle, että hanke raukeaa. Jos sijaisvanhemmuus perustuu motiiveihin, jotka eivät kanna arjessa, myös vanhemmat itse joutuvat suuriin vaikeuksiin.

 

MINÄKUVA

Minäkuvalla tarkoitetaan ihmisen kokonaisnäkemystä itsestään. Se sisältää käsityksen omasta ulkonäöstä, kyvyistä, persoonallisuudesta, seksuaalisesta identiteetistä ja yleensä arvostaan ihmisenä. Siihen sisältyvät myös erilaiset rooliminäkuvat (sosiaalisen roolin, ammatillisen roolin jne). Minäkuva sisältää myös yksilön itseensä kohdistamat selviytymisodotukset, toimintakaavat ja elämäntavan. Minäkuvassa voi olla ominaisuuksia, joita ihminen vain kuvittelee itsellään olevan ja siitä puuttuvat piirteet, jotka hän itse haluaa kieltää tai torjua.

    Osa minäkuvan rakennusaineksista on tärkeämpiä ja syvällisempiä kuin jotkut toiset. Näitä ytimessä olevia käsityksiä on vaikeampi muuttaa, olivatpa ne sitten oikeita tai vääriä.

    Minäkuva muodostuu oppimisen kautta ja sen pohja on varhaislapsuudessa. Siellä lapsi ensin oppii, että hän on äidin rakkauden arvoinen. Vuosien varrella lapsi tekee johtopäätöksiä omasta käyttäytymisestään, onnistumisistaan ja epäonnistumisistaan ja rakentaa minäkuvaan-sa. Siihen tuo oman lisänsä muiden ihmisten antama palaute. Mitä tärkeämpi tämä palautteen antaja on, sitä suurempi vaikutus palautteella on minäkuvaan. Olen terapeuttina monen asiakkaan kohdalla nähnyt, kuinka joku lapsuudessa aikuiselta kuultu kielteinen arviointi on jäänyt syvälle mieleen ja vinouttanut koko minäkuvaa. Moni ihminen kantaa sisällään näitä vääriä leimoja.

    Jokaista ihmistä hyödyttää pohdiskella, mitä leimoja häneen on lyöty lapsuudessa ja jokainen kielteinen leima on syytä kyseenalaistaa. Ehkä osa on ollutkin totta joskus, mutta niillä on taipumus jäädä elämään sisällämme, vaikka itse olisimmekin muuttuneet.

    Suomalaiseen kulttuuriin on kuulunut vaatimattomuuden ihannointi. On jotenkin sopimatonta olla tyytyväinen itseensä. Ennen ajateltiin, että lapsi menee pilalle, jos häntä kehutaan. Tämän ajattelun hedelmää yritetään sitten aikuisiässä korjailla terapeuttien vastaanotoilla ja erilaisilla "itsensärakastamiskursseilla".

Nykyään meilläkin on alettu korostaa myönteisen minäkuvan tärkeyttä ja uudessa lapsisukupolvessa tulokset alkavat näkyä. Itseluottamus ja vapautuneisuus on lisääntynyt - joskus kasvattajan mielestä turhankin paljon.

Minäkuvan muutokset

    Lapsena minäkuva on epärealistinen: välillä lapsi voi pitää itseään kaikkivoivana, toisinaan ei usko kykenevänsä mihinkään. Jos kasvatus on kovin kielto- ja moitepainotteista ja kiitos unohtuu, lapsen saama jokapäiväinen palaute on kielteisvoittoista ja minäkuva voi värittyä negatiiviseksi. Vanhempien on hyvä joskus jutella lapsen kanssa siitä, minkälaisena hän pitää itseään, mielipiteet voivat olla yllättäviä.

    Kouluiässä lapsi joutuu suorituksineen vertaisjoukkoon ja käsitykset omasta itsestä muuttuvat vertailujen kautta realistisemmiksi. Äidin ja isän ihmelapsi saattaa huomata olevansa ihan tavallinen "taniainen". Lasten minäkuvan on todettu olevan ensimmäisellä luokalla myönteinen ja sen jälkeen se alkaa hiljalleen muuttua kielteisempään suuntaan.

Murrosiässä minäkuva muuttuu uudelleen epärealistiseksi. Se värittyy yleensä kielteiseksi, protestivaiheessa nuori usein liittoutuu johonkin ryhmään jossa on selvät normit, millaiselta pitää näyttää, miten pukeutua ja mitä musiikkia kuunnella. Tämä ryhmään samaistuminen ja ryhmäminäkuva pitää koossa heikkoa minäkuvaa. Hajoamisvaiheessa ote ryhmään etääntyy ja nuori tuntee olevansa muita huonompi ja erilainen. Tässä kriisissä minäkuva vähitellen selkeytyy ja mieleltään terveellä nuorella ja aikuisella minäkuva vastaa suurin piirtein todellisuutta.

Myönteinen minäkuva

    Kun on tutkittu, millaiset kasvatusasenteet auttavat myönteisen minäkuvan rakentumista, on useammissakin tutkimuksissa päädytty samansuuntaisiin tuloksiin. Minäkuvaa tukevaksi on todettu hyväksyvä, rohkaiseva asennoituminen, lapseen kohdistuva kiinnostus ja perheen demokraattinen ilmapiiri, jossa lapset on otettu mukaan päätöksentekoon. Minäkuvaltaan myönteisten lasten perheissä lapsia ohjataan ja heillä on myös säännöt, joiden rikkomisesta on seuraamuksia.

Ihanneminä

    Ihanneminä on ihmisen käsitys siitä, minkälainen hän haluaisi olla, mitta johon hän vertaa itseään ja tavoite johon hän pyrkii. Ihanneminään on heijastunut ympäristön vaatimuksia, jotka ihminen on itse hyväksynyt ja sisäistänyt ja se on laadullisesti parempi kuin todellinen minäkuva. Jos ero kuitenkin on huomattava, ihminen kärsii jatkuvasta alamittaisuuden tunteesta ja tarvitsee apua päästäkseen siitä eroon.

Sijaiskotilapsi ja minäkuva

    Tavallisessa perheessä vanhemmilla on oleellinen vaikutus siihen, minkälaiseksi lapsen minäkuva muodostuu. Kun lapsi sijoitetaan perheeseen esimerkiksi kouluikäisenä, hän on ohittanut jo voimakkaimmin minäkuvaan vaikuttaneet vuodet.

Voi toki olla, että biologiselta äidiltä on riittänyt ensimmäisinä kuukausina lämpöä. Voi olla, että lapsen ympärillä on ollut ihmisiä, jotka ovat iloinneet hänen edistymisestään ja uusista taidoistaan ja jotka ovat kannustaneet häntä riippumattomuuteen ja oma-aloitteisuuteen. Mutta voi olla, että häneltä on tämä kaikki puuttunut.

    Parhaimmassakin tapauksessa lapsella on kuitenkin taakkanaan kokemus hylätyksitulemisesta ja mahdollisesti vielä syyllisyys huostaanotosta. Nämä molemmat tunteet vaativat keskusteluja.

     Jos lapsella on sijaisperheeseen tullessaan kovin heikko minäkuva, hänen onnistumisiinsa on syytä kiinnittää huomiota. Heikon itsetunnon omaavat lapset selittävät yleensä onnistumistensa syyksi itsensä ulkopuoliset asiat: tehtävä oli helppo tai hän onnistui sattumalta. Vahvan itsetunnon omaavat lapset selittävät onnistumisensa syyksi omat kyvyt tai oman yrittämisen. Jotta itsetunnoltaan heikko lapsi voisi muuttaa minäkuvaansa myönteiseen suuntaan, hänelle kannattaa onnistumisen jälkeen korostaa, että hän onnistui kykyjensä ja/tai yrittämisensä avulla. Kun hän oppii näkemään onnistumisensa syyn omasta itsestään johtuvana, hänen minäkuvansa saa myönteistä rakennusainesta. Heikon minäkuvan omaava lapsi ei yleensä usko oman yrittämisenkään johtavan onnistumiseen, siksi hänelle pitää painottaa jatkuvasti yrittämisen ja onnistumisen suhdetta.

    Sijoitetun lapsen minäkuvaa tukemaan ja siitä keskustelemisen kehykseksi on Amerikassa ja Englannissa jo kaksikymmentä vuotta käytetty kirjoja, joissa lapsen elämän tapahtumat, huostaanotto ja eri kodit ovat kirjattuina. Eräs tällainen on käännetty suomen kielellekin "Elämäni kirja" -nimisenä.

MINÄN KEHITYSTASOT

Nykyään puhutaan paljon ihmisen mahdollisuudesta jatkuvaan kasvuun ja kehitykseen, puhutaan kehittymättömästä ihmisestä ja kypsästä ihmisestä. Amerikkalainen Jane Loevinger on luonut oman näkökulmansa ihmisen kehittymiseen. Hän on jaotellut kehityksen toisistaan erotettaviin tasoihin, joita jokainen käy läpi omaan tahtiinsa.

Kehitystaso määritellään sen mukaan, minkälaisia ajatusrakennelmia ihmisellä on, miten hän asennoituu moraalikysymyksiin, itseensä ja muihin ihmisiin. Mitkä ovat hänen päämotiivinsa elämässä ja minkälaisia keinoja hän käyttää ratkaistessaan ongelmia.

    Tasolta toiselle siirtyminen tapahtuu yleensä kriisien ja niiden ratkaisujen jälkeen. Lapsuudessa suurin osa ikäluokkaa on samalla kehitystasolla, mutta myöhemmät siirtymiset eivät Loevingerin mukaan ole sidottuja ikään. Ne eivät myöskään ole riippuvaisia älykkyydestä eivätkä mielenterveydestä. Henkilön koulutustasokaan ei vaikuta siihen, minkälaisella minän kehityksen tasolla hän on. Ehkä tasoja voisi verrata "elämän koulun" luokkiin. Joku junnaa vuodesta toiseen alimmilla luokilla, joku toinen siirtyy aikansa opiskeltuaan seuraavalle.

    Mittauksissa on todettu yleensä ihmisen minään sisältyvän aineksia useammaltakin tasolta: joitain jäänteitä edellisestä ja jotain ennakointia tulevasta. Kuitenkin jokin taso on selvästi vallitseva. Ihmisten persoonallisuudenrakenteet ovat erilaisia, mutta silti kaikilla on Loevingerin mukaan saman tapaisia vaiheita kehityksessään. Persoonallisuudeltaan erilaiset ihmiset muuttuvat eri tasoissa luonteensa mukaisesti.

    Loevinger rakentaa oman tasokuvauksensa aikaisempien teorioiden perustalle. Hän ei suinkaan kumoa Freudia, Eriksonia, Piaget'a tai Kohlbergia, vaan käyttää heidän ja myös muiden koulukuntien edustajien termejä ja teorioita kuvatessaan tasoja ja selittäessään siirtymisiä tasolta toiselle.

Tasojen kuvausta

Ihmisen elämä alkaa esisosiaalisella tasolla.

    Vauva elää ensin omassa maailmassaan, josta hän vähitellen siirtyy ns. symbioottiselle tasolle. Tällöin hän aluksi kokee olevansa yhtä äitinsä kanssa. Kiinteä side jatkuu vielä sen jälkeenkin, kun lapsi on alkanut erottaa olevansa eri henkilö kuin äiti. Vaihe päättyy siihen, kun lapsi kaksivuotiaana alkaa sanoa "ei" ja "minä itse". Nämä sanat ovat merkkinä siirtymisestä seuraavalle eli impulsiivisuuden tasolle.

Impulsiivisuuden taso

    Lapsi on tällä tasolla riippuvainen muista ihmisistä ja jaottelee heidät hyviin tai pahoihin riippuen siitä, ovatko he hänelle mukavia. Lasta hallitsevat fyysiset yllykkeet ja käyttäytymistä määräävät palkkiot ja rangaistukset. Tunteet voivat olla voimakkaita, mutta fyysiseltä pohjalta nousevia. Hänen on vaikea kestää tarpeidensa tyydyttämisen viivästymistä. Lapsi näkee helposti ongelmat sidottuna paikkaan, eikä ihmissuhteisiin ja siksi karkailee kotoa tai lähtee kotiin muualta. Hän näkee syyllisen aina muissa kuin itsessään, myös esineet ovat syyllisiä. Jos kehitys jää liian pitkään tälle tasolle, puhutaan kontrolloimattomasta lapsesta.

Itsesuojelun taso

    Kun lapsen ajattelu muuttuu rakenteellisesti, hän siirtyy itsesuojelun tasolle. Hän tajuaa, että on olemassa sääntöjä ja hän pystyy ennakoimaan, mistä seuraa rangaistus ja yrittää välttää sellaista käyttäytymistä. Lapsi heijastaa mielellään syyllisyytensä muihin ihmisiin tai mielikuvitus-kumppaniin. Jos hän myöntää väärän menettelyn liittyvän itseensä, hän mielellään ilmoittaa syylliseksi vain osan itseään, esim. "käsi rikkoi". Lapsella tähän tasoon liittyy rituaaleja suosiva käyttäytyminen.

    Jos ihminen jää itsesuojelun tasolle aikuiseksi asti, hänen ihmissuhteitaan säätelee itsekeskeinen hyödyn tavoittelu. Työ on taakka ja hänelle hyvä elämä tarkoittaa helppoa elämää, jossa saa paljon rahaa ja tavaraa.

Mukautumisen taso

    Ihminen siirtyy tälle tasolle, kun hän alkaa oman hyvinvointinsa sijasta ajatella ryhmän hyvinvointia. Jos siirtyminen tähän vaiheeseen tapahtuu lapsuudessa, ryhmä on perhe, nuorilla ryhmänä on toveripiiri. Edellytyksenä siirtymiselle on, että ihminen tuntee olevansa ryhmässä turvassa. Sääntöjä noudatetaan, koska ne ovat ryhmän sääntöjä, rangaistuksen pelko ei ole enää keskeistä niin kuin edellisellä tasolla. Ajattelu on edelleen kaavamaista. Ryhmään kuuluminen on tärkeää ja tuo turvallisuutta. Ryhmän jäsenten halutaan olevan saman laisia, erilaisuutta ei suvaita ja ryhmään kuulumattomia luokitellaan ulkoisen olemuksen mukaan. Ihmissuhteista puuttuu empaattisuus ja ajattelusta luovuus. Opiskelu nähdään lähinnä välineenä eteenpäin pääsyyn. Mukautumisen tasolla olevalle ihmiselle tärkeitä arvoja ovat ulkonäkö, sosiaalinen suosio, maine ja tavara.

Itsetietoisuuden taso

    Tälle tasolle siirtymiseen liittyy itsetunnon kohoaminen. Ihminen tiedostaa elämän monia vaihtoehtoja, joita sitten pyrkii käyttämään hyväkseen, mutta tilannearviokyky on vielä heikko. Edelleenkin ryhmään kuuluminen on tärkeää, mutta tällä tasolla oleva pystyy suvaitsemaan tiettyyn rajaan saakka poikkeavuuttakin. Ajattelu on kuitenkin edelleen kaavamaista, ennakko-luuloista ja muita lajittelevaa. Tulevaisuuteen panostamista pidetään tärkeänä arvona.

Tunnollisuuden taso

    Tälle tasolle on ominaista voimakas itsekritiikki ja vastuuntunto. Ihmisellä on suhteellisen pysyvä arvomaailma, ja päämäärät. Hän valitsee itse sääntönsä, jotka ohjaavat käyttäytymistä. Oikein on se, minkä omatunto siksi sanoo. Voi olla ettei hän tunne syyllisyyttä, jos rikkoo lakia auttaessaan toista ihmistä, mutta tuntee syyllisyyttä, jos loukkaa tätä. Hän luokittelee teot hyviksi tai pahoiksi eikä ihmisiä, kuten aikaisemmilla tasoilla. Hän pystyy arvioimaan itseään kriittisesti ja tuntee vastuuta itsestään ja muista. Ihminen sotkeutuu helposti muiden ihmisten asioihin, koska tuntee olevansa vastuussa myös muista ihmisistä. Hän on suuntautunut yhteiskunnallisesti, ja kokee yhteiskunnan parantamisen älyllisenä haasteena. Hän pystyy näkemään asioita muiden ihmisten kannalta ja pystyy rikkaampaan vuorovaikutukseen kuin aikaisemmilla tasoilla. Tunnollisuuden taso saavutetaan yleensä vasta aikuisena, on erittäin harvinaista, jos kolme- neljätoistavuotias on tällä tasolla.

Yksilöllisyyden taso

Tällä tasolla ihminen on saavuttanut eräänlaisen riippumattomuuden, hän ei välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Hän on salliva ja suvaitseva sekä itseään että muita kohtaan. Ihmissuhteet ovat syvällisiä ja kiinteitä. Ihminen sietää ristiriitatilanteita ja hän pitää yksilöllisiä eroja rikkautena. Hän on kiinnostunut psyykkisistä lainalaisuuksista ja persoonallisuutensa kehittämisestä samoin sosiaalisista ongelmista ja niiden ratkaisemisesta.

Itsenäisyyden taso

    Tälle tasolle on ominaista se, että ihminen tiedostaa omat keskenään ristiriitaiset tarpeensa ja samoin keskenään ristiriitaiset velvollisuutensa ja vielä tarpeidensa ja velvollisuuksiensakin välisen ristiriidan ja kykenee ratkaisemaan niitä.

Tällä tasolla ihminen hyväksyy myös muiden riippumattomuuden. Hän selittää omaa ja muiden käyttäytymistä menneisyydessä rakentuneiden motiivien perusteella. Ihmissuhteissaan hän on päässyt avoimeen ja lämpimään vuorovaikutukseen ja valitsee ystävikseen mielellään ihmiset, jotka edustavat samoja syvällisiä arvoja kuin hän itsekin.

Loevinger nimeää vielä yhteyden tason, jolle vain harvat pääsevät ja jonka kuvaus ja mittaaminen on sen tähden vaikeaa. Siinä kuitenkin samaistutaan koko ihmiskunnan parhaaseen ja sen etsimiseen.

Mitä annettavaa minän kehityksen tasokuvauksella on?

    Ihmisen on helpoin toimia muiden samalla minän tasolla olevien kanssa, he ymmärtävät toisiaan ja toistensa päämääriä ja motiiveja, he puhuvat samaa kieltä ja ratkovat ongelmia samalla tyylillä. Tasot voidaan nähdä kuitenkin myös haasteena. Esimerkiksi kasvattajalle oman tason määrittely auttaa näkemään lähimmät kasvutarpeet ja mahdollisuudet ja lapsen tason tunnistaminen lisää mahdollisuuksia tämän kehityksen tukemiseen. Minän kehitystason perustana on ajattelun rakenteessa vallitseva tila. Ihmisen toiminta ohjautuu tästä tilasta lähtien ja kun ajattelun rakenne muuttuu, minän tasokin muuttuu. Kasvattajan tehtävänä on antaa lapselle aineksia ylemmäntasoisille ajatusrakennelmille. Esimerkiksi mukautumisen tasolla olevaa lasta tai nuorta voi tukea itsetietoisuuteen ja itsetietoisuuden tasolla olevaa voi opettaa ajattelemaan itsekriittisesti ja tukea hänen vastuuntuntoaan.

    Usein puhutaan siitä kuinka lapsi kasvattaa vanhempiaan. Myös sijaiskotilapsella on tällainen kasvattajan tehtävä. Ottaessaan kasvatusvastuun omasta tai toisen synnyttämästä lapsesta, ihminen joutuu kriiseihin ja ratkomaan kriisejä. Näissä elämäntilanteissa tapahtuu hänen oma kasvamisensa ja siirtyminen kehityksellisesti seuraavalle tasolle.

Minän kehityksen tasokuvaus asettaa sekä kasvatettavan että kasvattajan samaan asemaan: molemmilla on mahdollisuus siirtyä seuraavalle tasolle - kasvaa yhdessä.

III KASVATTAMISESTA

Meillä jokaisella on kokemusta kasvattamisesta, olemme ainakin olleet sen kohteena. Jokaisella on myös omia mielipiteitä ja ajatuksia asiasta. Kun ne työstetään kirjan muotoon, voidaan puhua kasvatusoppaasta. Tämä kirja ei ole kasvatusopas vaan kasvatusvirikekirja. Haluaisin antaa enemmän tietoa kuin neuvoja, mutta silti olen neuvojakin tekstiini sisällyttänyt. Lukijan tehtävänä on sitten arvioida niiden käyttökelpoisuus omassa tilanteessa ja vuorovaikutussuhteissa.

Kasvattajan ja kasvatettavan suhdehan on jatkuvaa vuorovaikutuksessa olemista, jossa molemmat osapuolet muokkaavat suhteen laatua ja etenemistä. Saman perheen lapset houkuttelevat vanhemmistaan esiin erilaista käyttäytymistä samoin eri kasvattajat houkuttelevat samasta lapsesta esiin erilaista käyttäytymistä.

    Jokaisen kasvattajan on hyvä joskus pysähtyä pohtimaan omaa kasvattajan persoonallisuuttaan ja miettiä mikä siinä on luonteenomaista, mitkä ovat vahvat puolet, missä voisi kehittyä edelleen, mitä ominaisuuksia eri lapset houkuttelevat esiin, mikä omien vanhempien kasvatustavassa oli hyvää ja mikä huonoa, mistä vanhempien jättämästä kasvatusjäljestä haluaisi itse vapautua, mitä siirtää eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.

    Lisääntynyt tieto lapsen kehityksestä on paikallaan apuneuvona ja motivoijana, ei välineenä itsen tai muiden syyllistämiseen. Vaikka psykologinen tieto vielä on ristiriitaista, kaikki teoriat korostavat lapsuuden merkitystä ja lasta hoivaavien aikuisten suurta vaikutusta tämän käyttäytymiseen. Viime aikoina myös lapsi on alettu nähdä itsessään aktiivisena havaintoja ja tietoja käsittelevänä yksilönä, joka muokkaa vuorovaikutusta ja etsii erilaista palautetta.

Tuskinpa millään saralla on ihmisiä ja nimenomaan äitejä niin paljon syyllistetty kuin kasvattamisen alueella ja kuitenkin se on keskeisimpiä tehtäviämme elämässä. Miten usein olenkaan kuullut jonkun kasvattajan aran kysymyksen: "teinkö mä virheen, kun..." Jos jatkuvasti varomme virheitä, menetämme kasvattamisesta ilon ja välittömyyden, jotka molemmat ovat tärkeitä sekä lapselle että kasvattajalle.

    Olen tehnyt itse mitä erilaisempia virheitä, osan tietämättäni, osan jopa tietoisesti - on tilanteita joissa tunnepuoli on ottanut hallinnan ja tieto vain viestittää menettelyn virheellisyydestä, eikä anna voimaa muuttaa käyttäytymistä.

Kun aikoinaan valmistauduin kasvattajaksi eli odotin vanhinta lastani, luin sekä psykologian lopputenttiä että sosiaalipsykologian arvosanaa. Sain tietää uskomattoman määrän syitä, joiden vuoksi lapsesta voi tulla häiriintynyt. Eräänkin vauvaparan äiti oli vaihtanut lastenhuoneessa sängyn paikkaa väärässä ikävaiheessa, joten lapsi häiriintyi ja päätyi terapiaan, jossa kuitenkin onneksi löytyi apu. Kun tentit olivat ohi, päätin että unohdan kaiken, mitä kirjoissa oli kasvattamisesta ja vain rakastan lasta. Tunnustettava on, etten ole kaikkea unohtanut, enkä ole aina jaksanut lastani rakastaakaan.

SIJAISKASVATTAJANA

Tarvitaan annos elämänrohkeutta ennen kuin uskaltaa ryhtyä ns. vieraan lapsen kasvatta-jaksi. Vastuu tuntuu huomattavasti suuremmalta kuin oman kohdalla. Jo kulttuuriimme kuuluu, että kaikkea lainaksi saatua on pidettävä hyvin.

Sijaiskasvattajat joutuvat jatkuvasti ratkaisemaan, mikä on lapsen parhaaksi. Oman lapsen kohdalla ei viihtyvyysongelma mietitytä. Eihän hänellä ole vaihtoehtoja. Sijaislapsen kohdalla kumpikin osapuoli tietää, että vaihtoehtoisiakin koteja on olemassa.

    Sijaisvanhemmat toivovat, että lapsi viihtyy heillä ja varsinkin alussa ovat taipuvaisia tekemään lapsen tahdon mukaisia ratkaisuja, jotka kuitenkaan aina eivät ole hänen parhaakseen. Heidän on myös vaikea kestää lapsen pahaa oloa. Mutta kun lapsella on menneisyytensä takia paha olla, hänellä on paha olla myös perheessä, jossa tosissaan yritetään häntä auttaa.

    Kasvattaminen on enemmän tai vähemmän vallankäyttöä. On kuitenkin lapsia, jotka hallitsevat taidon siirtää valtaa itselleen. He löytävät kasvattajien heikot kohdat ja hetket ja käyttävät niitä hyväkseen. Jos sijaisvanhemmat antautuvat lapsen tyytymättömyyttä tai vihaa pelätessään hänen pyöritettäväkseen, he ruokkivat lapsessa tätä käyttäytymistapaa, jota nimitetään manipuloinniksi.

    Manipulointiyritysten tunnistaminen ja erottaminen muista viesteistä on tärkeää. Kokeneet sijaisvanhemmat eivät hätääntyneet vaikka yhdeksänvuotias ilmoitti hankkivansa seuraavilla viikkorahoilla itselleen hirttoköyden tai murrosikäinen muuttavansa lastenkotiin, ellei saa tahtoaan läpi. Kumpikin lapsi sai sijaiskodissa vakuutuksen, että hänestä välitetään, mutta ei lisää valtaa suhteessa kasvattajaan.

Sijaiskodin kasvatustavoitteet

    Kasvattaja miettii harvoin kasvatustavoitteitaan, vaikka kasvatus onkin tavoitteellista toimintaa. On olemassa virallisia koulun ja päivähoidon kasvatustavoitteita, ja monia epävirallisesti laadittuja kotikasvatuksen kasvatustavoitteita. Olen seuraavassa tiivistänyt joitakin ajatuksiani sijaiskodin kasvatustavoitteiden muotoon, eli tavoitteena on että:

-Sijaiskodissa tulisi paikatuksi osa perusluottamuksen, itsenäisyyden, aloitteellisuuden ja itsetunnon puutteista, niin että lapsella sijaiskodista lähtiessään olisi selvä, realistinen ja myönteisesti painottunut kuva itsestään ja hän pystyisi läheisyyteen myös vastakkaisen sukupuolen kanssa ja aikanaan ottamaan vastuuta uuden sukupolven kasvattamisesta.

-Sijoitettu lapsi voisi aikuisena olla sovussa erilaisen lapsuutensa kanssa ja pystyy hyväksymään useammat vanhempansa ja kasvupaikkansa osaksi persoonallisuutensa rakentumista.

-Sijaiskodissa kasvanut löytäisi vastauksen elämänsä tarkoituksen kysymykseen ja pystyisi sen avulla myös näkemään mielekkyyden lapsuutensa ja nuoruutensa erityisongelmissa.

Entiset tunnesuhteet uusien pohjana

    Meillä on taipumus uutta ihmissuhdetta rakentaessamme siirtää siihen tunteita ja asenteita aikaisemmista ihmissuhteista. Ensivaikutelmaan liittyvät myönteiset ja kielteiset elämykset ovat juuri näiden siirrettyjen, yleensä tiedostamattomien asenteiden aikaansaamia. Mitä enemmän kohde muistuttaa meille merkityksellistä aikaisempaa ihmissuhdetta, sitä voimakkaampaa on tämä siirtovaikutus. Siirtovaikutus saa meidät muodostamaan vääriä odotuksia, jotka sitten kanssakäymisen jatkuessa aiheuttavat sen, että koetaan yllätyksiä - kielteisiä ja myönteisiä.

    Kun lapsi tulee sijaiskotiin, hänellä on takanaan runsas varasto kokemuksia erilaisista ihmisistä. Suhtautumista uusiin vanhempiin voivat värittää kovin kipeät muistot ja kokemukset äideistä ja isistä. Jos sijaisperheissä hämmästellään, miksi lapsi pelkää perheen isää, tai vihaa äitiä, saattaa molempien käyttäytymisten selityksenä olla siirtovaikutus. Lapsi suhtautuu uusiin vanhempiin niin kuin on tottunut suhtautumaan edellisiin entisessä kodissaan.

    Eräs sijaisäiti ihmetteli kerran sijoituksen alkuaikoina sitä, että lapset tottelevat häntä yhdestä sanasta, mutta miestä ei ollenkaan. Selitys saattoi olla se, että lapset olivat tulleet kodista, jossa äiti oli ehdoton auktoriteetti, ainakin selvänä ollessaan ja äidin miesystävä oli eräänlainen lisäke. Nyt lapset jatkoivat elämistä samassa kuviossa, vaikka vanhemmat olivatkin vaihtuneet.

KIINTYMYKSEN MUODOSTUMINEN JA RAKKAUS

Vastasyntynyt ihmislapsi on täysin avuton ilman aikuisen hoivaa. Aikuisesta, joka tyydyttää vauvan tarpeet tulee hänen kiintymyksensä kohde. Normaalissa äiti-lapsi -suhteessa molem-minpuolinen kiintymys kasvaa yhdessäolon myötä.

Häiriintyneessä äiti-lapsi -suhteessa äiti ei syystä tai toisesta kykene täyttämään lapsen tarpeita. Lapsen itkuun ei vastata tai vastataan hyvin epäsäännöllisesti. Lasta pidetään sylissä satunnaisesti eikä äidillä ole herkkyyttä havaita, mitä tämä kulloinkin tarvitsee.

    Kun vauvan tarpeita ei tyydytetä hän kokee tulevansa jatkuvasti hylätyksi. Hän saattaa muuttua itkuiseksi tai välinpitämättömäksi, silloin lapsi ei kaipaa sijoitusvaiheessa omaa äitiään eikä yleensä ketään muutakaan aikuista. Hän on tavallaan helppohoitoinen. On kuitenkin tärkeää, että tällaista lasta pidetään paljon sylissä. Ja kun lapsi alkaa itkullaan vaatia aikuisen seuraa on tärkeä tavoite saavutettu.

    Jos lapsi ei ole kolmen ensimmäisen ikävuoden aikana voinut solmia kiinteää tunnesuhdetta kehenkään aikuiseen, hänen kykynsä solmia niitä myöhemminkin heikkenee. Varhaisen kiintymyksenkohteen puuttumisesta näyttää olevan tuhoisammat seuraukset kuin siitä, että jo muodostunut tunneside katkaistaan joko lyhytaikaisesti tai pysyvästi. Tunnesiteiden puuttuminen pikkulapsi-iässä heijastuu yleensä vaikeutena solmia läheisiä ja kestäviä ihmissuh-teita. Se vaikeuttaa myös kykyä tajuta toisen tunteita, omaksua sosiaalisia sääntöjä ja tuntea tervettä syyllisyyttä.

    Jos lapselle on ennen sijoitusta muodostunut kiintymyksen sävyttämä ihmissuhde, on tärkeää, että sitä ei katkaista äkillisesti, vaikka tapaamiset näyttäisivätkin aiheuttavan lapselle pahaa mieltä ja itkuisuutta tai aggressiopurkauksia tapaamisien jälkeen. Tämä ihminen kuitenkin edustaa jatkuvuutta lapsen elämässä ja jatkuvuus luo turvallisuutta. Hän oppii, ettei hän olekaan mikään irrallinen olento, jonka elämästä tärkeät ihmiset vain yhtäkkiä katoavat.

Kiintymys uusiin vanhempiin rakentuu aikaisempien kiintymyssuhteiden perustalle ja yleensä vähitellen nämä syrjäytyvät lapsen elämässä ja läheisin tunneside solmiutuu uusiin vanhempiin.

Sosiologi Ira Reiss on kehittänyt ns. rakkauden pyöräteorian, jota voidaan soveltaa myös suhteessa isompana sijoitettuun lapseen. Perhehoidon alkaessa sekä lapsi että vanhemmat ovat yleensä vieraita toisilleen. Vähitellen kuitenkin siirrytään kiintymyksen muodostumisen ensimmäiseen vaiheeseen.

Teorian mukaan kiintymyksen ensimmäisenä vaiheena on rentoutuneisuuden ja läheisyyden tunne, josta seuraa helppous puhua toiselle. Kun uusi perheenjäsen tuntee olonsa turvalliseksi muiden läsnä ollessa, on pohja kiintymykselle luotu. Tässä vaiheessa sijoitettu lapsi alkaa paljastaa tunteitaan, joskus rajustikin, ja sanotaan, että silloin kuherruskuukausi on ohi. Vaikka tilanne perheessä muuttuu hankalammaksi, tosiasiassa tämän vaiheen kautta ollaan menossa kohti kiinteämpää ihmissuhdetta.

    Seuraava vaihe on uskoutumisen taso. Silloin ihminen uskaltaa paljastaa itseään ja tuo-da esiin asioita, jotka ovat aiheuttaneet hänelle häpeää tai syyllisyyttä. On hyvä, jos lapsi pystyy puhumaan menneistä kokemuksistaan, peloistaan, häpeästään ja syyllisyydestään. Jos sijaisvanhemmat pystyvät turvalliseen kuuntelemiseen tai vaikkapa vihanpurkausten kohteeksi, he auttavat siirtymistä kolmanteen eli riippuvuuden vaiheeseen, jolloin molemmin puolin tarvitaan toista: vanhempaa turvana ja uskottuna ja lasta hoivan kohteena, elämän rikastuttajana.

Neljännessä vaiheessa molemmat osapuolet kokevat toisensa korvaamattomina omien tarpeidensa kannalta ja kiintymys on muodostunut.

    Nämä vaiheet ovat kiintymyksen muodostumisen jälkeenkin riippuvaisia toisistaan. Jos jossain niistä tulee ongelmia tai etääntymistä, se vaikuttaa myös muihin vaiheisiin ja vaikeuttaa kiintymyssuhteen ylläpitämistä. Hyvässä, läheisessä ihmissuhteessa vaiheet ovat aina toiminnassa. Jos ne eivät perheessä jostain syystä toimi, niiden toimintaan saattaminen sekä suhteessa sijoitettuun lapseen että muihin perheenjäseniin. on haaste. Koska kiintymyksen osapuolina ovat eri perheenjäsenet ja sijoitetut lapset, kunkin ihmissuhteen yhteisistä resursseista riippuu, miten kiintymys muodostuu.

Lapsen kehityksessä on erilaisia herkkyyskausia, jolloin jonkun tietyn alueen kehitykseile on otollisin maaperä. Tutkimusten mukaan lapsi on 2-4 -vuotiaana herkkyysvaiheessa, jolloin kiintymys lähimpiin aikuisiin muodostuu. Jos hän tulee sijaiskotiin vanhempana, ihmissuhde joudutaan rakentamaan ilman tätä luonnolliseen kehitykseen kuuluvaa vaihetta. Sen kehittymi-nen venyy pitemmäksi ja sidekin saattaa jäädä ohuemmaksi. Kiintymyksen muodostuminen on vuorovaikutustapahtuma, jossa molempien osapuolien persoonallisuus rakentaa suhdetta. Rauhallinen odottelu ja rehellinen omien tunteiden kohtaaminen ja salliminen on hyväksi molemmille osapuolille.

    Sijaisvanhemmat pelkäävät usein etukäteen sitä, etteivät ehkä pystyisikään kiintymään vieraaseen lapseen, harvallahan heistä on asiasta mitään kokemusta. Pohdin tätä itsekin aikoinani. Kun siirryin perhepäivähoidonohjaajaksi, otin ensimmäisenä kesänä virkavapaata ja toimin perhepäivähoitajan sijaisena. Minulla oli hoidossa neljä lasta, joihin rakentelin kiintymys-suhdetta. Loppuaikoina totesin, että pystyn rakastamaan vierasta lasta. Muistan vielä tuon oivalluksen hetken - välittömästi sen jälkeen soitin sosiaalityöntekijälle ja ilmoitin halukkuuteni sijaisäidiksi.

    Perhepäivähoidonohjaajana ollessani luottamukseni ihmisen kykyyn kiintyä vieraaseen lapseen on vahvistunut. Olen seurannut mitä erilaisimpien kiintymyssuhteiden muodostumista. Joskus se on ollut nopeaa, joskus hidasta. Kaikkien ei ole helppoa kiintyä kaikkiin lapsiin, joidenkin kohdalla on raivattava esteitä. Uskon kuitenkin, että jos ihminen on mieleltään terve, hänellä on luontainen kyky kiintyä lapseen. Sijaiskotiin tullessaan lapsi tuo leivän mukanaan kirjaimellisestikin, mutta myös kuvaannollisesti. Hänellä on myös mukanaan ne ainekset, jotka houkuttelevat aikuista kiintymään ja rakastamaan.

Vaikka lapsen kohdalla ei tuntisikaan rakkautta ensisilmäyksellä, se voi kehittyä silmä-yksien jatkuessa. Eräs kokenut lastentarhanopettaja kertoi, että hänelle tuli kerran esikouluryhmään poika, joka oli hänestä erittäin vastenmielinen. Poika ei ollut mitenkään pahatapainen, mutta hänessä oli piirteitä jotka inhottivat opettajaa ja saivat hänet karttamaan kaikkea kanssakäymistä. Opettaja itse ahdistui tilanteesta ja teki päätöksen, että hänen oli kerran päivässä katsottava poikaa silmiin ja hymyiltävä hänelle. Aluksi hän teki sen väkinäisesti myöhemmin ihan mielellään ja useammankin kerran päivässä. Kun lapset jättivät päiväkodin ja siirtyivät kouluun, tuli opettajalle eniten ikävä juuri tätä poikaa.

    Kun puhutaan rakkaudesta lapseen, ajatellaan yleensä tunnetilaa. On helppoa tehdä rakkaudellisia tekoja tunteen vallassa, mutta suurempaa rakkautta on tehdä niitä ilman vastaavaa tunnetilaa. Pienen lapsen äiti jaksaa venyä uskomattomasti äidinrakkauden avulla. Kun hän yön toisensa jälkeen valvoo sairaan lapsensa kanssa ja vastaa tämän tarpeisiin, ei hän ole minkään myönteisen tunnetilan vallassa vaan rakkaus näkyy motiivina, joka saa hänet toimimaan uupuneenakin.

Sijaisvanhemmuudessa tehtävätietoisuus on rakkautta. Jouduin kerran miettimään, miten määrittelisin äidinrakkauden sijaisvanhemmuudessa ja mieleeni pulpahti lause, jonka myös jälkeenpäin olen todennut paikkansa pitäväksi: "Rakkautta on se, että viitsii, vaikka ei viitsisi viitsiä."

PERHE

Perheen tehtävät

    Sosiologian mukaan perheen tehtävänä on pitää huolta jäsentensä fyysisistä tarpeista, kuten puolisoiden seksuaalitarpeista ja jäsentensä ruuan, suojan, ym. perustarpeista. Se luo sisäisen tehtäväjaon, synnyttää ja kasvattaa lapsia ja siirtää kulttuuria, arvoja ja moraalia seuraavalle sukupovelle.

Perheen kasvatustehtävä

    Jokainen perhe luo oman kasvatusilmapiirinsä. Tosin yhteiskunnassa vallitsevat arvot ja niistä johdetut mielipiteet muokkaavat myös näitä ilmastoja. Sosiaalipsykologi Poster jakaa perheet neljään ryhmään riippuen siitä, miten perheessä vanhemmat käyttävät valtaa ja miten kiintyneitä he ovat lapsiinsa. Perheissä, jossa vanhemmat käyttävät paljon valtaa ja ovat voimakkaan kiintyneitä lapsiin, kasvatusilmasto on ylihuolehtiva, päinvastaisessa tapauksessa se on laiminlyövä. Jos vanhemmat käyttävät paljon valtaa, mutta suhteet oat etäiset kyseessä on autoritaarinen kasvatus; jos taas kontrolli on vähäistä, mutta kiintyminen on voimakasta puhutaan demokraattisesta kasvatusilmastosta.

Perhe on kasvupaikka, jossa sekä vanhemmat että lapset toimivat toistensa kasvattajina ja hiojina. Vanhempien onnistumiseen kasvatustehtävässä vaikuttavat heidän persoonallisuudenpiirteensä, keskinäiset välinsä ja molempien lapsena saama kasvatus.

    Nykyään lapsella on paljon oheiskasvattajia päivähoidon, koulun ja ehkä vielä harrastustenkin parissa. Kuitenkin vastuu kasvatuksesta on edelleen kodilla. Vaikka lapset oleskele-vatkin monta tuntia päivässä ammattikasvattajien hoivissa, heidän persoonallisuudelleen on edelleenkin tärkeintä se, miten vanhemmat heihin suhtautuvat.

   Yhteiskunnan arvomaailma heijastuu kasvatuspäämääriin ja kun yhteiskunnassa muutos on nopeaa, toisiaan seuraavilla sukupolvilla on eri kasvatuspäämäärät. Tällöin omaa kasvatustaan ei voi pitää mallina kasvatustehtävässään. Kuitenkin se on vaikuttamassa jatkuvasti alitajunnassamme ja aika ajoin lyö läpi ja aiheuttaa epäjohdonmukaisuutta.

    On vanhempia, jotka jatkuvasti haluavat kasvattaa lapsensa täysin eri tavoin kuin heidät itsensä on kasvatettu. Tällöin on syytä pohtia, liittyykö omaan lapsuuteen sellaista katkeruutta, jota ei ole hoidettu ja tuhotaanko seuraavaa sukupolvea tällä sidonnaisuudella. Kypsä kasvattaja on sellainen, joka ottaa vastuun elämästään ja virheistään itselleen, eikä syytä niistä omia vanhempiaan. Vaikka omat vanhemmat ovat tehneetkin kasvatusvirheitä, hän pystyy antamaan ne heille anteeksi ja siten vapautumaan itse kasvatusvastuuseen.

Puolison valinta

    Perheen perustaminen alkaa puolison valinnasta. Se mihin seikkoihin tämä on perustunut, vaikuttaa perheen tulevaan ilmapiiriin ja siihen, minkälaisia kriisejä perhe joutuu ratkomaan vuosien varrella. Valinta voi tapahtua välittömän tunnekokemuksen pohjalta, joskin myös sen on todettu perustuvan tiettyihin lainalaisuuksiin. Ihminen voi esimerkiksi etsiä itseään täydentävää puolisoa, sellaista jolla on ominaisuuksia, joita hän olisi toivonut itselleen. Tai hän voi etsiä itsensä kaltaista puolisoa, joskus jopa itsensä näköistäkin.

    Rakastumisen selityksenä voivat olla myös elämän myönteiset tunnesiirtovaikutukset. Rakkautta ensisilmäyksellä ei ole psykologian mukaan mikään mystinen tapahtuma vaan prosessi, jossa toisen ulkonaiseen olemukseen liittyvät piirteet tuovat alitajunnasta esiin myönteisiä tunteita, jotka ovat liittyneet samantapaisia ulkonaisia piirteitä omaavaan henkilöön tai henkilöihin. Usein prosessin pohjana on kuva vastakkaisen sukupuolen vanhemmasta lapsuuden ensimmäisenä rakkautena, mutta se voi myös olla kuva jostain entisestä rakkauden kohteesta. Rakkaus ensisilmäyksellä muuttuu joko realistiseksi toisen todellisiin ominaisuuksiin perustuvaksi kiintymykseksi tai sammuu.

    Joskus nuori etsii puolisokseen täysin eri tyylistä ihmistä kuin hänen lapsuutensa kodin vastakkaista sukupuolta oleva vanhempi on ollut, jos kokemukset tästä ovat olleet kielteisiä. Hän voi myös etsiä ihmistä, joka muistuttaa hänen samaa sukupuolta olevaa vanhempaansa.

    Valinta voi myös perustua järkisyihin. Ihmisellä on tietty käsitys siitä, mitä hän toivoo tulevalta puolisolta ja hän etsii ihmistä, joka täyttäisi nämä toiveet. Hän punnitsee toisen ominaisuuksia näistä toiveista lähtien ja tekee päätöksensä näistä lähtökohdista. Tähänkin prosessiin kuitenkin vaikuttaa myös ihmisen alitajuinen tunnemaailma.

Ihanneperhe

   Ihanneperhettä ei ole olemassakaan, mutta on olemassa erilaisia ihanneperheen määritelmiä ja ominaisuusluetteloita, joita voi tutkiskella ja miettiä, missä oman perheen kohdalla olisi kehityksellisiä haasteita.

Ihanneperheessä vanhemmat ovat selvästi aikuisia ja heidän keskinäinen tunnesiteensä on vahvempi kuin perheen muut tunnesiteet. Avioparin sukupuolielämä tyydyttää heidän seksuaalitarpeensa. He kunnioittavat toisiaan ja ovat lapsille sopiva samastuskohde sekä sukupuoli- että perherooliin valmentautumisessa. Perheessä kaikki jäsenet uskaltavat sanoa miltä tuntuu. Siellä keskustellaan avoimesti ristiriidoista ja yritetään ratkoa niitä rakentavassa hengessä. Ihanneperheen arvomaailma on myös yhteinen, joskin se kestää myös jäsentensä, nimenomaan nuorten, seikkailut perheelle vieraiden arvojen parissa. Perheessä ovat puolisoiden välisessä kanssakäymisessä sanat "kyllä" ja "ei" vapaassa käytössä ja he määrittelevät sen, miten seuraavalla sukupolvella on vapautta näiden sanojen käyttöön suhteessa heihin. Ihanneperhe antaa myös lapsen lähteä kodista maailmalle kun aika on, ilman että tämä tuntee syyllisyyttä, tai vanhemmat katkeruutta.

Sijaisperhe

    Myös sijaisperheessä kodin toimivuus rakentuu vanhempien keskinäiselle suhteelle. Sijoitusvaiheessa se on todettu toimivaksi ja sijoituksen pitäisi velvoittaa ja kannustaa hoitamaan suhdetta myös tulevaisuudessa.

Uuden perheenjäsenen tuleminen perheyhteisöön aiheuttaa joko pienemmän tai suuremman kriisin vanhempien parisuhteeseen. Sen olemassaolo voidaan kieltää tai torjua, mutta rakentavinta olisi suostua se näkemään. Olisi tärkeää sijoituksen alkuvaiheessa aivan erityisesti kiinnittää huomiota keskustelukanavien auki pysymiseen, jolloin molemmat puolisot voisivat kertoa, miltä tuntuu ja mitä he toivovat. Vanhempien itselleen järjestämä kahdenkeskinen aika on aina tärkeää parisuhteelle. Sijaiskotilapsen tultua perheeseen se on vieläkin tärkeämpää.

    Uusi lapsi voi tuoda mukanaan yllättäviä ongelmia. Toinen vanhemmista voi olla mustasukkainen ja tuntea itsensä syrjäytetyksi. Perheen äiti voi menettää alkuaikoina mielenkiintonsa puolisoonsa. Lasten ongelmien ilmetessä vanhemmat voivat syytellä toisiaan tai paeta tilannetta. Koska uusi vanhemmuus on aluksi kovin erilaista kuin vanhemmuus omien lasten suhteen, joudutaan uudelleen miettimään myös kasvatusmenetelmiä. Kuvaan voi tulla ihan yllättäviäkin tekijöitä, eikä yhteisiä päämääriä olekaan käytännön tilanteissa helppo löytää. Joskus alkuaikojen ongelmissa puolisosta voi tulla esiin aivan uusia piirteitä: piilossa olleita heikkouksia - joskin myös voimavaroja.

    Uusi lapsi voi tuoda myös yhteistä kamppailun ja onnistumisen iloa, uutta mielekkyyttä parisuhteeseen, uudenlaista keskusteluyhteyttä ja roolien selkeyttämistä. Joka tapauksessa lapsen sijoittamisen jälkeen parisuhteeseen tulee aina jotain uutta. Miten suhde kestää sen uuden, riippuu suhteen pohjasta ja historiasta, mutta myös puolisoiden halusta hoitaa suhdettaan joko kotikonstein tai ulkopuolisen ammattiauttajan avulla.

    Vaikka sijaisperhe on valintatilanteessa todettu sopivaksi, on sijoitus niin tärkeä tapahtuma, että sijaisperheen olisi hyvä käydä ennen sijoitusta esim. perheneuvolassa tai perheasiain neuvottelukeskuksessa keskustelemassa tilanteestaan ja jatkaa keskusteluja muutaman kerran myös sijoituksen jälkeen.

Sijaisperhe ja myytit

    Sijaisperheen sisällä on ihmissuhteita, joista sadut ja romaanit ovat antaneet oman myyttisen käsityksensä. Äitipuoli, joka ei ole oma äiti on kelvoton kasvattaja. Sijaisäiti ei ole äitipuoli, mutta saattaa pelätä käyttäytyvänsä siten, koska ei kerran ole biologinen äiti.

  Jo Kalevalamme kertoo kaltoin kohdellusta sijaiskotilapsesta, Kullervosta. Oman lapsuutemme Iirisrukat ja Ollit oppivuosineen jatkavat samaa linjaa ja kasvattavat myyttiä eriarvoisesta kohtelusta. Historia tuntee myös huutolaislapsiperinteen, jonka perusteella voidaan epäillä, että vieras lapsi on otettu vain omaksi hyödyksi ja mitä enemmän lapsella teettää työtä ja mitä vähemmän lapseen käyttää rahaa, sitä parempi perheelle. Sijaisvanhemmuuteen kasvaminen on myös kasvamista eroon näistä myyttien aiheuttamista peloista ja ennakkoluulois-a.

    Lapsella itselläänkin voi olla sijaiskotiin tullessaan näiden myyttien värittämiä ennakko-asenteita, joskus niitä ovat heille tarjoilleet katkeroituneet biologiset vanhemmat, sukulaiset tai muu ympäristö. Eräs kahden pojan sijaisäiti kertoo:

Sami tuli meille vauvana, Joni kuutta vuotta myöhemmin, kahdeksanvuotiaana. Joni vahti koko ajan, mitä Sami saa. Aina Sami sai hänen mielestään isomman kakkupalan tai hienompia tavaroita. Jatkuvasti Joni kyseli, miksi Sami saa paremman, enemmän, hienompaa. Sitten kerran, kun juttelimme perheestämme Jonille selvisi, että myös Sami on sijaiskotilapsi ja siihen päättyi Jonin kohdalta täysin Samin saamisien seuraaminen.

Elämää suurennuslasin alla

    Sijaisperheille yhteinen kokemus on, että he tuntevat elävänsä ikään kuin suurennuslasin alla. Perheen tekemisiin ja tekemättä jättämisiin kiinnitetään normaalia suurempaa huomiota. Mitä pienempi paikkakunta on, sitä tarkemman valvonnan alaisena sijaisvanhemmat joutuvat elämään. Sijaisvanhemmuus on ympäristöä kiinnostava asia. Se aiheuttaa paljon myös positiivista huomiota. Kuitenkin sijaisvanhemmista tuntuu jatkuvasti siltä kuin muut eivät ymmärtäisi mistä on kysymys. Luullakseni se voimakas yhteenkuuluvuuden tunne, mikä sijaisvanhemmilla on, johtuu osittain siitä, että vain he ymmärtävät, miltä toisista sijaisvanhemmista tuntuu ja minkä tyyppisten ongelmien kanssa he kamppailevat. He uskaltavat kertoa toisilleen asioita, joita eivät kerro sosiaalityöntekijöille. He eivät juuri kadehdi toisiaan ja antavat vilpittömästi tunnustusta niille, jotka ovat ottaneet haastavampia tehtäviä. Toisen sijaisvanhemman tunnustus ja kannustus on helppo vastaanottaa, koska sen sanoja tietää, mistä puhuu. Sijaisvanhemmat eivät pidä itseään hyväntekijöinä ja kiusaantuvat, jos muut niin tekevät. He eivät myöskään pidä itseään mallikasvattajina eivätkä halua muidenkaan pitävän.

    Ympäristöllä on yleensä tarkat käsitykset siitä, miten sijaisperheissä tulisi elää. Sijais-perhe itse on ehkä koulutuksen ja kokemuksenkin avulla kamppaillut itsensä vapaaksi ihannekasvattajamyytistä, mutta naapurustossa se elää edelleen. Ja siihen ankaraan mittapuuhun vanhempia verrataan. Vanhempien ajankäyttö, rahankäyttö, elämäntavat ja keskinäiset välit ovat jatkuvan tarkastelun kohteena. Erityistä huomiota kiinnitetään siihen, miten paljon rahaa sijaislapseen näytetään uhrattavan tai miten lasta kohdellaan omiin lapsiin verrattuna. Silloin harvoin, kun kysymyksessä ovat todelliset väärinkäytökset, naapuruston kontrolli on kuitenkin koitunut lapsen onneksi. Kuitenkin useimmiten valvonnan aiheuttamat palautteet vain pahoittavat vanhempien mielen - joskus kohtuuttomastikin, sillä sijaisvanhemmilla on taipumusta herkkänahkaisuuteen, kun kyseessä on heidän soveltuvuutensa tehtäväänsä.

     Jos sijaisperheen vanhemmat kuuluvat tiettyihin ammattikuntiin - opettajat, papit, lääkärit, psykologit - tilannetta seurataan vielä tarkemmin. On olemassa sanonta, että pappilan seinät ovat lasia, vähän samaa voidaan ajatella sijaiskodeista. Jos koti on sekä pappila että sijaiskoti, sillä on kaksinkertainen kiinnostavuusarvo. Tosin kun kysyin eräältä papin vaimolta, mitenkä heillä ympäristö suhtautuu kirkkoherransa kirjavaan lapsilaumaan, sain vastauksen:

"Meillä seurakuntalaiset ovat tyytyväisiä siitä, että heidän kirkkoherransa elää niin kuin hän saarnoissaan opettaa."

    Ympäristö seuraa myös kiinnostuneena aikuistuvien nuorten käyttäytymistä. Normaali murrosikäisen kapina ja kotoamuuttohalut tulkitaan helposti siten, että perheessä on jotain vikaa. Jos nuori arvostelee perhettään, ympäristö kuuntelee sitä herkistynein korvin. Joskus nuoret sosiaalityöntekijät ja ammattiauttajat saattavat samastua nuoren kapinaan ja uskovat hänen väritetyn kertomuksensa perheen tilanteesta.

    Monessa normaaliperheessä 18-vuotias nuori lähtisi ilomielin ovet paukkuen omaan asuntoon, jos hänelle annettaisiin siihen mahdollisuus. Sijoitettu nuori saa täysi-ikäiseksi tultuaan valita, jääkö hän perheeseen vai muuttaako itsenäisesti asumaan. Jos hän päätyy jälkimmäiseen vaihtoehtoon, se herättää arvostelua varsinkin, jos koulu on kesken. Se saatetaan ympäristössä tulkita vanhempien epäonnistumiseksi, vaikka kysymyksessä onkin nuoren oman historian valossa täysin normaali reaktio ja välttämätön välivaihe matkalla aikuisuuteen.

    Joskus pienessä kyläyhteisössä ollaan varmoja väärinkäytöksistä, mutta naapurisovun takia ei uskalleta valittaa sosiaalityöntekijälle. Kuitenkin lapsen edun kannalta on tärkeää, että sosiaalityöntekijät saavat tietoonsa väärinkäytökset, eivätkä he paljasta ilmoittajaa perheelle - ei myöskään silloin, kun kysymyksessä on väärä ilmoitus, kuten seuraavassa sijaisäidin kertomuksessa:

  Sosiaalityöntekijä sanoi minulle, että hänen korviinsa on tullut epäilys siitä, ettei Mari (10) saa kotona tarpeeksi ruokaa. Hän itse ei asiaan uskonut, mutta tulipahan maininneeksi. Olin kauhuissani, laitoin sentään päivittäin lämpimän aterian ja jääkaappi oli vapaassa käytössä. Kun sosiaalityöntekijä jatkoi: "Mari on kuulemma viimeaikoina mennyt niin kurjan näköiseksikin." silloin aloin tajuta, mistä epäilys oli saanut alkunsa. Olimme olleet kalliilla ulkomaanmatkalla - jota sosiaalilautakunta ei avustanut pennilläkään. Matkan aikana kiertelimme eri kohteissa ja Mari tuntui nauttivan matkasta.

Kolme päivää ennen matkan päättymistä hän alkoi kuitenkin valittaa kurkkuaan. Koska hänellä oli tapana suurennella fyysisiä oireita huomiontarpeessaan, ajattelin vain, että nyt matka on ylittänyt Marin kestokyvyn ja hän hakee näin huomiota. Mari ei suostunut enää syömään. Hän eli kolme päivää pelkällä coca-colalla ja sai matkaseurueen tätien huomion ja päivittelyn osakseen. Koska kuumetta ei ollut, en pitänyt asiaa vakavana.

    Kotimaassa olisimme luultavasti menneet jo toisena päivänä lääkäriin - varmuuden vuoksi. Matkan tiukasta aikataulusta johtuen lääkärillä käynti tuntui aiheuttavan kohtuuttomia järjestelyjä ja päätimme siirtää sen kotimaahan. Paluun jälkeen aloitettu kuuri palautti muutamassa päivässä ruokahalut, mutta hentoisen tytön kohdalla usean päivän syömättömyys näkyi pitkään. Sitä minä vaan mietin että, jos oma tyttäreni olisi sairastunut samalla matkalla ja laihtunut, kukaan ihminen ei varmasti olisi laihtumisesta päätellyt, että tytölle ei anneta tarpeeksi ruokaa.

    Sijoitetun lapsen vaatetuksesta ulkopuoliset saattavat tehdä myös johtopäätöksiä perheen avokätisyydestä, vaikka vaatetus tosiasiassa kertoisikin vain lapsen omista mieltymyksistä, kuten seuraavassa tapauksessa:

Se rikkinäisten farkkujen muoti on aiheuttanut minulle päänsärkyä. Kuulin arvosteltavan sitä, että sijoitettu lapseni kulki reikäisissä farkuissa. Omanikin kulki, mutta kukaan ei tietääkseni ole siitä ollut huolissaan.

Erään sijaisperheen biologinen lapsi kiteyttää syyn arvosteluun:

 

Se juttu on kyllä niin, että nuo ihmiset eivät itse viitsi ottaa sijaislapsia ja jos joku niitä omiensa lisäksi ottaa, niin ne ajattelee, että jotain mätää siinä täytyy olla. Rahan takia tai maineen takia tai töitä tekemään ne on otettu.

On luonnollista, että arvostelusta mieli pahoittuu. Ja ensimmäisenä reaktiona on puolustautuminen tai kieltäminen. Jokaisen arvostelun kohdalla on kuitenkin syytä miettiä, onko se aiheellinen tai onko osa siitä aiheellista ja jos näin on, se on syytä kokea haasteeksi ja siinä tapauksessa arvostelu koituu kasvattajan parhaaksi ja samalla myös lapsen parhaaksi. Jos arvostelu on aiheetonta, sen voi kuitata osana roolia, se vain kertakaikkiaan kuuluu sijaisvanhemmuuden toimenkuvaan.

Perheen yksityisyys

     Suomalaisen perheen tämänhetkisenä piirteenä on yksityisyyden lisääntyminen. Ydinperhe linnoittautuu omalle reviirilleen. Sijaiskodissa tästä yksityisyydestä joudutaan luopumaan. Esimakua siitä saadaan jo haastatteluvaiheessa, jolloin täysin ulkopuoliselle henkilölle voidaan joutua kertomaan asioita, joita yleensä ei ole totuttu kertomaan hyville ystävillekään.

    Lapsi voidaan ottaa perheen yksityisyyden piiriin, mutta hän on kuitenkin yhdysside sukulaisiinsa, jotka joskus tuntuvat häiritsevän perheen yksityisyyttä. Siksi sijaisvanhempien todella kannattaa ponnistella hoitaakseen suhteet lapsen omiin vanhempiin kuntoon, sillä vihamielinen biologinen vanhempi voi olla todella hankala. Biologisella vanhemmalla on näköalapaikka perheeseen, jos hän haluaa sitä käyttää. Niin kuin epäkypsät eronneet vanhemmat voivat lapsen kautta uteluillaan loukata toisen osapuolen intiimiyden rajoja, voi näin tapahtua myös sijais perheen kohdalla.

    Ääritapauksena voidaan pitää sitä, että pakkohuostaanotosta katkeroitunut vanhempi hyökkää sijaisperhettä vastaan tekemällä siitä virallisen valituksen. Kun sijaisperhettä etsitään, etsitään tavallista perhettä tavallisine ongelmineen. Jokainen perhe haluaa valita ihmiset, joille ongelmista puhuu, mutta kun perhe joutuu tilanteeseen, jossa heistä valitetaan, tavalliset ongelmat saattavatkin olla virkamiesten tarkasteltavina ja paperille kirjattuina. Perhe voi joutua myös kestämään täysin valheellisia valituksia. Vaikka ne tutkimuksessa osoitetaankin aiheettomiksi, moni ihminen niitä käsitellessään on jo ehtinyt asettaa kyseenalaiseksi perheen sopivuuden sijaiskodiksi.

Perheen arvomaailma

    Arvoilla tarkoitetaan ympäristössä opittuja, pysyviä valintataipumuksia, käsitystä siitä, mi-kä on elämässä tärkeää ja mikä suotavaa. Kasvatus on aina sidoksissa kasvattajan arvomaailmaan. Myös sijaiskasvattajalla on oikeus siirtää arvonsa lapselle ja tällä on murrosikäisenä oikeus kyseenalaistaa ne arvot ja luoda itse omat elämänarvot. Tutkimusten mukaan normaali-perheessä lapsi yleensä aikuistuttuaan palaa lähelle perheensä arvomaailmaa, vaikka välillä olisikin lähtenyt kauemmaksi.

    Sijoitetun lapsen kohdalla arvomaailman muodostukseen vaikuttavat myös hänelle tär-keiden biologisten vanhempien arvomaailma. Jos se on saman suuntainen sijaiskodin arvojen kanssa, lapsen kehitys on ristiriidattomampaa; jos se on kovin erilainen, oman aikuisen arvomaailman luominen vaatii enemmän työstämistä.

Jo kolmevuotias lapsi saattaa puhua "soskun ämmistä ja kytistä", mikä heijastaa opittua asennetta ympäröivään yhteiskuntaan.

    Sijoitusvaiheessa pyritään karsimaan perheet, joissa on fanaattisesti sitouduttu johonkin aatteeseen, koska halutaan, että lapsella on henkisesti tilaa kasvaa. Perheellä pitää myös olla joustavuutta ottaa biologisten vanhempien toivomukset huomioon. Jos arvomaailmat poikkeavat jyrkästi toisistaan, kahden arvomaailman rinnakkaiselossa vaaditaan erityistä viisautta ja hienotunteisuutta. Eräs sijaisäiti kertoo:

    Olemme uskossa. Biologisten lasten kohdalla usko on omaksuttu muun elämän ohella luonnollisena ulottuvuutena. Kun perheeseemme tuli sijaiskotilapsi, hänelle usko oli uutta, vierasta ja ajoittain vastenmielistä. Koin sen aika ahdistavana tilanteena. Miten kasvattaa hänestä uskovainen? Kun kerran keskustelin asiasta erään asioita paljon pohdiskelevan ystäväni kanssa, tämä totesi: "Mehän kasvatetaan lapsen psyykeä, Jumalahan sitten vaikuttaa uskon syntymiseen." Tajusin, että minun päätehtäväni on yrittää auttaa lasta kasvamaan mieleltään terveeksi aikuiseksi. Toimenkuvaani ei kuulu uskon antaminen, se on Jumalan tehtävä. Tämä oivallus vapautti minut iloon kasvattajan tehtävässä, enkä koe itseäni hiukkaakaan huonoksi kasvattajaksi pikku ateistin väitteitä kuunnellessani. Myös omien lasten epäilyt ja epäusko tulee käsitellyksi tästä samasta näkökulmasta. Ihan yhtä rakkaita ne ovat, uskoo ne tai ei, jatkuvasti kuitenkin kaikkien puolesta rukoilen.

Jos perhe hajoaa

    Suomalaisista avioliitoista joka kolmas päätyy eroon. Sijaisperheiden kohdalla luku on ratkaisevasti pienempi, mutta myös niissä voidaan päätyä eroon. Myös sijaisvanhemmat ovat tavallisia ihmisiä tavallisine rajoituksineen. Elämä on yllätyksellistä ja voi pakottaa yllätyksellisiin ratkaisuihin. Koska sijoitetun lapsen elämässä on takana jo ainakin yksi suuri hylkäämiskokemus, pitäisi vanhempien kiinnittää erotilanteessa aivan erityistä huomiota häneen. Vaikka omat tunteet vellovat ja tilanne saattaa nostaa aviopuolisoissa pintaan kaikkein raadollisimmat piirteet, lapsen etu olisi pystyttävä turvaamaan. Hänelle pitäisi perusteellisesti selvittää, ettei ero ole hänen syytään.

    Pois muuttavan vanhemman tulisi jatkaa omaa vanhemmuuttaan lapsen suhteen niin paljon kuin mahdollista, ja molempien vanhempien tulisi säilyttää toisen puolison kuva mahdollisimman hyvänä lapsen silmissä. Lasta ei myöskään pidä käyttää pelinappulana, ei kiristyksen ja painostuksen välineenä eikä viestinviejänä ja vakoilijana.

Toimiminen sijaisperheenä velvoittaa myös hoitamaan avioeroa. On suositeltavaa, että puolisoiden erokriisiin tulee ulkopuolista ammattiauttajan tukea, jotta se voidaan läpikäydä niin, että se haavoittaa sijoitettua lasta mahdollisimman vähän.

Yksinhuoltajan perhe

    Sijoitusvaiheessa lapselle etsitään ehjää kotia ja sijoitukset yksinhuoltajalle ovat harvinaisia. Kuitenkin avioliiton päättymisen jälkeen muodostuneita yksinhuoltajaperheitä löytyy perhehoidon kentältä enenevässä määrin.

Yksinhuoltajaperheen ongelma on toisen samastumiskohteen ja puolisoiden vuorovaikutuksen mallin puuttuminen. Vaarana on myös, että joku lapsista, yleensä vanhin, voi joutua kantamaan osan puuttuvan puolison roolista.

Yksinhuoltajaperheen etuna taas voidaan pitää sitä että sieltä puuttuvat aikuisten väliset ristiriidat, ja suhteet vanhemman ja lasten välillä ovat yleensä lämpimät ja läheiset.

    Joskus yksinhuoltajaperheeksi jäänyt sijaisperhe eristäytyy muista sijaisperheistä. Perheen huoltaja kokee olevansa erilainen ehjien perheiden parissa ja saattaa pelätä, että hänen sijoitetut lapsensakin voivat tuntea olevansa erilaisia: heillähän on omassa toveriyhteisössä poikkeava tausta ja nyt he ovat poikkeavassa asemassa myös muiden perhehoitolasten keskuudessa. Yksinhuoltajaksi jääneen sijaisvanhemman tulisi kuitenkin entistä tiiviimmin pitää

yhteyttä alueensa muihin sijaisperheisiin, ja sen lisäksi etsiytyä yhteistoimintaan muiden yksinhuoltajasijaisperheiden kanssa.

JUURET

Vaikka sijaisperheessä kasvanut nuori tuntisi kuuluvansa kiinteästi perheeseen, hänellä on kuitenkin tarve etsiä juuriaan omasta suvustaan. Sukututkimus on normaaliväestössä keski-ikäisten kiinnostuksen kohteena, mutta sijoitetuilla lapsilla tarve etsiä juuriaan tulee yleensä esiin murrosiässä. Jos vanhempia ja sukua ei löydy se voi jatkua pitempäänkin. Sosiaalitoimistoihin ja kirkkoherran virastoihin soittelee keski-ikäisiä ihmisiä johtolankoja etsien. Seuraavassa kertoo kokemuksistaan keski-ikäinen mies, joka on saanut haalittua itselleen kokoon sukulaisia yksinäisen lapsuutensa jälkeen:

 

Minua ei käynyt koskaan kukaan omainen katsomassa lastenkodissa tai sijaiskodissa, enkä minä tiennyt perheestäni mitään, en tiedä tiesivätkö sijaisvanhemmatkaan. Mutta sitten tuollaisena mopoikäisenä kuulin, että minulla on veli kahdenkymmenen kilometrin päässä sijaiskodissa. Minähän menin sinne kylään ja sain olla siellä kesällä kaksi viikkoa ja tutustuttiin Reijon kanssa.

    Kun muutin Helsinkiin opiskelemaan, menin sinne lastenkotiin käymään ja sain tietää äitini nimen. Menin sen luo kylään, mutta vieraalta se tuntui. Se antoi minulle markan. Seuraavalla kerralla se antoi viiskytpennisen ja ajattelin, että en enää viitsi sitä kakskytpennistä lähteä hakemaan ja sen jälkeen en äitiäni tavannut. Tosin se soitteli meille kerran muutama vuosi ennen kuolemaansa, vaimo sattui olemaan puhelimessa. Se ilmoitti, että nyt kun meidän asiamme ovat hyvin, saisimme ottaa hänet luoksemme asumaan. Vaimo kyllä sanoi silloin suorat sanat. Minä kyselin lastenkodissa myös isästä, mutta ei minulle kerrottu. Luulen, että se on joku hienompi herra, kai se oli perheellinen. Varakas se ainakin oli, kun oli maksanut elatusmaksut kerralla pois. Minä sain sen käsityksen, että se virkailija tiesi isän nimen, mutta sillä ei ollut lupa sanoa. Minä näin saman virkailijan vuosia myöhemmin raitiovaunussa ja kyselin taas sitä isäasiaa, mutta se sanoi, etten minä saa sitä tietää.

    Seitsemän vuotta sitten meille soitti nainen, joka kertoi olevansa minun sisareni, tai oikeastaan sisarpuoli, meillä kaikilla lapsillahan on eri isä. Me lähdettiin sitten tapaamaan Kaarinaa. Sillä on asiat ihan hyvin, hyvä työ ja mukava perhe. Kaarinan kanssa on jatkuvasti pidetty yhteyttä.

    Muutama vuosi sitten äiti kuoli. Minä hoidin hautajaiset ja sain tietää, että sen suku asuu Jyväskylän tienoilla. Lähdin ajelemaan sinne ja löysin kaksi tätiäni, toinen oli vanhainkodissa. Pirteitä, puheliaita mummuja ne olivat. Minähän vein mummut sitten ulos syömään. Ne kertoivat, että äiti oli ollut perheen nuorin ja musta lammas. Se oli maksettukin talosta pois jo nuorena.

    Sitten jouduin perunkirjoitusta varten hankkimaan äidin virkatodistukset ja sain tietää, että minulla on vanhin veli Lahdessa. Tämä vanhin veli ja Kaarina ovat adoptoituja. Ne olivat menneet kaupaksi, mutta me Reijon kanssa ei oltu kelvattu. Se Salonen olikin iso pomo. Kun minä soitin sille, se sanoi ettei se halua olla meidän kanssa missään tekemisissä. Se piti adoptioperhettä ja sukua omanaan. Se ei halunnut sekoittaa omia lapsiaan uusilla sedillä ja serkuilla. Minun piti kuitenkin saada sen nimi papereihin ja kävin sitä sitten työpaikalla tapaa-massa. Pari vuotta sitten jouduin linja-autojen vaihdon takia odottelemaan Lahdessa kolme tuntia ja soitin sille Saloselle. Minä sanoin, etten sen kotiin haluaisi tulla mitenkään häiritsemään, mutta mentäisiin jonnekin juttelemaan. Mutta ei se halunnut.

    Kyllä minä sitä Kaarinaa pidän sisarenani. Se Merja siellä sijaiskodissa oli niin paljon vanhempikin, ettei sitä oikein osannut sisarena pitää. Jotenkin ne biologiset sisarukset kuitenkin tuntuu oikeammilta sisaruksilta.

    Minä luulin, että olen ollut nelivuotiaaksi asti lastenkodissa, mutta muutama vuosi sitten sain tietää, että olinkin ollut kaksi vuotta tuolla naapuripitäjässä yhdessä maalaistalossa. No minähän hyppäsin heti puhelimen kampeen. Ne ihmiset eivät kuitenkaan enää asuneet siellä, mutta minulle neuvottiin niiden uusi puhelinnumero ja soitin niille. Nehän oli ihan öönä ensin, mutta sitten nainen muisti, että "se vaalea poika". - Niillä oli ollut enemmänkin sijoitettuja lapsia. Ne olivat joutuneet sitten kai luopumaan minusta sairauden takia. Kyllä minä vielä menen niitäkin katsomaan, tavallaanhan se nainen oli ollut minun ensimmäinen äitini.

KUN PERHEENJÄSEN ON ERI ROTUA

Olin 60-luvulla vierailulla eräässä lastenkodissa. Kiertelimme eri-ikäisten lasten huoneissa. Ensin meille näytettiin aivan pieniä vauvoja, jotka kaikki odottivat adoptiota tai sijaiskotia. Sitten siirryimme seuraavaan huoneeseen, jonka lattialla mönki kolme suloista noin vuoden vanhaa mustalaislasta. Hoitaja selitti: "Nämä meille sitten yleensä jää jäljelle." Tilanne jäi pitkään mietityttämään. Miksei romaanilapsille ole tilaa perheissä? Pelätäänkö lasten sukua vai pelätäänkö lapsen erilaista temperamenttia. Onko kyseessä väärät ennakkoluulot, vai arvioivatko perheet voimavaransa realistisesti?

    Ulkomaisen adoption kohdalla korostetaan sitä, että lapsen pitää saada tietää mahdollisimman paljon entisestä kotimaastaan ja oman kansansa kulttuurista, koska ne ovat tärkeä osa lapsen minuutta. Näin on myös silloin, kun lapsi tulee omassa maassa eri kulttuurin parista. Jos lapsi repäistään irti suvustaan ja hänestä tehdään sijaiskodin "omaisuutta", lasta vaurioitetaan, koska häneltä kielletään oleellinen osa häntä itseään.

    Vierailin sijaiskodissa, jossa sekä omia että sijoitettuja lapsia käsittävään sisarussarjaan oli vajaa vuosi aikaisemmin liittynyt 10-vuotias Janne, jolla oli takanaan 8 - 9 kotia ja opinnot tarkkailuluokalla. Perheessä on tapana pitää neuvottelu ennen uuden lapsen ottamista ja jokaisella entisellä on veto-oikeus, eli jos yksikin perheenjäsen sanoo ei, lasta ei oteta. Perhe päätti vastata annettuun haasteeseen. Janne tuli kevättalvella. Koska kunnassa ei ollut tarkkailuluokkaa ja vanhemmat halusivat opettaa häntä ensin kotona ja päästää pojan kouluun vasta, kun alun sopeutumisjakso oli ohi. Äiti oli virkavapaalla opettajan toimestaan ja vastasi pääasiassa yksityisopetuksesta, pastori-isä käytti oman viikoittaisen vapaapäivänsä pojan opettamiseen.

    Panostus alkuun näytti tuottaneen tulosta, sopeutuminen tavalliseen kouluun oli sujunut hyvin. Perheen piirissä sopeutuminen puolin ja toisin on vielä kesken, kuitenkin Janne selvästi näytti kuuluvan perheeseen ja äidin mukaan Jannen kohdalla kävi niin kuin muidenkin lasten kohdalla oli käynyt: Kun lapsi on ollut jonkin aikaa, huomataan, että juuri tällainen lapsihan heiltä oli puuttunutkin. Sijaisäiti itse kertoo: Kun Jannea kysyttiin meille, otimme ensin selvää, minkälaisia tarpeita hänellä on, pystymmekö vastaamaan niihin. Mitkä ovat hänen psyykensä ongelmat ja mitkä ovat hänen rotunsa aiheuttamat erityishaasteet. Arvioimme tilanteen sellaiseksi, että voimme ottaa vastaan meille ehdotetun tehtävän ja niin

 

Janne tuli meille keväällä.

    Kun Janne meni syyslukukauden alussa kouluun, olin hänen mukanaan siellä kolme ensimmäistä päivää. Kiersin kaikissa luokissa kertomassa ensinnäkin sen, mitä on lastensuojelu ja perhehoito ja sitten sen, minkälaista on mustalaiskulttuuri. Janne itse koki asian ihan hyvänä. Tähän mennessä häntä ei ole koulussa kukaan kiusannut rodun takia.

    Mustalaislapsi on erilainen lapsi sijaiskodissa. Hän on erittäin tunneohjautuva ja se aiheuttaa sekä iloa että huolta. Ympäristön suhtautuminen on myös erilaista kuin muihin sijoitettuihin lapsiin. Lapsen suvun kanssa voi myös tulla ongelmia. Joskus suku voi hakea murrosikäisen pois, ettei hän sulautuisi valtaväestöön.

    Me haluamme, että Janne saa tietoa oman heimonsa kulttuurista. Ja jos hän haluaa aikuisena päättää palata heimonsa pariin, niin hän tuntee sen tavat, eikä joudu naurunalaiseksi. Nykyäänhän mustalaiskulttuurista on jo julkaistu materiaalia, lisäksi Janne käy säännöllisesti lähellämme asuvan 70-vuotiaan mustalaisnaisen luona, joka opettaa hänelle heimokulttuuria.

SIJAISKODIN RAHATALOUS

Hoitokorvaus ja hoitopalkkio

    Sijaisperheiden saamissa korvauksissa on nykyään päästy siihen tasoon, ettei lapsen tarvitse olla kiitollinen saamastaan aineellisesta huolenpidosta. Isompien lasten kanssa voidaan avoimesti keskustella korvauksista. Hoitopalkkion osuus korvauksissa korostaa sitä seikkaa, että korvausosa on tarkoitettu kokonaan käytettäväksi lapsen tarpeisiin (osa ruokakustannuksiin ja asumiskustannuksiin). Perheen elämäntavasta riippuu, onko korvaus riittävä. Jos perheellä on esim. tapana paljon matkustella, korvaus on riittämätön. Samoin kalliit harrastukset joudutaan suurimmaksi osaksi kustantamaan perheen varoista. Korvaus ei myöskään kata mitään investointeja. Jos sijaiskotilasten takia vaihdetaan isompaan asuntoon, ostetaan isompi auto tai hankitaan kodinkoneita tai huonekaluja, se tapahtuu omalla kustannuksella.

    Vaikka kunnalle onkin huomattavasti edullisempaa sijoittaa huostaanotetut lapset per-heisiin kuin laitoksiin, ei perhehoidon päiväkorvausta pidä verrata siihen, mitä lapsen päivä laitoshoidossa tulisi kunnalle maksamaan. Joskus kuulee asiasta puhuttavan siihen sävyyn kuin kunta pidättäisi itselleen jotain sijaisperheille kuuluvaa. Laitoshoidon kalleus johtuu investoinneista ja palkkakuluista. Perhehoidossa investoinnit riippuvat perheen omasta harkinnasta. Ne voidaan pitää myös pieninä, kun lapsi tulee tavallaan "joukon jatkoksi". Palkkio on rahassa pieni, mutta lapsen kasvattaminen on muuten antavaa, lapsen kiintymys ja rakkaus ovat osa palkkaa. Omaa hoivaamisen tarvetta saa tyydyttää kiinteässä ihmissuhteessa aivan eri lailla kuin toimiessa laitoksessa hoitajana.

    Korvaukset vaihtelevat kunnittain, Valtakunnalliset raamit ovat tosin olemassa, mutta kunnille jää myös itsenäistä harkintavaltaa. Perheiden saamat korvaukset ovat kohonneet nimenomaan 80-luvulla huomattavasti. Sijaishoito ei olekaan enää yksityisen perheen tekemää hyväntekeväisyyttä vaan se on yhteiskunnan tarjoamaa yksityiseltä ostettua palvelua. Tosin palvelun hinta on vielä vähäinen.

    Perhehoidon piirissä tapahtunutta taloudellista muutosta kuvaa seuraava sijaisäidin kertomus:

Kun ensimmäinen sijoitettu lapsi tuli meille seitsemänkymmenluvulla, hoitopalkkiota ei ollut ja hoitokorvauskin oli pieni. Olimme säästäneet kuukausittain asuntoa varten tietyn summan. Kun lapsi tuli meille, ylläpidimme edelleen samaa elintasoa, mutta nyt säästöön ei enää jäänytkään mitään. Päinvastoin jouduimme kuukausittain käymään säästötilillämme. Olin huolissani siitä, mitä tapahtuu, kun tili on tyhjä. Onneksi siinä vaiheessa korvauksia korotettiin. Kun uudet lapset tulivat meille 80-luvun alkupuolella, olimme taas tiukoilla, nimenomaan alun investointien takia. Pakollisiahan ne eivät olleet, mutta tarpeellisia. Saimme kunnalta ainoastaan rahan vuodevaatteisiin, kirjahyllyyn ja tuoleihin, mutta hankimme omalla kustannuksella lapsille mm. väritelevision, videot, tietokoneen ja parvisängyt. Lisäksi kasvaneen perheen vaatehuolto vaati hankkimaan oman pyykinpesukoneen ja kuivaajan.

    Sitten alettiin puhua hoitopalkkiosta. Minusta ajatus tuntui ensin vastenmieliseltä. - En minä ainakaan haluaisi palkkiota, enhän minä tätä rahasta tee. Palkkio tuli kuitenkin voimaan kunnassamme ja alun vaivautuneisuuden jälkeen olen ihan kiitollisena sen joka kuukausi vastaanottanut. Aluksi minulla oli tiettyjä hankaluuksia siirtyessäni taloudellisen hyväntekijän roolista jonkinlaisen sivubisneksen pyörittäjän rooliin.

    Palkkio on pakottanut muuttamaan sijaisvanhemman rooliminäkuvaa adoptiotyyppisestä ammatilliseen suuntaan. Samaan suuntaan on myös vaikuttanut laki perhehoidosta, joka mahdollistaa myös eläkkeen ja lomat. Käytännössä olemme saaneet aikaisemminkin kodinhoitajaa niin paljon kuin on esim. lomamatkojen takia tarvittu. Emme kuitenkaan halua erottaa sijoitettuja lapsia perheen yhteisestä lomanvietosta ja myös heidän kanssaan on tehty kalliita ulkomaanmatkoja. Aikaisemmin ne tapahtuivat kokonaan omalla kustannuksella, mutta viime vuosina kunta on alkanut maksaa 1000mk matkaa kohti. Kun olen laskeskellut koko sijaisperheuramme taloudellisia plussia ja miinuksia, niin olemme vielä miinuksilla ja jostain syystä olen tuloksesta helpottunut.

Lapsen elintaso

    Perheessä lapset kuluttavat usein hyvin eri lailla. Näin on myös sijaiskotilasten kohdalla.

Joku on tyytyväinen vähään, jonkun vaatimuksilla ei ole mitään rajoja. Jo luontaisesti liikkuvaisemmat pojat syövät huomattavasti enemmän kuin tytöt ja vaatteiden kulutuskin on eri luokkaa.

Sijoitettu lapsi on yleensä viettänyt ensimmäiset vuotensa aineellisestikin niukoissa oloissa ja hänelle tavaralla on korostunut merkitys. Hänellä on taipumus aineellistaa ihmissuhteensa: hänestä välitetään, kun hän saa tavaraa; hän purkaa aggressioitaan rikkomalla tavaroita.

    Sijaiskotilapsen heikolle itsetunnolle kauniit ja muodikkaat vaatteet ja merkkituotteet voivat toimia tukena, statusta omassa ja muiden silmissä nostavana tekijänä. Samaan aikaan on kuitenkin olemassa vaara, että merkkituotteet pönkittävät taloudellisten arvojen suosimista. On kuitenkin tärkeää, että sijoitetun lapsen elintaso ei ole keskitasoa alempi. Hoitokorvaushan velvoittaa ja riittää ylläpitämään normaalia elintasoa lapsen elämässä.

Kun sijaiskotilapsi kertoo "kaikilla muilla" olevan jotain, vanhempi on herkempi menemään vipuun hänen kuin oman lapsensa kohdalla. Sillä "onhan tärkeää, että lapselle suodaan sitä, mitä kaikille muillekin". Kannatta kuitenkin ottaa selvää, keitä nämä "kaikki muut" ovat.

 

VUOROVAIKUTUKSEN TASOT

Eric Berne kehitteli 50-luvulla teorian, jonka mukaan ihmisten välisessä kanssakäymisessä me toimimme kolmella eri tasolla, joita hän kuvasi käsitteillä: vanhempi, aikuinen ja lapsi. Me aikuiset olemme oppineet miten toimitaan asiallisesti ja kypsällä tavalla suhteessa toisiin ihmisiin. Ilmeemme, eleemme ja olemuksemme heijastavat aikuisen tason suhtautumista. Tämä on normaalitila ja tämän tyyppinen kanssakäyminen on yleisintä työpaikoilla ja julkisessa elämässä.

Usein puhutaan lapsesta meidän sisällämme. Se on jäänne lapsuudesta. Se osa meissä on välitön, luova ja leikkisä, mutta se on myös alue, jolla kiukuttelemme, riitelemme ja oikuttelemme.

    Meidän sisällämme on myös ns. "vanhempi", joka tarkoittaa omista vanhemmista ja kasvattajista mieleen painuneita asenteita ja suhtautumistapoja. Tätä aluetta käytämme usein hoivatessamme ja opastaessa lapsia, mutta me saatamme käyttää sitä myös suhteessa toisiin aikuisiin. Suuntaamme siis viestimme vanhempitasoltamme tämän lapsitasolle. Ja koska esittämillä viesteillä on taipumus aiheuttaa toisissa täydentävä viesti, tämä yleensä vastaa lapsen tasolta. Myönteisessä mielessä toisen asenne voi olla turvaa ja neuvoja hakevaa, kielteisessä mielessä kiukuttelevaa ja kapinoivaa.

    Me lähetämme viestejä kolmelta eri tasolta ja suuntaamme viestimme jollekin toisen ihmisen kolmesta tasosta. Vastausviesti tulee yleensä täydentävänä eli vastaaja lähettää viestinsä samalta tasolta, minne hän otti vastaan edellisen viestin ja suuntaa sen samalle tasolle, mistä se oli lähetetty

    Näiden kolmen meissä olevan tason tunnistaminen on tärkeää lähinnä suhteessa lap-sen biologisiin vanhempiin. Tämä vuorovaikutussuhde yleensä koetaan vaikeaksi, koska siinä on mukana tiedostamattomia ja tiedostettuja tunteita, usein kilpailua, syytöksiä ja syyllisyyttä. Huolimatta siitä mitä biologinen vanhempi on elämässään tehnyt, hän ansaitsee tulla kohdelluksi aikuisena. Jos kohtelemme häntä ylhäältä päin syyttäen tai holhoten, herätämme hänessä kapinointia tai väärää riippuvuutta. Sijoitetulle lapselle on erittäin tärkeää, että hänen biologiset ja sosiaaliset vanhempansa suhtautuvat toisiinsa kuten aikuiset.

    Joskus käy niin, että aikuistenkin ristiriitatilanteissa viestit alkavatkin lennellä molempien osapuolien lapsen tasolta toiselle. Juupas eipäs kiistat ja toisen avoin sättiminen kuuluvat tälle tasolle. Joskus ihminen itsekin havahtuu huomaamaan riitelevänsä kuin lapset hiekkalaatikolla. Silloin heitellään kiviä, jotka sattuvat - ja vielä jälkeenkin päin. Ristiriitatilanteessa on jokaisella oikeus kertoa asiallisesti ilman syyttävää sävyä, miltä itsestä tuntuu ja siten vedota toisen aikuiseen. Vuorovaikutus ikään kuin pakotetaan pysymään aikuisen tasolla tai se siirretään sille.

    Perheen sisällä väärät vuorovaikutustasot ovat uhkaamassa lähinnä suhteessa murros-ikäisiin. He saattavat ärsyyntyä meidän vanhempitasolta lähettämiin viesteihimme. He kokevat jo olevansa aikuistasoisten viestien tasolla ja lapsi heidän sisällään nousee kapinaan meidän vanhempiasennettamme vastaan. Vaarallisempaa kuitenkin on jos murrosikäinen itse saa lapsentason käyttäytymisellään meidät niin pois tolaltaan, että alamme riidellä omalla lapsentasollamme. Silloin sukupolvien välinen raja rikkoutuu ja otetaan käyttöön aseita, jotka haavoittavat.

    Sijoitetun lapsen kohdalla juuri tällaisissa tunnekuohuissa voidaan sanoa armottomia asioita. Jälkeenpäin tapahtunut pelkkä anteeksipyyntö ei korjaa suhteeseen tai lapseen syntyneitä vaurioita vaan tunteiden laannuttua pitäisi käydä asiallinen keskustelu siitä mitä tarkoitti tai mitä todellisuudessa ajattelee.

PERHEVÄKIVALTA

Lapsiin kohdistuvia vakavia pahoinpitelyjä arvioidaan tapahtuvan noin 200 - 300 vuodes-sa. Osa näistä lapsista päätyy sijaiskotiin -erään tutkimuksen mukaan pääkaupunkiseuduilla ilmitulleista pahoinpitelytapauksista kolmannes. Vaikka sijaiskotiin tulevalla lapsella ei olisikaan todettua pahoinpitelyä taustassaan, hän on silti voinut joutua kodissaan väkivallan kohteeksi. Suomalaisessa kasvatuskulttuurissa lapsen lyöminen on jäänne, joka lainsäädännöstä huolimatta ei ole poistunut. Joskus tämä kurinpito ryöstäytyy pahoinpitelyksi.

    Pahoinpidelty lapsi tarvitsee pitkän ajan oppiakseen, että tekojen seuraamukset eivät ole fyysisiä. Hän saattaa jatkuvasti automaattisesti nostaa kädet pään suojaksi, kun on esim. kaatanut maitolasin, tai hän saattaa paeta tehtyään jonkun rikkomuksen. Suhtautuminen miehiin (jos pahoinpitelijä on ollut mies) voi olla pitkään ylipelokasta. Yleensä fyysinen rankaiseminen on ollut satunnaista ja epäjohdonmukaista kasvattaja ja mielialan vaihteluista riippuvaa. Sen tähden pelko sen jatkumisesta sammuu uudessa ympäristössä hitaasti. Vielä kuukausien ja joskus vuosienkin päästä lapsi voi pelätä lyöntejä. Joskus tämä fyysisen rangaistuksen pelko voi ylläpitää oireita, kuten Simon tapauksessa.

    Sijaisäiti: Simo oli kahdeksanvuotias meille tullessaan. Hän kasteli sänkynsä joka yö. Aamuisin sitten vain vaihdoin lakanat, eikä asiasta puhuttu mitään. Noin kuukauden kuluttua kävin eräänä yönä Simon huoneessa ja tämä oli hereillä ja makasi kauhistuneen näköisenä sänkynsä reunalla, peti oli märkä. Istahdin sängylle ja kysyin, oliko Simoa edellisessä paikassa lyöty vuoteenkastelun takia ja hän myönsi. Silloin sanoin, että meillä ei ikinä lyödä lasta, eikä vuoteenkastelun takia ikinä anneta lapsille selkään eikä olla edes vihaisia. Siihen loppui Simon kastelu.

Kovakouraista kuritusta

    Yleensä sijaisperheen arvomaailmaan ei kuulu lapsen fyysinen kurittaminen, saati sitten väkivalta. Suurin osa kasvattajista on kuitenkin itse lapsena saanut fyysistä kuritusta ja sisäistänyt myös tämän käyttäytymiskaavion, joka laeista ja sopimuksista huolimatta voi pulpahtaa kriisitilanteissa esiin. Kasvatusasenteet ovat muuttuneet sukupolven vaihtuessa ratkaisevasti. Sain aikoinani kasvatusta opiskelleilta ja muutenkin sitä aktiivisesti pohtivilta vanhemmiltani harkitusti annettuja selkäsaunoja ja tukistuksia ja he varmasti kokivat tekevänsä oikein. Kun suutuspäissäni joskus läimäytin omaa tytärtäni tai kävin poikieni tukkaan käsiksi koin, että olin epäonnistunut tilanteessa. Kasvattaessakin tilanteet joskus hallitsevat ihmistä eikä ihminen tilannetta. Näin kävi myös opettajana toimivan Eevan kohdalla:

Meille oli ihan seurusteluajoista lähtien selvää, että haluamme paitsi omia myös sijoitetun lapsen. Pidämme molemmat mieheni kanssa lapista ja olemme saaneet valtavasti iloa omista kolmesta lapsestamme.

    Elina tuli meille nelivuotiaana lastenkodista. Hän sairasteli paljon alussa ja jouduin valvomaan hänen kanssaan yökaupalla. Elina on hyvin erilainen kuin omat lapsemme. Hänellä on voimakas tahto ja silloin nelivuotiaana kiukkukohtaukset eivät tahtoneet loppua millään. Sitten kauhukseni kerran pinnani petti ja löin häntä. En ollut ikinä lyönyt omiani, enkä ollut edes kuvitellut, että minussa voisi nousta sellainen viha, että pystyisin lyömään lasta. Se oli myös vastoin kristillistä vakaumustani.

    Jonkun ajan kuluttua menettelin taas samoin. Sitten kerran, kun löin, Elinalta alkoi vuotaa verta nenästä. Lyönti sinänsä ei ollut mikään hirvittävän voimakas, mutta osuessaan nenään aiheutti verenvuodon. Silloin minä pysähdyin ja lähdin hakemaan apua itselleni. Se ei ollut helppoa, mutta välitin todella Elinasta ja halusin olla hänelle parempi äiti.

Hoidon aikana tuli esiin seikkoja, jotka selittivät sitä, miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin ja miksi tämä taipumukseni ei ollut tullut esiin kolmen oman lapseni kohdalla. Sitten tapahtui taas, että jouduin Elinan kanssa riitaan ja nyt löin kasvoihin niin, että siitä jäi jälki. Emme uskaltaneet viedä Elinaa seuraavan päivänä perhepäivähoitoon. En kuitenkaan voinut työni takia jäädä kotiin, mutta mies sai järjestettyä itselleen vapaapäivän. Se oli viimeinen kerta, kun löin Elinaa.

   

Elinan sijaisäiti ei ole ainoa sijaiskasvattaja, joka on löytänyt itsestään uusia hälyttäviä piirteitä ja erilaista reagointia kuin omien lasten kohdalla. Yleensä kuitenkin hallitsemattomat reaktiot kohdistuvan ennemmin omaan lapseen kuin sijaiskotilapseen. Kasvattaja voi kuitenkin opetella uusia reagointitapoja. Jos hän tietää, ettei tietyissä tilanteissa hallitse itseään, hän voi tilanteen alkaessa kehittyä opetella ilmaisemaan vihastumistaan vaikka huutamalla miltä hänestä tuntuu. Hän voi myös lähteä tilanteesta tai lennättää lapsen toiseen huoneeseen. Samalla hän kuitenkin tarvitsee terapiatukea.

Viiskymmenluvulla ruumiillinen kuritus oli vielä yleistä. Keski-ikäinen yksityisyrittäjänä toimiva Matti muistelee omaa lapsuuttaan:

Minä tulin Roopen ja Kertun luo nelivuotiaana Helsingistä lastenkodista. Minä muistan, kun ne kävivät siellä ensin katsomassa. Sitten, kun joutui lähtemään, niin oli se vähän orpo olo, että mihin sitä oikein lähdetään. Vähän minun oli aluksi ikävä yhtä tätiä, mutta toisaalta oli hienoa päästä maalle. Minulle oli kaikki ihan uutta ja outoa. En tuntenut edes kotieläimiä, sikaakin luulin norsuksi.

    Minä luulen, että minut otettiin sen takia, kun niillä ei ollut omaa poikaa. Minä luulen, että ne eivät pystyneet saamaan enemmän lapsia. Niillä oli ennestään kaksi tytärtä. En minä ajattele, etteikö meitä olisi pidetty tasavertaisina. Vaatteet minulla oli päällä niinkuin niilläkin. Ja kyllä minusta sillai huolehdittiin, että lääkärit käytettiin ja muuta. Vaikka kyllä se hoitomaksukin niille tärkeä oli.

    Se Roope oli kova pitämään kuria. Pienimmästäkin asiasta tuli selkään ja sitten se ih-metteli aina, etteikö minuun mitään kuria saa. Olin minä semmoinen vilkas ja kepposiakin tein ja sitten juoksin Roopea pakoon ulkohuussiin vähän niin kuin Eemeli. Kerttu yritti pitää minun puoliani, mutta ei Roope siitä mitään välittänyt, aina sain olla hakemassa koivunrisuja. Kerran tosin sain niitä kimpun joululahjaksikin. Ei niitä omia tyttäriä kyllä lyöty, mutta ei olisi lyöty minuakaan, ellen olisi ollut niin vilkas.

    Vaikka kyllä se lyöminen oli lievästä pahanteosta kohtuutonta. Mä pissasin alleni ja sain aamuisin selkääni. Kun rahaa ei muuten saanut, mä näpistin ja jäin kiinni. Selkäsauna siitä taas tuli ja lisäksi Roope ajoi minun pääni kaljuksi. Istuskelin sitten hattu päässä koulussa, vaikka kyllä kaikki sen tiesi, miksi. Jäin minä kiinni myös tupakanpoltosta ja taas sain selkään, mutta sen lisäksi Roope syötti minulle sen tumpin.

Kyllä Roope näin jälkeenpäin on vähän katunut sitä kurinpitoaan, mutta se oli se niiden elämä sellaista ankaraa siihen aikaan. Ei siinä mitään. Kyllä minä sitä ymmärrän. Oli niillä varmaan kaikenlaisia paineita sen pikkutilansa kanssa. Ja siihen aikaan se kasvatus oli sellaista.

    Kavereita en saanut yleensä tavata, mutta sitten minulle tuli vähän vapaampaa, kun aloin käydä rippikoulussa kymmenen kilometrin päässä kirkonkylässä. Talven aikana olisi pitänyt käydä muutaman kerran kirkossa, mutta mä poljin sinne pyörälläni 31 kertaa ja kävin vielä kolmet kinkerit päälle ja tuli aina vähän kirkkomatkoilla viivyttyä.

Sitten aloin käydä silloin tällöin töissä kylällä Veikon luona ja sain siitä omaa rahaa. Ja oli se kumma, kun Roopella en koskaan osannut ajaa oikein edes kahden heinäseipään väliä, niin Veikolla minun työni kelpasi. Siitä kai se oikeastaan lähtikin se minun muuttoni Veikolle, kun sieltä Roopen pelloilta kuulu se jatkuva huuto ja kyläläiset siihen kiinnitti huomiota.

Kerran mulle sitten vaan sanottiin, että ei sitten tarvitse tulla yöksi Veikolta kotiin. Ei siitä muutosta sen kummemmin puhuttu silloin eikä jälkeenpäinkään. Kai se on semmoinen arka asia.

    Kyllä minun imageni nousi, kun minun työntekoani arvostettiin Veikolla ja sain pitää kokonaan sen rahan, mikä tuli Helsingistä ja Veikko maksoi vielä lisääkin. Siellä omatkin lapset sai työnteosta palkkaa. Siinä talossa on sellainen tapa. Sitten 16-vuotiaana minä lähdin Helsinkiin ammattikouluun ja asumaan nuorisokotiin. Lomat vietin aina Veikon ja Elvin luona.

    Valtio olisi minut kouluttanut, vaikka olisin lukenut lääkäriksi, mutta ei riittänyt älykkyysosamäärä. Alussa minulla oli vaikeuksia siellä ammattikoulussa, mutta sitten, kun valmistuin sain stipendin.

Siellä nuorisokodissa minusta oli kaikkein paras olla. Oli oma huone ja rauha ja vapautta tiettyihin raameihin asti. Minä tykkäsin laitostyyppisestä elämästä ja tykkään vieläkin. Armeijassakin viihdyin hyvin ja sairaalassakin tykkään olla.

Eniten minä sitä Veikon ja Elvin huushollia pidän kotinani, siellä tulee useimmin käytyä. Vaikka kyllä minä aina Roopen ja Kertun luona vierailen joulun aikoihin ja äitienpäivänä. Sellaisia tavallisia mukavia ihmisiähän ne ovat.

Olihan se minun lapsuuteni erilainen kuin muiden, koulussakin joskus haukuttiin huutolaispojaksi, mutta en minä siitä lapsuudestani katkera ole. Jos nyt olisi asiat huonosti, niin voi olla, että olisinkin. Eikö se sillai tapana ole, että epäonnistumisista syytetään ankeaa lapsuutta.

KRIISIT PORTTINA PAREMPAAN ELÄMÄÄN

Kriisit merkitsevät ihmisen elämässä murrosta, taitekohtaa, jossa jokin ulkoinen tai sisäinen seikka pakottaa arvioimaan uudelleen omaa elämää. Arjen turvalliset kuviot särkyvät ja palaset kootaan uudestaan. Itse kriisivaihe saattaa olla hämmentävä ja ahdistava, mutta sen ratkeaminen myönteisesti lisää elämisen uskoa ja tahtoa. Kukaan ihminen ei vapaaehtoisesti halua joutua kriisiin. Kuitenkin sanonta "jos olet onnettomuuden jälkeen enemmän kuin ennen

sitä, ei se ollutkaan onnettomuus" kuvastaa monen ihmisen kokemusta kriisien myönteisestä vaikutuksesta elämään.

Ryhmä, kuten perhe, voi joutua rakenteelliseen kriisiin, jolloin jokainen sen jäsen joutuu arvioimaan uudelleen joko roolinsa tai jäsenyytensä ryhmässä. Näin tapahtuu sijaiskodissa, kun uusi lapsi liittyy perheeseen. Tiiviissä ryhmässä jollainen perhe on, myös yhden jäsenen kriisi aiheuttaa yleensä muissakin jäsenissä kriisin.

    Eriksonin persoonallisuusteoria rakentuu ikäkausikriisien ratkaisemiselle vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Paitsi näitä Eriksonin kuvaamia persoonallisuuden kehitykseen kuuluvia kriisejä ihmisen normaaliin elämänkulkuun liittyy monia tapahtumia, jotka voivat laukaista kriisin. Tällaisia ovat esim. koulun aloittaminen/päättäminen, muutto, ensimmäisen lapsen syntymä, työpaikan vaihto. Kaikki nämä tapahtumat lisäävät ihmisen sisäisiä jännitteitä. Ihmiselämään liittyy myös ulkoisia tilannekriisejä laukaisevia tekijöitä: työttömäksi joutuminen, avioero, lasten käytöshäiriöt jne pakottavat arvojen, asenteiden ja ongelmanratkaisutapojen uudelleenarviointiin.

Stressi ja kriisi

    Elämän paineet nostavat ihmisen sisäistä jännitettä. Hänellä on kuitenkin tarve saavuttaa sisäinen tasapainotila. Ihmisen elämäntapaan ja persoonallisuuteen kuuluu erilaisia elämänhallintamekanismeja, joilla hän käsittelee paineita palatakseen tasapainoon: hän voi lähteä lenkille, tai kalaan, hän voi turvautua suojautumiskeinoihin, hän voi muuttaa paineet luovaksi energiaksi tai käsitellä ne pohtimalla ja puhumalla. Hän voi myös ideologian tai uskonnon avulla palata tasapainotilaansa. Ihmisen persoonallisuudesta, kypsyydestä ja elämäntilanteesta riippuu mitä keinoja hän käyttää. Mutta aina eivät keinot kuitenkaan riitä.

    Kun stressitekijä on niin suuri tai niitä on yhtäaikaa niin monella elämänalueella, että ihmisen kestokyky ylittyy ja hän on kriisissä. Selvitäkseen kriisistä, hän joutuu läpikäymään erilaisia vaiheita ennen paluuta tasapainotilaan.

Menetys ja kriisi

    Ihmisen elämässä voidaan syvältä riipaisevat menetykset jakaa kolmeen eri ryhmään. Hän voi kokea kolhuja itsetunnon alueella, menettää terveytensä tai menettää itselleen tärkeän ihmisen.

Menetystä seuraa kriisi, jonka läpityöskentelyä sanotaan surutyöksi. Se alkaa shokki-vaiheella. Ihminen lamaantuu, yleensä hän kieltää tapahtuman - "ei voi olla totta!" Olo on epätodellinen, ajatukset seisovat ja tunteet ovat jäässä. Tämän vaiheen pituus voi olla parikymmentä minuuttia tai pari vuorokautta. Sitten ihminen siirtyy reaktiovaiheeseen.

Reaktiovaiheessa hän ahdistuu, hämmentyy, masentuu tai joutuu epätoivoon. Kriisin tässä vaiheessa saattaa tulla itsemurha-ajatuksia.

    Seuraavaksi ihminen siirtyy uudelleen jäsentäytymisen vaiheeseen. Ensin syttyy epä-realistinen toivo asiantilan muuttumisesta, kaiken palaamisesta hyväksi jälleen. Hän saattaa uudelleen turvautua kieltämiseen ja muihin suojautumiskeinoihin, mutta joutuu taas kohtaamaan totuuden. Hän alkaa tuntea vihaa ja etsii syyllisiä. Esimerkiksi kuolevaa puolisoa sureva voi etsiä syyllistä sairaalan henkilökunnasta, tai hän voi tuntea vihaa myös kuollutta puolisoaan kohtaan siitä että tämä jätti hänet. Yleensä viha kääntyy myös ihmiseen itseensä, hän tuntee masennus-ta ja syyllisyyttä. Vähitellen kuitenkin elämän todelliset kasvot alkavat hahmottua uudella rikkaammalla tavalla ja silloin on saavutettu tasapainon vaihe.

Lapsen surutyö

    Sijoitusvaiheessa lapsi menettää aikuisen, johon hän on kiintynyt ja hänenkin kohdallaan voidaan puhua surutyöstä, jossa on useampia vaiheita. Hän saattaa ensin kieltää tapahtuneen, koska kieltäminen on lapselle tyypillinen suojautumiskeino, se voi jatkua pitkäänkin. Lapsi voi esimerkiksi päivähoidossa ja koulussa käyttäytyä kuin edelleen asuisi entisessä kodissaan. Sen jälkeen alkaa tunteilla reagoinnin vaihe: syyllisyys, syytteleminen, masentuneisuus ja aggressiivisuus.

    Sijaiskodissa on vaarana, että vanhemmat eivät pysty tukemaan lapsen surutyötä. Hehän haluaisivat tehdä lapsen onnelliseksi ja haluavat nähdä tämän iloisena. Lapsen pahanolon ilmaisuja ei haluta nähdä tai ne käsitetään väärin, ajatellaan, että lapsi on häiriintynyt. Sijoitettua lasta ei voi kuitenkaan tehdä onnelliseksi ennen kun antaa hänen surra surunsa loppuun. Jo parivuotias lapsi voi tehdä surutyötä, jos hänellä on aikuinen tukenaan.

    Jos lapsi on joutunut kokemaan monta sijoitusta, voi olla ettei uudessa kodissa kohdata surutyön ongelmaa, vaan pysyvästi estyneen tai aggressiivisen lapsen ongelma, joista puhutaan kirjan viimeisessä osassa samoin kuin lapsen masennuksesta.

Kriisit sijaisvanhemmuudessa

    Sijaisvanhemmuuden raskaimmat kriisit liittyvät lapsen häiriökäyttäytymiseen, ja lapsesta luopumiseen. Kummallakin alueella perheen pitäisi uskaltaa hakea apua. Jos hoitosuhde katkeaa ennen sen suunnitelmien mukaista päättymistä, perheen kriisi jää usein hoitamatta. Sosiaalityöntekijän mielenkiinto ja voimavarat eivät yllä perheen ongelmiin, vaikka nimenomaan hän pystyisi vapauttamaan perheen vääristä syyllisyyksistä. Usein kuitenkin käy niin, että hän vain lisää perheen syyllisyyttä. Sosiaalityöntekijä kokee yleensä keskeytyneen hoitosuhteen myös omana ammatillisena epäonnistumisenaan ja myös hän joutuu kriisiin ja sen vaiheisiin: syyllisyyteen ja syyttämiseen. Siksi perheen olisikin hyvä hakea apua jostain muualta, esimerkiksi perheneuvolasta tai perheasiain neuvottelukeskuksesta.

Nuoren sijaisperheen kriisi

    Siitä on jo kaksi vuotta aikaa, kun perhe joutui kriisiin, jonka käsittely on yhä kesken. Tarinaa on jouduttu kertomaan moneen kertaan, kyselijöitähän aina riittää. Tarina on etsiytynyt muotoonsa, kipeiden pisteiden ohi oikaistaan.

Kuitenkin kertominen koskee, kyyneleet tulvahtavat yhä äidin silmiin:

    Meillä ei ole omia lapsia. Mika tuli meille vuoden ikäisenä ja meillä on mennyt aina hienosti. Se on ihan kuin meidän oma poika ja sosiaalityöntekijöiden kanssa on mennyt hyvin, on saatu tukea ja apua. Sitten me haluttiin tyttö ja saatiin toisesta kunnasta Susanna. Meille sanottiin, että se on terve, mutta jälkeen päin saatiinkin tietää, että se on FAS-lapsi ja sillä oli silmissäkin aika paha vika sen takia, mutta se oli sivuseikka. Olisi me se otettu ja pidetty siitä huolimatta. Mutta meille kuitenkin tuli sellainen tunne, että ne tahallaan salasi meiltä sen häiriöt, että ne olivat ajatelleet, että ne odottavat, kunnes me ollaan kiinnytty siihen ja kertoo vasta sitten. Sijoitusvaiheessa sanottiin, että äiti ei varmaan juuri käy katsomassa, mutta sekään ei pitänyt paikkaansa. Ja varsinkin Susannan isoäiti alkoi pommittaa meitä jatkuvasti soitoilla. Me ei saatu ollenkaan rauhaa ja sitten me riitaannuttiin sen suvun kanssa ja vielä sosiaalityönteki-jänkin kanssa. Sitten siinä tuli semmoinen kriisitilanne, että me päätettiin luopua Susannasta. Ja vaikka minun elämässäni on kaikkea kauheata ollut, niin ei se ole ollut mitään tämän rinnalla. Mieskin joutui jäämään töistä pois viikon sairaslomalle.

    Meille sanottiin, että Susanna menee ensin lastenkotiin ja sitten takaisin äitinsä luo. Me käytiin siellä sitä katsomassa. Mutta sitten, kun se päätettiin sijoittaa uuteen perheeseen, me lopetettiin käyminen. Kyllä meiltä sen jupakan yhteydessä vietiin ihan kokonaan itsetunto. Sosiaalityöntekijä antoi ymmärtää, ettei me ollenkaan tajuta lapsen tarpeita ja ollaan muutenkin sopimattomia sijaisvanhemmiksi. Oikeastaan kaksi vuotta meillä oli paha olla. Sitten meille tuli 10-vuotias poika tilapäiseen sijoitukseen kahdeksi kuukaudeksi ja me onnistuttiin hyvin sen kanssa. Vasta sen jälkeen me alettiin taas luottaa itseemme.

Voitettuja kriisejä.

    Tertun kohdalle on elämässä tullut useampiakin kriisejä, joihin heikompi olisi voinut sortua, mutta hän on työstänyt kriisinsä läpi, lähimmäisiä on löytynyt ja myös toiset sijaisvanhemmat ovat olleet ymmärtäjinä, kuuntelijoina ja tukijoina. Seuraavassa hän kertoo tarinansa:

    Avioliittomme oli vähän erilainen. Olin jo ikäihminen ja mieheni oli minua 12 vuotta nuorempi. Koulutuseroakin meillä oli. Olin erikoissairaanhoitaja. Oli odotettavissa, ettei omia lapsia saada, joten melko pian päädyimme etsimään sijaiskotilasta. Kolmen kuukauden kuluttua saimme vuoden vanhan tytön, joka oli autistinen. Hän ei osannut edes istua eikä ottanut kontaktia kehenkään, ei itkenyt eikä nauranut. Vähitellen tyttö kuitenkin tuli esiin. Vuosi siinä meni lapsi sylissä, Jaana juoksi kolme kuukautta meille tulonsa jälkeen ja aloitti puoli vuotta oltuaan puhumisen isolla sanavarastolla. Adoptoimme Jaanan sitten myöhemmin. Alussa mies oli vähän mustasukkainen, mutta sekin meni sitten ohi.

Mutta koska ainoana lapsena ei ole hyvä kasvaa, lähdimme kyselemään toista ja saimme pian soiton, jossa kehotettiin menemään lastenkotiin katsomaan yhdeksän kuukauden ikäistä tyttöä ja päättämään, huolimmeko hänet. Me lähdimme matkaan, näimme Saritan, ja toimme hänet samantien kotiin.

    Elämämme sujui ihan mukavasti monet vuodet, mutta sitten astui kuvaan alkoholi. Sitten tultiin siihen pisteeseen, että sanoin: "Sun on valittava perhe tai viina. Sinulla on kolme kuukautta aikaa, mene hakemaan apua." No mies kävi muutaman kerran ammattiauttajan luona, mutta ilmoitti sitten, että hän selviää itse. Hän yritti tosissaan, mutta sitten tuli repsahdus. Hän ei itse kestänyt sitä repsahdusta, vaan ampui itsensä.

    Sitten alkoi raskas vaihe. Minulle sanottiin, että tällaista EI tapahdu sijaisperheissä. Saimme kyllä aluksi kodinhoitajan meille olemaan ihan vuorokaudet ympäri. Tytöt tuskaantuivat siihen, että aina on vieras talossa ja kodinhoitaja tuli sitten vain päiväajaksi. Jonkun ajan kuluttua päätimme selvitä omin voimin. Sanoin silloin sosiaalitoimistossa, että nyt kyllä jaksan, mutta voi olla, että kun nämä kaikki käytännön asiat on ohi, tarvitsen uudestaan apua.

    Näinhän kävikin, mutta minua ei autettu. Kolmen kuukauden kuluttua tunsin, että voimat on loppu. Yritin vedota sosiaalitoimeen, mutta kodinhoitajaa ei enää annettu. Koin, että meiltä vaadittiin, että surutyö olisi ollut ohi kolmessa kuukaudessa. Nuorempi tytär (8) oli ottanut isän kuoleman raskaasti ja suri sitä omalla tavallaan. Meille tuli jostain asiasta riitaa ja tyttö lähti nostelemaan naapuriin, minkä sitten sain jälkikäteen tietää ja jo silloinkin aavistelin. Mutta en jaksanut ottaa siitä selvää. Halusin huutaa apua ammattiauttajilta ja soitin terveydenhoitajalle ja vähän provosoivasti ilmoitin: "En tiedä, missä tyttö on eikä ole voimia hakea."

    Melkein välittömästi meille ilmestyi sosiaalityöntekijä, terveydenhoitaja ja lääkäri. Olin ihan väsyksissä, mutta silti järjissäni. Mutta lääkäripä kirjoitti mulle M3:n eli pakkopassituksen mielisairaalaan. Minä pistin hanttiin ja siinä repesi terveydenhoitajan puserokin. Olin kuitenkin jo täysin rauhallinen, kun saavuimme sairaalaan. Silti minut toivotettiin tervetulleeksi sanomalla: "Täällä ei sitten pottuilla, tai me pannaan remmeillä kiinni pöytään." Eihän ne sitten pitänyt minua siellä kuin sen viisi vuorokautta, mikä oli lain mukaan pakko ja sitten nauroivat minut pellolle.

    Sillä aikaa meidän adoptoitu tytär oli pakkohuostaanotettu ja molemmat tytöt olivat sosiaalityöntekijän perheessä, koska muuta paikkaa ei ollut löydetty. Se nuorempikaan ei ollut meidän oman kunnan sijoittama ja sijoittajakunta oli sitä mieltä, että katsellaan. Pari päivää minun kotiin tuloni jälkeen nuorempi karkasi sieltä sosiaalityöntekijän luota ja ilmoitti: "Lapsen on hyvä olla kotona." Minä soitin sosiaalityöntekijälle ja sanoin, mikä on tilanne, mutta ei hän tullut Saritaa hakemaan takaisin ja pian Jaanakin ilmestyi kotiin.

    Mutta sitten järjestettiin sellainen "tuomioistuin" perheneuvolaan, jossa tapausta selviteltiin. Siellä oli ensin iso määrä akkoja puineet tunnin meidän asioita ja sitten minut oli kutsuttu paikalle kuultavaksi. Kyllä se tuntui kamalalta mennä siihen huoneeseen. Tunnelma oli kireä ja hiljaisuus täydellinen. Sitten perheneuvolan sosiaalityöntekijä avasi keskustelun sanomalla: "Me olemme pohtineet teidän tilannettanne ja tulleet siihen tulokseen, että on parasta jos tytöt asuvat muualla ja sinä muualla ja sitten te tapailette toisianne."

Minä koin todella törkeänä sen tavan, millä perheemme yksityisyyttä oli loukattu. Ja he tekivät virheen, koska he eivät kuunnelleet tyttöjä, eivätkä kuunnelleet minua. Ihmettelen myös sitä, että ammatti-ihmiseltä hämärtyy raja, mihin hän voi puuttua. Minua 20 vuotta nuorempi lääkäri, jonka hoidossa olin fyysisen sairauteni vuoksi, katsoi oikeudekseen jatkuvasti pommittaa minua lastenkasvatusohjeilla. Hän ei suostunut lopettamaan ennenkuin sanoin "suorat sanat". No, siihen loppuivat ohjeet, mutta eipä enää puhuta paljon muutakaan.

    Kun aikani olin viranomaisten pyörityksessä ollut ajattelin: "Nyt tätä piisas. Tästä lähtien minä päätän itse omista asioistani." Ja niin olen tehnyt. Aluksi sitä tosin pelkäsi pitkän aikaa, että kuinka me osataan elää niin, että meidät hyväksytään. Kukaan niistä viranomaisista ei ole minulta jälkeenpäin anteeksi pyydellyt. Eikä ne edes myönnä, että ne oli tehneet väärin, mutta minä olen niille sanonut, että te olitte väärässä ja minä oikeassa.

    Kyllä minä annan arvoa ammattitaidolle, silloin kun sitä on. Kun tällä vanhemmalla alkoi murrosikä, marssin sinne samaan perheneuvolaan, missä se "tuomioistuin" oli ollut ja ilmoitin sosiaalityöntekijälle haluavani työnohjausta sijaisvanhempana. Meillä ei ollut mitään erikoisia vaikeuksia, mutta halusin ennakoida, ettei niitä tulisikaan. Sovimme viidestä kerrasta kolmen viikon välein. Mutta meidän yhteistyömme oli niin antoisaa molemmin puolin, että päätimme jatkaa sen jälkeenkin, eikä nyt ole puhuttu lopettamisesta enää mitään. On todella hedelmällistä pohdiskella kasvatusasioita ja peilata niitä ulkopuolisen, puolueettoman asiantuntijan näkemyksiin. Ammatti-ihmiseltä saa paljon, jos heillä on hyvä ammattitaito.

    Me olemme jo tyttöjen kanssa selvinneet surusta ja meillä menee hyvin. Tytöt ovat molemmat lahjakkaita ja tasapainoisia. Mutta kyllä me olemme surutyötä tehneet. On puhuttu ja pohdittu asioita pohjia myöten ja loppuun saakka. Kyllä kriisit kuuluvat elämään ja jos ne työstää läpi, ne muuttuu positiiviseksi voimavaraksi. Mutta ensin sitä vaan täytyy puskea ja puskea ja puhua ja puhua.

.

IV PERHEHOITO JA ERITYISONGELMAT

KASVATTAJA JA ONGELMAT

Kun kasvatetaan kukkasta, apuna on paljon tutkittua ja kokemuksen opettamaa tietoa syy- ja seuraussuhteista. Taitava puutarhuri, joka hallitsee tuon tiedon, saa yleensä kukan kuin kukan kukoistamaan. Ihmislasta kasvatettaessa ollaan tilanteessa, jossa tieto ja taito eivät ole suoraviivaisessa suhteessa lopputulokseen.

     On edelleen ratkaisematon arvoitus, miksi joskus perheessä, jossa sekä vanhemmat että osa lapsista ovat häiriintyneitä, joku tai jotkut lapsista kasvavat ja kehittyvät tasapainoisiksi aikuisiksi. Vastaavasti on perheitä, joissa suotuisista olosuhteista huolimatta näyttää joku lapsi voivan huonosti. Samankin perheen lapsien geeneissä on erilainen varustus perheen vuorovaikutuksen kohtaamiseen. Siitä mistä joku toinen vahvistuu, toinen murtuu. Toisaalta jokainen lapsi syntyy erilaiseen perhetilanteeseen, vaikka perhe on sama, ympäristötekijät ovat osittain erilaiset.

   Kun perheen lapsi on häiriintynyt, alkaa tehdä rikoksia, sortuu alkoholiin tai huumeisiin tai sairastuu psyykkisesti perheen sisällä ja ulkopuolellakin riittää pohtijoita, - miksi, kenen syy? Luotettavaa vastausta ei kukaan pysty antamaan. Syyllisen etsimisen sijasta kasvattajan on tärkeintä kerätä voimavarojensa rippeet ja keskittyä lapsensa auttamiseen. Auttaminen ei kuitenkaan tarkoita lapsen asioiden hoitamista, vaan lähimmäisyyttä. Kun kasvattaja on vapautunut väärästä syyllisyydestä ja käsitellyt oman pettymyksensä vanhempana, hän pystyy hyväksymään lapsen ja tämän ihmisarvon ja olemaan antavana osapuolena vaikeallekin lapselle ja vastaanottamaan hänet elämän antamana haasteena.

    Kasvattamisen alueella esiintyy valtava määrä "musta tuntuu" -tietoa, jota käytetään muiden tuomitsemiseen ja väärien neuvojen antamiseen. Mitä vähemmän ihminen tietää, sitä helpompi hänen on neuvoa toista kasvattamisessa. Naapurin rouvalta saa auliimmin ohjeen kuin kasvatusneuvolan psykologilta. Valitettavasti vain se, mikä naapuriperheen kasvatusvuorovaikutuksessa toimi, ei usein toimikaan omassa perheessä, koska kyseessä on erilainen perhe, erilainen kasvattaja, erilainen lapsi ja erilainen tilanne.

    Psykologi tietää, että tilanteessa on vaikuttamassa lukuisa määrä tekijöitä, joista vain osa tunnetaan ja sen vuoksi jonkin menettelytavan seurauksia on mahdotonta luotettavasti ennustaa. Hän tietää myös, että hänen tarjoamansa neuvo ei perustu pelkästään ammattitie-toon, myös hänellä on mukana "musta tuntuu" -tietoa ja siksi hän ehkä asetteleekin neuvonsa ehdolliseen muotoon: "Jos haluat, että perheessänne päivällispöydän ruokaongelma ratkeaa Maijan kohdalla, siihen on todennäköisesti mahdollista päästä käyttämällä seuraavaa menette-lyä..." Se minkälaista menettelyä psykologi ehdottaa riippuu sitten siitä, miten hän on arvioinut sinut, lapsesi ja tilanteen ja minkälaisesta teoreettisesta mallista lähtien hän tarkastelee asiaa. Hän voi myös olla antamatta mitään neuvoa, jos hänen edustamansa koulukunnan oppien mukaan neuvon antaminen on virhe.

    Joskus, kun vanhemmat kysyvät neuvoa johonkin ongelmaan, tilanne voi muuttuakin vain huonommaksi: vanhemmat eivät pysty toteuttamaan annettua ohjetta, silloin heillä on edelleen ongelma ja lisäksi syyllisyys ohjeen laiminlyömisestä.

Koska lasten häiriökäyttäytymisestä on saatavissa runsaastikin kirjallisuutta, käsittelen seuraavassa vain sellaisia perhehoidon piirissä kohdattavia ongelmia, joiden kohdalla sijaiskodin näkökulma on tarpeen.

Sijaisvanhemmat ja häiriintynyt eli häiritty lapsi

    On sijaiskoteja, joissa jo etukäteistietojen perusteella valmistaudutaan hoitamaan häiriin-tynyttä ja ongelmaista lasta. Joissakin kodeissa mahdollinen ongelmien puhkeaminen tulee yllätyksenä. Sijaisvanhemmat ovat molemmissakin tapauksissa vaikeassa tilanteessa, johon aina ei edes ole ratkaisua.

    Meillä on taipumus ajatella, että ihmiset on parannettava ja ongelmat on hoidettava pois. Kuitenkin joskus on tyydyttävä vain opettelemaan elämään häiriintyneen ja ongelmaisen lapsen kanssa ja etsimään sellainen tapa kulkea yhdessä eteenpäin, johon lapsen ja vanhempien yhteiset resurssit riittävät. Silloin on tärkeä pohtia tavoitteita. Eräänkin äidin tavoite oli vaikean murrosikäisen kanssa vain yrittää pysyä puheväleissä. Kasvattaja turhautuu, jos hän asettaa itselleen liian korkeita tavoitteita. Vaikeankin lapsen kanssa eläminen on mielekästä, jos osaa asennoitua tilanteeseen oikein.

Myös häiriintynyt lapsi tarvitsee myönteisen minäkuvan, valitettavasti hän kuitenkin imee ympäristöstään jatkuvasti kielteistä palautetta. Kasvattajien olisi tärkeä käydä lapsen kanssa aika-ajoin keskusteluja ja yrittää saada häntä vakuuttumaan omasta arvostaan ihmisenä, vaikka kaikki ei olekaan kohdallaan.

    Vanhemmillahan on erilaisia motiiveja lähtiessään tehtäväänsä. Jotkut motiiveista ovat käyttökelpoisia hoidettaessa häiriintynyttä lasta, toiset taas saavat aikaan jatkuvaa pettymystä ja turhautuneisuutta. Jos vaikka tiedottomanakin motiivina on ollut oman itsen ja suvun jatkuminen eli adoptiotyyppinen asennoituminen, on tärkeää että motivoituminen tehtävään muuttuu.

    Häiriintyneen lapsen kanssa jaksaa, kun näkee lapsen tehtävänä ja rakkauden kohtee-na, kun lapsesta tunteenomaisesti etääntyy ja samalla tunnustaa hänen oikeutensa ihmisenä ja arvonsa omana persoonanaan. Lapselle ei pidä jatkuvasti viestittää, että hänen pitäisi olla toisenlainen, tärkeämpää hänen on tietää, että maailmassa on tilaa ja rakkautta myös erilaisia ihmisiä kohtaan.

    Adoptiotyyppisellä asenteella lapsen käytöshäiriöt aiheuttavat jatkuvia pettymyksiä ja syyllisyyttä. Kansan keskuudessa ajatellaan lasten tuottavan vanhemmilleen joko kunniaa tai häpeää. Tästä ajattelusta on häiriintyneen lapsen sijaisvanhemman sanouduttava irti, voidak-seen jaksaa auttaa lasta. Hänen pitäisi ajatella olevansa lapsen kohdalla ammattiauttaja - lastenkodin tai psykiatrisen sairaalan hoitajat tuskin tuntevat häpeää ja syyllisyyttä vaikka lapset oireilevatkin. Häiriintyneen lapsen hoitajat tarvitsevat tiivistä työnohjausta. Omaa jaksamista täytyy kuulostella ja sekin on joskus hyväksyttävä, että tehtävä on ylivoimainen.

    Sijaiskotihoidon kentässä mielestäni eräs onnellisimpia kohtaamisia on ollut käynti Samin hoitoperheessä. Sami oli lapsi, jonka kanssa kukaan ei ollut jaksanut, ei äiti, ei päiväkoti eikä koulu. Hän oli viettänyt vuoden psykiatrisessa sairaalassa. Nyt hän oli ollut kaksi vuotta kodissa, missä oli jämpti ja rakastava isä, ymmärtäväinen ja lämmin äiti, isosisko sekä liuta kotieläimiä. Samin sijaisäiti kertoo:

    Minä olen käynyt vain kansakoulun. Olisin kyllä halunnut käydä kouluja enemmänkin, mutta ei köyhän mukulalla ollut varaa. Minua kiinnosti joku lapsi- tai sosiaaliala, mutta ikäni olen ollut tehtaalla töissä. Menin nuorena naimisiin ja sain kolme lasta. Meille tuli ero, kun ne olivat pieniä. Se oli aika vaikeaa aikaa, poikakin oireili. Sitten tapasin Kallen ja me mentiin naimisiin. Kalle oli tavallaan sijaisisä minun lapsilleni ja se osasi suhtautua niihin mukavasti. Kalle alkoi toivoa. että jäisin kotiin, ettei lasten tarvitsisi avain kaulassa lähteä kouluun ja tulla tyhjään kotiin. Jäinkin sitten tehtaalta pois ja vähän ajan kuluttua meille sijoitettiin tämä tyttö. Kun minun omat lapseni lähtivät kotoa, me alettiin miettiä, että voitaisiin ottaa toinenkin sijaiskotilapsi. Me otettiin yhteyttä sosiaalitoimistoon ja sosiaalityöntekijä alkoi puhua Samista. Se sanoi, että se on villi, ei se muuta sanonut. Me ajateltiin, että kai me pärjätään. Sitten vaihtui työntekijä ja tämä uusi kertoi vähän enemmän. Kun me käytiin katsomassa Samia siellä sairaalassa, niin vähän enemmän sitä tajusi, mistä on kysymys. Mutta en minä siinäkään vaiheessa täyttä kuvaa saanut. Aloin kuitenkin vähän pelätä sillon, että osaanko sitä hoitaa, kun en tiennyt sellaisista tapauksista mitään. Jos teenkin väärin ja poika menee pilalle. Minä sanoin, että tämä vaatisi koulutusta, mutta sosiaalityöntekijä sanoi, että "maalaisjärkee vaan". Kyllä me sitten Sami luvattiin ottaa.

    Me tunnettiin Samin mummon sisar ja kun se kuuli, että Sami tulee meille, niin sehän pelotteli minut vallan. Sillon minä ajattelin, että mihinkähän liemeen olen itseäni pistämässä. Mutta ajattelin sitten, että jospa se vain liioitteli.

Kun Sami tuli meille, se oli kyllä vaikea, mutta ei se muita kohtaan ollut aggressiivinen, itseään vaan. Kun sitä moitti jostain, se saattoi raapia naamaansa ja kaulaansa niin, että jäljet jäi. Ilman mitään syytä se saattoi kieriskellä lattialla ja hakata seiniä. Vaatteitaan se myös repi ja sitten oli onnellinen, kun minä korjasin niitä.

    Sami kulki minun perässäni ja kiusasi minua jatkuvasti. Aina se yritti häiritä, tein minä mitä tahansa. Kalleekin se aluks yritti, mutta se oli jämptimpi ja sitäpaitsi Kalle on matkatöissä ja tulee vain viikonlopuiksi kotiin. Joskus kun se jatkuvasti kiusasi, minun teki mieli kyllä oikein tuljuttaa sitä. Sitten Samilla oli niitä raivokohtauksia. Minua oli neuvottu pitämään sitä tiukasti sylissä, niin kauan kuin se raivoominen kestää. Kun kohtaus oli ohi, me juteltiin. En minä olisi uskonu, että lapsi voi niin vaikea olla. Kiellot eivät menneet ollenkaan perille. Koskaan se ei itkenyt ja Sami sanoikin, että häntä saa kurittaa miten paljon vaan, hän ei tunne mitään.

     Silloin alkuaikoina teki mieli laittaa pihalle kyltti: Vierailta pääsy kielletty, kun ne aina kauhisteli sitä Samia.

Sitten minä aloin väsyä ja oli välillä ihan paniikissa ja soitin sinne osastolle monta pitkää puhelua. Mutta en minä kuitenkaan sieltä sellaista apua saanut, kuin olisin toivonut. Sanoivat ne kyllä, että ei se ole ihme jos minä väsyn. Sami on vaikea lapsi ja nekin väsy siihen, vaikka niillä oli vain kahdeksan tunnin työvuorot. Kun me käytiin siellä osastolla se psykiatri kysyi, miltä minusta tuntuu, kun Sami oikein kiusaa. Minä sanoin, että minun tekisi mieli antaa kunnolla selkään. Se sanoi, että ehkäpä se olisikin oikea ratkaisu, joku vastaavanlainen oli siitä muuttunut. Ei me kuitenkaan selkään annettu.

    Sami tuli meille joululoman aikana. Ja kun sen piti mennä kouluun, niin eihän se suos-tunut. Kirjat se hukkas hankeen ja ensimmäisenä aamuna kieltäytyi pukemasta. Minä sanoin, että Suomessa on koulupakko, jos et ole pukeutunut, kun koulutaksi tulee, niin pue sitten autossa. Eihän se pukenut, mutta minä otin pojan toiseen kainaloon ja vaatteet toiseen ja sitten lähdettiin autolle. Minä ajattelin, et jos nyt annan periksi, saan tapella joka aamu. Puolivälissä pihaa Sami antoi periksi ja me palattiin eteiseen pukemaan. Seuraavina aamuina lähtö sitten onnistui ihan hyvin. Mutta koulussa ei tahtonut asiat sujua ollenkaan. Samilla oli oma kouluavustaja, mutta ei se siltikään sujunut.

    Sitten minä aloin ihan kokonaan väsyä. Ajattelin, että tästä ei tule mitään. Aloin jännittää jo aamusta sitä, kun Sami tulee koulusta. Yhtenä perjantaina, kun Kalle tuli kotiin, minä sanoin sille, että "nyt en enää jaksa" ja menin saunaan.

Kalle rupesi sitten juttelemaan Samille. Se sanoi, että "mitäs me tehdään. Ritva ei jaksa tällaista". Sami käpertyi maahan makaamaan ja alkoi itkeä. Silloin se itki ensimmäisen kerran. Se pyysi, ettei me anneta sitä pois. Meistä tuntui hyvältä, että se pystyi itkemään, ajateltiin, että jos se sillai pystyisi purkamaan itseään.

    Sami piti ihmisiä etäällä, mutta iltaisin sitä oli helpompi lähestyä. Minä kiersin sen täkin sisään ja menin sängylle viereen ja me juteltiin kaikkea. Minä kyselin miltä tuntuu ja mikä on hyvää ja huonoa ja mitä voitais tehdä. Sami tarvitsi niin montaa lajia sielunhoitoa, sitä aina mietti, että miten olisi osannut jutella. Samilla oli aina ollut yöllisiä painajaisia ja ne jatkuivat, vaikka se heräsi. Nukuin alkuun olohuoneen sohvalla, kun ajattelin, että paremmin kuulisin, jos se herää. Mutta Sami on nukkunut meillä alusta asti hyvin. Se oikein itsekin ihmetteli ensimmäisenä aamuna.

    Sitten luin yhdestä lehdestä, että tuon tapaisille lapsille auttaa sylitunnit, ja rupesin antamaan niitä. Mutta ei me niitä sitten pitempään kuitenkaan jatkettu, muuten pidin paljon sylissä ja juteltiin. Sitten aloin miettiä miten Samia voisi kannustaa ja aloin pitää vihkoa, johon joka ilta Samin mentyä nukkumaan kirjoitin, mitä sinä päivänä oli tapahtunut. Yritin kaikkea hyvää, kuten "Sami auttoi kantamaan puita". Kyllä minä senkin kirjoitin, että oli ollut huono päivä, mutta aina siitäkin päivästä etsin hyviä tapahtumia. Kyllähän niitä huonoja olisi saanut kirjata jatkuvasti, mutta minä vähän ummistin niiltä silmäni. Sitten me aamulla aina Samin kanssa yhdessä luettiin ne. Sami tykkäsi itse siitä vihosta ja se halusi sen aina viedä näytettäväksi sinne osastolle.

    Samin itsetunto oli heikko ja me haluttiin sitä nostaa kaikella tavalla, ettei se menis isompana mihinkään pahaan joukon mukana. Aina yritettiin pienestäkin kannustaa ja kehua. Sami opetteli keittämään kahvia ja me sanottiin aina, ettei kukaan keitä niin hyvää kahvia kuin Sami. Sitten se tuli aina kysymään, että "haluatteko kahvia" ja sitä tuli sitten juotua aika usein. Mutta ei me turhasta kehuttu, täytyyhän lapsen oppia kohtaamaan asiat sellaisina kun ne on.

    Puoli vuotta kesti se vaikein aika ja sitten Sami alkoi tasaantua. Opettajakin sanoi sitten syksyllä, että Samissa on tapahtunut valtava muutos. Kyllä tietysti niitä takapakkejakin sitten aina joskus tuli, mutta hyvin meillä nykyään menee. Ei Samin kanssa täydy enää käydä missään hoidossakaan. Koulussakin menee hyvin, eikä mitään kouluavustajaa ole tarvittu pitkään aikaan. Sami on luotettava ja kiltti ja syliinkin tulee vielä. Ja joskus, kun me katsotaan televisiota se yhtäkkiä käy halaamassa.

    Keskustelun päätyttyä Sami tulee koulusta ja liittyy kahvipöytään seuraamme. Harvoin olen tavannut niin hymyilevää poikalasta. Istuttuaan pöytään hän avasi kanssani keskustelun sanomalla: "Hieno ilma täällä meillä päin!"

KEHITYSVIIVÄSTYMÄT

On hyvin yleistä, että lapsen kehitys on ennen huostaanottoa edistynyt epätasaisesti ja jollain alueella saattaa olla viivästymiä. Kuusivuotias alkoholistiperheen tytär esimerkiksi saattaa osata lajitella pyykkiä pesuohjeiden mukaan ja käyttää pesukonetta, mutta ei pysty nimeämään vuodenaikoja. Kehittyäkseen älyllisissäkin suorituksissa lapsi tarvitsee tunneilmastoltaan suotuisan ympäristön ja hänestä kiinnostuneen aikuisen.

    Sijaiskodeissa on nähty huimia edistysaskeleita, mutta myös suoritusten pysymistä jatkossakin matalana. Älykkyystestien perusteella voidaan arvioida, kuuluuko lapsi mahdollisesti niihin, jotka eivät ole saavuttanut kykyjänsä vastaavaa tasoa. Tällöin voidaan kiinnittää huomiota hänen kehityksensä rikastuttamiseen.

Puheen kehityksen viivästyminen

    Puheen oppiminen on voimakkaasti sidoksissa ympäristöön ja herkkyyskausiin. Jos lapsi kasvaa olosuhteissa, joissa hänelle puhutaan vähän, eikä lueta mitään, puheen kehitys viivästyy. Lisäksi lastensuojelutapauksissa hän yleensä on vielä niin ahdistunut ympäristönsä ristiriidoista, ettei pysty ottamaan sen tarjoamia kielellisiä virikkeitä vastaan. Tällöin hän luonnollisesti jää kehityksessä huomattavasti jälkeen omasta ikäryhmästään ja samoin siitä tasosta, minkä perintötekijät olisivat edellyttäneet.

    Puheen kehitys on tärkeä edellytys sille, että lapsi pystyy omaksumaan muita kehityksensä kannalta tärkeitä asioita ja kielen hallinta vaikuttaa huomattavasti myös koulumenestykseen. Jokaisen sijoituksen alussa olisi sen tähden syytä kiinnittää huomiota tähän alueeseen ja yrittää paikkailla mahdollista viivästyneisyyttä. On aivan yleistä, että sijoitusvaiheessa lapsi suoriutuu älykkyystesteissä ei-kielellisissä tehtävissä ikätasoaan vastaavasti, mutta kielellisissä alle ikätasonsa.

    Ensimmäinen edellytys puheen kehityksen viivästymien korjaamiseen on turvallinen ympäristö, jossa lapsi voi tuntea olonsa rentoutuneeksi. Lapselle yritetään puhua mahdollisimman paljon ja pienelle lapselle kerrotaan myös jatkuvasti, mitä tehdään ja mitä tapahtuu ja havainnoidaan yhdessä ympäristöä.

    Lukeminen on myös erittäin tärkeä keino kielen rikastuttamiseen. Se on myös samalla tunne-elämän hoitoa: aikuinen on lähellä, lasta varten ja aiheuttaa mielihyvän kokemuksia. Jokaisen lapsen kohdalla etsitään se taso, missä lapsi viihtyy kirjojen ääressä ja sitten edetään lapsen vastaanottokyvyn mukaan.

    Ensimmäisessä vaiheessa vain nimetään kuvia. Tällöin lapsi on kiinnostunut pienistä yksityiskohdista. Seuraavassa vaiheessa kerrotaan omin sanoin muutaman sanan lauseilla, mitä kuvassa tapahtuu. Sitten luetaan lyhyitä tekstejä ja vähitellen siirrytään yhä enemmän tekstiä ja vähemmän kuvia sisältäviin kirjoihin. Sarjakuvalehdet eivät ole vaarallisia, mutta niiden rinnalla pitäisi avata lapselle tie kirjojen maailmaan. Jos sijaisvanhemmat jaksavat auttaa lasta kehitysviivästymien umpeen kuromisessa, he saavat nähdä melko piankin työnsä tuloksia kuten Sakun opettaja-äiti, joka kertoo:

Saku oli sijoituksen alussa kahdeksanvuotias, eikä tiennyt toista etunimeään. Eikä hän tiennyt oikein mitään muutakaan ja unohti kaiken, jos jotain yritti opettaa. Sanavarastosta puuttuivat monet tutut sanat, esim. saunassa kiuas oli hella.

Sosiaalityöntekijä kertoi, että Sakulla on matala älykkyystaso ja uskoin sen. Sitten jou-duin ottamaan yhteyttä kasvatusneuvolaan, missä Saku oli vuosien varrella käynyt useampaan-kin eri otteeseen. Sainkin tietää, että Sakun älyllinen suoritustaso oli keskimäärin normaalia keskitasoa. Ei-kielellisessä kehityksessä se oli lahjakkaan tasoa, mutta kielellisessä selvästi alle normaalin keskitason.

Sain siitä uutta intoa työskennellä Sakun hyväksi. Hänelle ei oltu koskaan luettu omassa kodissaan iltasatuja, mutta nyt otin tavakseni lukea joka ilta tunnin. Valitsin luettavani myös kasvatusnäkökohtia ajatellen. Kilpailin television väkivaltaviihteen kanssa puhdashenkisine poikakirjoineni. Luin myös mielikuvitusta kiehtovan Narnia-sarjan ja myös ihan satuja.

Vuoden ajan meillä oli tämä systeemi voimassa. Sen jälkeen kannustin Sakua lukemaan itse maksamalle hänelle jonkin aikaa luetusta kirjasta pienen palkkion. Nyt Saku näyttää koulusaavutuksista päätellen kuroneen umpeen eron ikätovereihinsa.

AGGRESSIIVINEN KÄYTTÄYTYMINEN

Taustaa

    Kun vauva tulee perheeseen, vanhemmat oppivat monien yritysten ja erehdysten, muiden neuvojen ja mahdollisesti ääninauhojen ja videoidenkin perusteella erottamaan lapsen pahanolontunteen ilmaisut, itkujen vivahteet. Rakastavat vanhemmat pyrkivät vastaamaan lapsen viestiin vaikuttamalla pahanolontunteen aiheuttajaan. Syitä ja itkuja on rajallinen määrä ja toivottu tulos helposti saatavissa.

    Kun sijaiskotilapsi tulee perheeseen, hänellä voi olla niin monenlaisia keinoja pahanolonsa ilmaisemiseen ja myös syitä niiden syntymiseen, että uudet vanhemmat voivat kokea olevansa täysin ymmällään kohdatessaan näitä "itkuja".

Aggressiivinen käyttäytyminen on tapa kertoa pahan olon tunteesta. Aggressiivinen käyttäytyminen voi kohdistua lapseen itseensä, vanhempiin, toisiin lapsiin tai esineisiin. Aggressiot voivat kohdistua sellaiseen, jota lapsi pitää pettymyksen tai ongelman aiheuttajana tai se voi kohdistua täysin ulkopuoliseen kohteeseen. Joskus raivokohtaukset näyttävät alkavan ilman mitään syytä. Kuitenkin näissäkin tapauksissa syy-yhteys on olemassa, vaikka ulkopuoli-nen, ei sitä tarkkailutilanteessa pystykään havaitsemaan.

    Ihmissuhteissa molempien osapuolien käyttäytyminen muovaa jatkuvasti suhdetta. Jos-kus vanhemman ja lapsen suhteessa - niin kuin muissakin ihmissuhteissa - voidaan joutua kielteisen vuorovaikutuksen kehään, jossa molemmat vastavuoroisesti kasvattavat toisensa ärtymystä. Kiukuttelevan, aggressiivisen, ja tottelemattoman lapsen vanhemmalla on suuri vaara joutua lapsensa kanssa tällaiselle kehälle - oli lapsi sitten nelivuotias tai neljätoistavuotias. Kehän katkaiseminen on molemmille osapuolille tärkeää ja aikuisen kannattaa pohtia, miten se tehdään. Onnistuuko se heidän tapauksessaan avoimella keskustelulla, tekemällä jotain mukavaa yhdessä vai tarvitaanko siihen apua joltain perheenjäseneltä tai ulkopuolisilta. On hyvä tähdätä siihen, ettei "aurinko laske vihan yli", sillä vihan kasvattaminen päivästä toiseen on tuhoavaa.

Erilaisia selityksiä

    Psykoanalyyttisen näkemyksen mukaan aggressiivinen käytös liittyy häiriöön, jossa lapsi varhaisessa vaiheessa on jätetty ilman johdonmukaista rajojen asettelua. Hänelle on jäänyt kuvitelma itsestään kaiken keskuksena ja oikeudestaan ja kyvystään hallita ympäristöään. Myöhemmin tällainen lapsi ärsyyntyy herkästi ja reagoi aggressiivisesti, jos hänen tunteitaan loukataan. Itse hän kuitenkaan ei pysty ottamaan toisen tunteita huomioon, ne ovat hänestä yhdentekeviä.

Oppimisteoriat korostavat että lapsi oppii aggressiivisen tavan ratkoa ongelmia. Jos Lähiympäristössä on jatkuvasti tapahtunut näin, lapsi omaksuu käyttäytymismallin.

    Tutkimuksissa on todettu että jos perheessä jompi kumpi vanhemmista kohdistaa lap-seen väkivaltaa, hän samalla ohjelmoi lapseen taipumuksen käyttää sitä vastaavanlaisissa tilanteissa aikuisena. Samoin jos lapseen suhtaudutaan hyljeksivästi, hänestä ei huolehdita ja kasvatusasenteet ovat epäjohdonmukaisia.

    Lapsella voi olla synnynnäinen taipumus reagoida voimakkaasti. Hänellä voi myös olla aggressiokohtauksiinsa jokin elimellinen syy kuten esim. pieni aivotoiminnan häiriö, MBD tai kohdussa saatu äidin alkoholismista johtuva keskushermoston kehityshäiriö, FAS. Sekä MBD että FAS aiheuttavat yleensä vaikeuksia kontrolloida tunnekäyttäytymistä, jolloin myös mahdollinen aggressiivisuus purkautuu hallitsemattomasti.

    Sijaiskotilapsen kohdalla aggressiivisuus on alussa varsin yleinen tapa reagoida kesto-kyvyn ylittävään tilanteeseen. Se voi olla osa surutyötä tai sopeutumisprosessia, jolloin se loppuu yleensä vuoden sisällä tai se voi olla merkki menneisyyden aiheuttamista vaurioista, jolloin muutos on hitaampaa. Aggressiivisuus voi johtua myös usemmastakin seikasta: pahimmassa tapauksessa lapselle ei ole varhaislapsuudessa asetettu rajoja ja hänellä on ollut väkivaltainen ympäristö, häneen on kohdistunut väkivaltaa, häntä on torjuttu ja hänellä on elimellinenkin syy. Tällöin sijaisvanhemmat ovat todella vaikean tehtävän edessä ja tarvitsevat tuekseen ammattiauttajia.

Aggressiivisuuden on todettu olevan verrattain pysyvä persoonallisuuden piirre. Ihminen voi oppia muuttamaan fyysiset aggressionsa sanallisiksi, mutta yleensä tapa purkautua ulkopuolisiin kohteisiin säilyy. 

Aggressioiden kohtaaminen

    Sijaiskodissa on aluksi tärkeintä, että lapsi tuntee perheessä olonsa turvalliseksi ja saa osakseen paljon myönteistä huomiota. Aggressiivisen lapsen kohdalla rajojen asettaminen ja niistä kiinnipitäminen on erityisen tärkeää. Hän etsii rajoja ja yrittää jatkuvasti saada vanhempia joustamaan niissä, mutta pettyy jos nämä suostuvat sen tekemään.

Yksittäiset aggressiokohtaukset voi ohittaa numeroa tekemättä, kuitenkin huolehditaan siitä, ettei lapsi vahingoita muita eikä itseään. Kohtauksen päätyttyä lapselle voi osoittaa hellyyttä, koska hän on todennäköisesti hätääntynyt omasta käyttäytymisestään. Vanhempien on hyvä näyttää, että hyväksyvät lapsen vaikka eivät hänen äskeistä käyttäytymistään hyväksyneetkään.

    Normaalisti alun aggressiiviset ylilyönnit lakkaavat muutamassa kuukaudessa, mutta jos ne jatkuvat pitempään, vanhemmat voivat pohtia keinoja käyttäytymisen muuttamiseen.

Pääsääntöisesti hyvän käyttäytymisen kannustaminen on tehokkaampi keino kuin huonon rankaiseminen. Tilanne voidaan lopettaa eristämällä lapsi tai käymällä käsiksi, mutta se ei opeta häntä hallitsemaan aggressioitaan.

     Lapsen käsittelytaidostaan tunnettu Winnicot joutui myös todellisen ongelman eteen toimiessaan kolme kuukautta sijaisvanhempana vaikeita raivokohtauksia saavalle kouluikäiselle pojalle. Hän ratkaisi oman vihansa tuoman ongelman siten, että aina, kun tunsi tilanteen kärjistyvän ylivoimaiseksi, hän tarttui poikaan kiinni ja voimaa käyttäen mutta samalla asiallisesti syitä selitellen työnsi pojan ovesta ulos. Kun poika oli rauhoittunut, hän sai soittaa ovikelloa ja elämä jatkui normaalisti. Tämä keino esti Winnicotin mukaan häntä ajoittain tappamasta poikaa.

    Edellisessä tapauksessa kasvattaja oli löytänyt itselleen ja luultavasti pojallekin sopivan tavan tilanteen ratkaisemiseen. Jokainen aggressiivisen lapsen kasvattaja joutuu itse etsimään oman tapansa. Hyväksi havaittuja keinoja on esimerkiksi lapsen ottaminen tiukasti syliin, silloin hänelle konkreettisesti osoitetaan, että rajat ovat olemassa. Suurempien lasten kohdalla tämä saattaa lisätä aggressiota ja kasvattajan on oltava varovainen keinoa käyttäessään. On kuitenkin lapsia, joita on kiinni pitämällä pakko estää tekemästä tuhoa.

    Jos kasvattajalla on myönteinen ja lämmin asenne aggressiiviseen lapseen, keskustelujen viesti menee perille ja pitkällä aikavälillä muuttaa käyttäytymistä, lapselle tulee halu samastua vanhempiin ja omaksua heidän käyttäytymismallejaan ja ohjeitaan. Aikuisen hallitsematon sanallinen tai fyysinen aggressio yleensä lisää lapsen väkivaltakäyttäytymistä ja halua kostaa. Tosin väkivaltakäyttäytyminen kotona voi vähentyä rangaistuksen pelosta, mutta se lisääntyy vastaavasti muualla.

    Kun lapselle perustellaan, miksi jokin käyttäytymismuutos on tärkeä, annetaan aineksia hänen oman sisäisen kontrollinsa muodostumiselle. Lapsen itsetunnon tukeminen ja kohottaminen myönteisen palautteen avulla myös vähentää aggressiivista käyttäytymistä.

    Lapsi voidaan opettaa havaitsemaan aggressioiden herääminen ja valitsemaan jokin rakentavampi tapa niiden purkamiseen. Vetäytyminen tilanteesta on yksi keino, tunteiden pukeminen sanoiksi on toinen. Tosin sanallisten aggressioiden purkamisen kohdalla on hyvä opettaa, ettei toista saa loukata, sillä loppujen lopuksihan ulkoisten ruhjeiden paraneminen on nopeampaa kuin sisäisten. Jokaisella on kuitenkin oikeus kertoa, miltä itsestä tuntuu - vaikka sitten huutaen.

    Jos aggressiivisuus on jatkuva ongelma, sitä voidaan yrittää muuttaa palkitsemalla järjestelmällisesti toivottua käyttäytymistä. Lapselle esimerkiksi hankitaan "plussavihko", johon merkitään tarpeeksi lyhyin välein plussamerkki palkintona toivotusta käyttäytymisestä. Pienellä lapsella tavoite voi olla esimerkiksi kauppamatka, ruokailu jne, isompi hahmottaa jo aamupäi-vän, illan jne. Tietty määrä plussia voi merkitä ylimääräistä palkintoa. Kun uusi käyttäytymistapa on omaksuttu, palkitsemista vähennetään siten, että esim. kehutaan vain suullisesti ja jätetään ylimääräiset palkkiot pois. Plussavihoista ja palkinnoista on kuitenkin varottava tekemästä lahjonnan välineitä. Niiden käyttäminen on myös vanhemmille työlästä, mutta tulokset ovat usein melko hyviä siinä mielessä, että aggressiivinen käyttäytyminen vähenee. Kun lapsi oppii käyttäytymään sosiaalisemmin, hänet hyväksytään paremmin kaveripiirissä ja sitä kautta hänen itsetuntonsa vahvistuu ja tällöin myös tarve aggressiiviseen käyttäytymiseen vähenee.

    Jos lapsi on toveripiirissä saanut valtaa aggressiivisia keinoja käyttämällä, kasvattajalla on hankala työ purkaa tätä palkitsevaa käyttäytymismuotoa ja opettaa häntä hankkimaan valtaa ja suosiota sosiaalisesti hyväksyttävämmillä tavoilla. Aikuinen voi jossain määrin vaikuttaa tilanteeseen, esimerkiksi kannustamalla lasta tuomaan tovereita kotiin. Tällöin hänen käyttäyty-mistään voi osittain kontrolloida. Lapsille voi järjestää mukavaa yhteistä tekemistä, jolloin aggressiivinenkin lapsi huomaa myönteisen kanssakäymisen edut. Pelejä on tällaisen lapsen kohdalla syytä välttää, ellei aikuinen itse ole mukana. Aggressiivista valtaa käyttämään tottunut lapsi on taipuvainen muuttamaan sääntöjä aina omaksi edukseen tai lopettamaan pelin ennen häviötään. Sen sijaan kaikki yhdessä rakentelu, askartelu, leipominen tai nikkarointi sujuu mukavammissa merkeissä.

    Vanhemmat voivat myös yrittää välttää tilanteita, joissa purkaukset tapahtuvat tai varoa lisäämästä lapsen aggressiota, kun kohtaus on alkanut. Koska lapsen aggressio herättää luonnollisesti aikuisen aggression, huomio oman käyttäytymisen tietoiseen hallintaan on tarpeen. Kun lapsen aggressiokohtaus on jo alkanut, rauhalliseksi pakottautuva aikuinen auttaa lasta selviämään siitä parhaiten. Keskinäisessä vuorovaikutuksessa oppii nopeasti, millaisessa tilanteessa lapsi käyttäytyy aggressiivisesti ja mistä hän ärsyyntyy, valitettavasti myös ikätoverit tai sisarukset voivat käyttää samaa oppia päinvastaiseen tarkoitukseen.

    Jos lapsi tai nuori on käyttäytynyt huomattavan väkivaltaisesti, asiasta pitäisi keskustella jälkeenpäin. Hänelle tulisi tehdä selväksi, että menettely oli väärä, ja hänellä ei ole oikeutta sellaiseen, tunsi hän mitä tahansa. Perheväkivaltaa hoitavissa toimipisteissä on otettu mukaan hoitomuoto, jossa väkivallan käyttäjä joutuu käymään tilanteen uudestaan läpi sanallisesti. Hän joutuu kertomaan kaikki tilanteeseen liittyvät tunteensa ja kertaamaan jokaisen lyönnin syyn. Lyönnin syyksi ei koskaan hyväksytä pelkkää päässä naksahtamista. Aggressiivisen ihmisen ei anneta ajatella että väkivalta olisi joku luonnonvoima, jolle ei voida mitään, vaan hänet pakotetaan näkemään syy- ja seuraussuhteet ja ottamaan vastuu omasta käyttäytymisestään.

Aggressiivinen lapsi kasvatuksellisena haasteena

    Pieni hoitoryhmä on aggressiiviselle lapselle selvästi parempi kuin suuri, jossa yhteentörmäysmahdollisuudet lisääntyvät. Olen nähnyt päivähoidon piirissä monen lapsen rauhoittuvan, kun hänet on poikkeuksellisen aggressiivisuutensa takia siirretty päiväkodista perhepäivähoitoon. Uskon myös, että moni lastenkodin aggressiivinen lapsi tulisi autetuksi perhesijoituksella, jos vain löytyisi enemmän koteja, jotka uskaltavat vastata tällaiseen haasteeseen. Onhan toki mahdollista, että lapsi ei rauhoitu perhehoidossakaan, mutta hänen on kuitenkin helpompi elää aggressioidensa kanssa kodinomaisessa ympäristössä.

    Säännöllinen elämä ja rauhallinen ympäristö vähentävät aggressioita. Jatkuva melu ja liiat ääniärsykkeet ovat haitaksi. Koska television ja videoiden väkivaltaviihde tunnetusti lisää aggressiivista käyttäytymistä, eräässä sijaiskodissa paneuduttiin perheeseen tulleen yhdeksän-vuotiaan vaikeasti aggressiivisen pojan käyttäytymisen muuttamiseen myös kiinnittämällä huomiota tämän television katseluun. Vanhemmat valikoivat ohjelmia ja pojan alkuaikojen lempiohjelma, Zorro videoitiin ja vanhemmat poistivat pahimmat väkivaltakohtaukset ennenkuin poika sai katsella videon.

    Aggressiivista lasta kasvattaessaan aikuinen joutuu vastaanottamaan paljon lapsen vihaa. Aikuisen tehtävänä on käsitellä viha rakentavalla tavalla ja palauttaa se lapselle toisessa muodossa. Koska aggressiivinen lapsi heijastaa syyllisyytensä toiseen ihmiseen, kasvattajan on hyvä olla uskomatta näitä heijastuksia.

    Joskus aggressiivisen lapsen kanssa voidaan joutua tilanteeseen, jossa aikuinenkin menettää kontrollinsa. Voi olla, ettei hän tällöin menettele parhaalla mahdollisella tavalla, mutta tilanteen purkaminen jälkeenpäin pitäisi suorittaa siten, että lapsi silti tajuaisi oman virheellisen käyttäytymisensä ja tuntisi siitä syyllisyyttä, eikä pitäisi vanhempaa syyllisenä. Aikuinen voi myöntää oman väärän menettelynsä, mutta syyllisyys omasta virheestä ei saisi hallita selvittelytilannetta.

    Aggressiivisen lapsen kanssa joutuu todennäköisesti yhteentörmäyksiin myös ulkopuolisten kanssa. Tällaisissa tilanteissa emous asettuu lapsen puolelle puolustajaksi, ammatillisuus ottaa huomioon molempien tunteet. Tilanteet voi aluksi selvitellä lapsen puolesta, jolloin vastapuoli saadaan rauhoittumaan. Aggressiivinen lapsi tarvitsee aikaa oman vihansa lauhduttamiseen, väkisin komennetut anteeksipyynnöt eivät tilannetta ratkaise. Kun aikuinen ensin on hoidellut vastapuolen, hän voi sen jälkeen keskittyä lapsen kanssa tilanteen käsittelyyn ja sen osoittamiseen, mitä lapsi teki väärin. Tällöin lapselle itselleen voi syntyä halu anteeksi pyyntöön. Lapselle on hyvä opettaa sovinnon tekemisen tärkeys, ja hyöty ihmissuhteissa, mutta lapsen pakottaminen anteeksipyyntöön on nöyryyttävä rangaistus ja väärää vallan käyttöä. Sen sijaan jo katuvan lapsen kanssa voidaan yhdessä mennä pyytämään anteeksi tai muulla tavalla rakentamaan sovintoa.

    Koska aggressiivisuus sekä kuuluu että näkyy myös ulkopuolisille, vanhemmat toden-näköisesti saavat heiltä myös kasvatusohjeita. Hankalia tilanteita seuratessaan jotkut tuntevat sympatiaa aikuista, jotkut lasta kohtaan. Yleensä lähipiiristä sukeltaa esiin henkilö, joka on lukenut jonkin ohjeen jostain ja käyttää sitä kasvatusohjauksensa perusteena. Aggressiivisen lapsen kasvattajalle ulkopuolisten neuvot ovat vain rasite, ja ne aiheuttavat kasvattajasta riippuen joko syyllisyyttä tai aggressioita. Toki hän tarvitsee myös muiden tukea ja toisaalta ammatillista työnohjausta.

Kasvattajan on tärkeää seurata omaa linjaansa myös silloin, kun ulkopuoliset kasvatta-jat olisivat painostamassa toisenlaiseen käyttäytymiseen. Kun esimerkiksi sijaisäiti ulkoilee aggressiivisen lapsensa kanssa pihalla tai vakiopuistossaan, hänen kannattaa jatkaa linjaansa, eikä tilannekohtaisesti muutella sitä välttääkseen muiden arvostelua.

Koska aggressiivinen käyttäytyminen on monen sijaiskodin ongelma, annan useammal-lekin vanhemmalle puheenvuoron:

Ilona: Kun Kari ja Timo tulivat meille, tappelu oli jatkuvaa. Jos joskus mainitsin siitä jolle-kulle, sain vastaukseksi, että kaikki sisarukset tappelevat. Sosiaalityöntekijäkin kertoi, että hänenkin veljensä olivat kovia tappelemaan. Se ei auttanut meitä siinä tilanteessa hiukkaakaan. Jos pojat olivat kotona niin, ettei kummallakaan ollut kaveria, tappelu syntyi yleensä kymmenen - kahdenkymmenen minuutin välein. Normaalisti sisarusten tappelut pysyvät jotenkin kohtuullisis-sa rajoissa, mutta näiden kahden kohdalla tilanne ryöstäytyi jatkuvasti ihan mahdottomaksi. Tavaroita rikottiin ja toista hakattiin ilman mitään kontrollia. Tappelu ei yleensä koskaan loppunut ilman aikuisen väliintuloa. Tavallisesti se tapahtui siinä vaiheessa, kun nuorempi huusi kurkku suorana. Hän myös sai muiden sympatiat osakseen.

    Kesäloman aikana, kun jouduimme olemaan pienissä tiloissa huomasinkin, että Karin väite siitä, että Timo ärsytti häntä tahallaan, olikin totta. Sen jälkeen riitaa selviteltäessä molemmat osapuolet saivat nuhteita, Timo veljensä ärsyttämisestä ja Kari siitä, että ensimmäisenä kävi päälle. Jonkinlaiseksi säännöksi otimme sen, ettei millään esineellä saanut lyödä toista. Vähän omituiseksi kasvattajaksi tunsin itseni, kun jatkuvasti hoin, että "nyrkkien täytyy riittää!"

    Eristäminen oli ainoa rangaistus ja tuntui kyllä tehottomalta, mutta olipahan vähän aikaa hiljaista. Kodin ulkopuolella liikuttaessa yritin olla puskurina välissä ja tukahduttaa tappelunsiemenet jo alkuunsa. Tässä en kuitenkaan aina onnistunut ja esimerkiksi yhteiset vierailut omien vanhempieni luo oli pakko lopettaa. Yhdessä liikkuminen oli aina riskinottoa ja voimia koettele-vaa. Matkojen jälkeen olin aina aivan poikki. Ensimmäisen yhteisen kesäloman jälkeen raahauduin puolikuolleena töihin lepäämään.

    En itse osaa sanoa, mistä johtui poikien käyttäytymisen muutos. Ainakin huoneen jakaminen parvisängyillä kahtia ja erillisen tilan järjestäminen televisiolle, videolle ja tietokoneelle rauhoitti tilannetta huomattavasti. Kaipa ikäkin teki osansa ja yleinen turvallisuudentunteen lisääntyminen, mutta noin puolessatoista vuodessa pahin oli ohi. Ja vastoin odotuksia kummal-lakaan murrosikä ei tuonut takaisin normaalia aggressiivisempaa käyttäytymistä, eikä muitakaan käytöshäiriöitä. Kummallakin oli mielenkiintoinen harrastus, jonka parissa aika kului.

Sirkka: Jukka oli kolmevuotias, kun hän tuli meille. Mitään erikoisia ongelmia ei alkuun ollut. Sitten, kun Jukka meni kouluun ja minä puolen vuoden kuluttua menin töihin, hän alkoi saada raivareita ilman mitään syytä. Yhtäkkiä vaan tavarat lensi. Joskus, kun tulin töistä kotiin, oli jauhot pitkin lattioita ja milloin mitäkin.

    Sitten löysin yhdestä kirjasta sellaisen ajatuksen, että jos on joskus kokenut oikein suuren menetyksen, niin sitten voi myöhemmin sitä purkaa ja hakea korvausta raivareilla. Me juteltiin asiasta Jukan kanssa ja sitten hän kysyi: "Mitäs olet nyt aikonut tehdä?" Kerroin, ettei kirjassa sanottu, miten pitäisi menetellä ainoastaan syy kerrottiin. Sanoin, että jatkamme kuin ennenkin, eli raivarin tullen pidän häntä tiukasti sylissä ja sitten hän itse saa korjata tuhonsa jäljet, jos niitä sattuu tulemaan. Jukka itse hyväksyi sen. Sitten aloin aina kun se raivari tuli, sanoa, että "joskus sulla on ollut paha olo, mutta nyt sulla ei ole". Sitten me hankittiin mummu tänne iltapäiviksi, ettei Jukan olisi tarvinnut tulla tyhjään kotiin kai se jotenkin oli tuntenut sen tyhjän kodinkin uutena hylkäämisenä. Ja sitten ne raivarit vähitellen jäi pois.

 

Raimo: Kun Aki tuli meille 2,5-vuotiaana sanottiin etukäteen, että se on kaunis terve poika. Äidinäitikin, joka oli sitä hoitanut, vakuutti, ettei siinä ole mitään vikaa ja varmaan tosiaan ajattelikin niin. Vähän me kyllä ihmeteltiin, kun se meni kuin pieni orava pitkin kirjahyllyjä, kun käytiin tutustumassa.

    Aluksihan siinä oli kaikennäköistä. Eihän se puhutkaan kuin yksittäisiä sanoja ja vaipat sillä oli. Kaikkein eniten meitä kuitenkin ihmetytti ne raivarit. Mutta me ajateltiin, että kai ne vähitellen menee ohi. Sitten kaikki muu korjaantui, mutta ne raivarit jäi. Meidän tytärkin, joka opiskeli Helsingissä vähän tuota alaa, sanoi, ettei ne ole ihan normaaleja. Ne raivarit alkoi ihan ilman syytä. Kun se leikki kiltisti yksin, se saattoikin yhtäkkiä alkaa huutaa ja rikkoa tavaroita. Vaimo soitteli jatkuvasti sosiaalityöntekijälle, mutta ei ne uskoneet sitä.

    Meillä kyllä vaihtui jatkuvasti se työntekijä, parhaana vuonna oli kolme eri ihmistä, eikä kukaan ottanut todesta. Harvoin meillä käytiin, ehkä parin vuoden välein. Ja jos joku kävi, niin Akihan käyttäytyi aina hyvin. Aikuisten seurassa, kun oli rauhallista, se yleensä olikin ihan kivasti.

    Kun Aki meni seurakunnan päiväkerhoon, niin sehän oli ihan mahdotonta se touhu. Sit-ten seurakunta palkkasi sitä varten oman avustajan. Mutta vieläkään meitä ei uskottu sosiaali-toimistossa eikä oikein muualtakaan osattu etsiä apua. Vasta sitten, kun Aki meni esikouluun ja siellä tuli vaikeuksia, niin meitä uskottiin ja Aki sai oman avustajan ja pääsi tutkimuksiin.

    Akin suurin vaikeus on se, että se ei osaa olla toisten lasten kanssa, aina tulee heti tappelu. Tai yleensä se on niin, että Aki hyökkää muiden kimppuun. Ei sillä ole ketään kavereita-kaan. Meiltä ovat jotkut kysyneet, että kuinka me jaksetaan tai ollaanko me ajateltu luopua Akista. Mutta vaikka kuinka vaikeaa on, niin ei me siitä pojasta kuitenkaan luovuta. Se vaan on hankalaa, kun aina on vähän sellainen tuntu, että tekee väärin sen kanssa ja että ei ole osannut kasvattaa. Vaikka sen ongelmat onkin todettu johtuvan sekä pienestä keskushermostovauriosta että ihan ensimmäisistä elinvuosista, niin siltikin me koetaan jatkuvasti sellaista syyllisyyttä.

Seija: Tero (4) oli meille tullessaan mahdottoman kiltti lapsi. Se piti pikkusiskostaan huol-a ja yritti totella kaikessa. Jälkeenpäin tulee mieleen, että olisiko siellä lastenkodissa sille sanottu, että sen pitää olla kiltti tai muuten ne joutuu pois. Minusta tuntui, että sillä oli jatkuva huoli siitä, että he joutuvat pois. Vaikka me kuinka yritettiin vakuuttaa, että he ovat meidän omia lapsia ja me ei heistä luovuta, Tero saattoi kysellä: "Miksi te pidätte meitä, vaikka me ollaan niin tuhmia?" "Miks me saadaan olla täällä niin kauan?" tai kun lähdettiin koko perheenä vaikka kylään, Tero kyseli huolestuneena: "Tullaanko me takaisin?"

Sitten, kun Tero oli neljäntoista, alkoi näkyä ensimmäiset murrosiän oireet: pienetkin kotityöt alkoivat kiukuttaa. Aluksi me oltiin ihan tyytyväisiä, ajateltiin, ettei se sentään olekaan ihan lälly, vaan löytyihän siitäkin omaa tahtoa.

Sitten se kapina alkoi kasvaa. Tero alkoi syyttä biologisia vanhempiaan siitä, että ne olivat jättäneet sen lastenkotiin. Nehän eivät ole pitäneet mitään yhteyttä sisaruksiin. Ja Tero alkoi kuvitella, että ne olisivat jotain kauhean rikkaita ja niiden luona hänen olisi ollut hyvä olla. Se haukkui meitä, että me oltiin säälistä otettu ne lastenkodista, että oltaisi tehty niistä kunnon ihmisiä, ja että me pidettiin heitä orjatyövoimana.

Siihen aikaan sitä olisi kaivannut tukea siihen, että miten paljon niiltä lapsilta voi vaatia, ettei niitä vaurioita.         Kotiintuloajoista oli jatkuvasti kiistaa. Meillä oli tarkat rajat ja niistä pidettiin kiinni ja rajojen rikkomisista tuli aina seuraamuksia.

    Arkisin kotityövelvoitteen suorittaminen vei viitisen minuuttia, vapaapäivinä tunnin verran, mutta se oli Teron mielestään liikaa. Ja kun poika ei ollut tehnyt velvollisuuttaan, en päästänyt häntä ulos. Joskus piilotin ulkovaatteet, joskus istuin oven edessä. Sitten Tero alkoi tulla väkivaltaiseksi. Viinakin tuli mukaan kuvaan. Kun Tero tuli retkiltään vaikka kuinka myöhään aamuyöstä, minä valvoin. Kun Tero tuli, herätin miehen, että hän menisi tarkistamaan tämän kunnon. Silloin nimittäin päästiin vähän vähemmällä huudolla, kun mies sen teki. Humalassa Tero ei koskaan ollut väkivaltainen, se vaan yritti luikkia sänkyynsä. Joskus se meni saunanlauteille, ettei oksennuksella pilaisi vuodevaatteitaan.

    Rahastahan meille tuli aina riitaa. Kun Tero poltti, niin me sanottiin, ettemme anna ter-veyden tuhoamiseen rahaa. Karkkirahansa se sitten pisti tupakkaan, mutta eihän se riittänyt. Tero alkoi vaatia rahaa ja kiristää, että ellei hän saa, hän alkaa tehdä rikoksia. Terolle tuli koulussakin ongelmia, lintsausta ja kaikkea. Sitten Tero alkoi puhua, että hän haluaa meiltä pois.

    Silloin, kun meillä oli niitä yhteenottoja, Tero huusi melkein mitä vaan, usein me huudeltiin seinien läpi. Tilanne tuntui välillä ihan hirveältä, pelkäsinkin, kun se on niin iso mies. Kyllä se minua muutaman kerran lennätti ja kaaduin niin, että satutuin itseni. Mutta minä sanoin, että "jos minut hakkaat, niin saat itsellesi monta muuta äitiä, yhteiskunta sinut vie. Itsellesi sinä vaikeuksia teet, etkä meille." Olin lukenut jostain kirjasta, että vahva lapsi tarvitsee vahvan vastuksen ja se auttoi minua. Välillä tuntui, että henki loppuu. Aluksi minä itkinkin, mutta kun huomasin, että sitä se hakee, niin yritin olla itkemättä.

    Mutta väliajat meillä oli ihan tavallista. me pystyttiin aina puhumaan ja meillä puhuttiin paljon. Minä olin lukenut, että lapsuusvuosien menetykset kertautuvat murrosiässä ja siitä minä puhuin Teron kanssa, että se tajuasi mistä sen käytös johtuu ja ettei se kokisi itseään mitenkään huonoksi.

    Minä puhuin avoimesti meidän vaikeuksista tuttaville. ja samanlaisia vaikeuksia oli muissakin perheissä biologisten lapsiensa kanssa ja hekin saivat rohkeutta puhua omistaan. En minä ollut ainoa mustelmilla oleva murrosikäisen äiti. Minä en salannut mitään viranomaisilta-kaan. Otimme yhteyttä kaikkiin mahdollisiin auttaviin tahoihin ja puimme tilannetta. Hulluksihan minä olisin tullut, jollen olisi puhunut.

    Sitten Terolle annettiin ihan vapaat kädet ratkaista, missä hän haluaa olla. Koko ajan me sanottiin, että me halutaan hänen olevan kotona, kuitenkin Tero väitti, että me yritetään järjestää häntä kuritushuoneeseen tai koulukotiin. Tero tilasi itse ajan psykologilta ja kävi sen kanssa juttelemassa ja sitten hän teki ratkaisun, että haluaa jäädä kotiin.

Sen jälkeen me aina sanottiin, että sinä olet valinnut tämän kodin ja sinä saat elää meidän sääntöjemme mukaan. Sitten, kun Tero päätti koulunsa ja sai työpaikan, hän muutti heti omaan asuntoonsa. Jo pitkään ennen muuttoa hän oli puhunut, että "kun teistä eroon pääsen, en teidän naamojanne katsele." - Mutta onhan palaillut. Jo muutaman kuukauden kuluttua, hän alkoi kysellä siskoltaan, missä me ollaan aiottu joulu viettää vaikka jouluun oli vielä kolme kuukautta aikaa. Yhdessä me ollaan joulut vietetty ja muutenkin Tero käy usein kotona.

    Kun me ollaan juteltu niistä vanhoista ajoista, niin on käynyt ilmi, ettei se oikeastaan tosissaan halunnutkaan meiltä pois, vaan itseasiassa se pelkäsi, ettei me pidetä sitä. Sitä olen miettinyt, että teetettiinkö me liikaa kotitöitä niinkuin lapset väitti. Ne ovat nyt kertoneet, että jotkut kaverit joutuivat tekemään vielä enemmän. Olen myös myöntänyt olevani "kommentoora", mutta Tero siihen naureskeli, että on hän pahempiakin nähnyt.

MASENTUNUT LAPSI

Jokainen äiti on kuullut lapsensa huokaisevan: "Äiti, mulla ei ole mitään tekemistä." Kun

lapselle sitten yrittää ehdotella eri toimintoja, mikään ei kelpaa. Itse asiassa tuon lauseen todellinen viesti onkin: "Äiti, minua ei huvita mikään, olen masentunut, auta minua." Lapsi ei kaipaa silloin tekemistä, vaan aikuisen läheisyyttä ja turvallisuutta, joka vahvistaa toivon näkökulmaa.

     Terveen lapsen elämässä pienet masennukset tulevat ja menevät, mutta jos tila jatkuu, on syytä etsiä apua. Lapsella masennus yleensä liittyy menetykseen. Lapsi voi myös kääntää joko aikaisemman tai nykyisen ympäristönsä hänessä aiheuttaman vihan tunteen sisäänpäin masennukseksi. Sijoitetulla lapsella masennus on yksi surutyön vaihe ja menee ohi aikanaan. Jos lapsen ei anneta elää tätä masennusta, se voi pulpahtaa myöhemmin esiin.

Masennuksen oireita ovat lapsella yleinen haluttomuus, itkuisuus, levottomuus, eristäytyminen, raivokohtaukset, väsymys ja nukkumisvaikeudet. Hän voi valittaa erilaisia särkyjä ja kipuja, ruokailussa voi olla ongelmia. Lapsella on myös alttius onnettomuuksiin ja taipumus itserankaisuun, hän saattaa esimerkiksi lyödä päätään nyrkeillä tai kirjaimellisesti takoa päätään seinään.

    Kouluikäisellä lapsella masennus näkyy lisäksi koulusuorituksien heikkenemisenä, keskittyminen on huonoa ja hän saattaa vetäytyä eroon tovereista. Lisäksi hänellä voi olla itsetuhoajatuksia.

    Masentunut sijaiskotilapsi voi aiheuttaa sijaisvanhemmissa ahdistuneisuutta ja syyllisyyksiä. Vasta kun nämä väärät tunteet on hoidettu, vanhemmat voivat auttaa lasta. Lapsi tarvitsee aktiivisen ja sallivan otteen. Hänen pitää saada tuoda esiin ja purkaa kielteisiä tunteitaan ja samalla saada suojaa aikuiselta, joka omalla perusluottamuksellaan voi saada lapsenkin luottamaan elämään ja tuoda hänen tunteisiinsa toivon näkökulman.

ESTYNYT LAPSI

Kun lapsi on kokenut hylkäämisiä, hän saattaa suojautua uhkaavaa syvää masentuneisuutta vastaan vetäytymällä kuoreensa ja kapeuttamalla tunne-elämäänsä. Hän on ulkonaisesti sopeutuvainen, mutta luontainen eloisuus ja välittömyys puuttuvat. Tunteiden ilmaisu on vaimeata, hän on ujo ja pidättyväinen. Hänen ihmissuhteensa ovat pinnallisia; hän kokee ettei hänellä ole annettavaa muille ihmisille, ja hän käyttäytyy kuin muilla ihmisillä ei olisi mitään merkitystä hänelle. Hän voi jopa osoittaa sen esimerkiksi olemalla vastaamatta heidän kysymyksiinsä. Jos hylkäämiskokemukset ovat toistuneet tai kokemus on ollut voimakas, lapsi voi jäädä pysyvästi tähän tilaan. Myös kasvaminen jatkuvien riitojen keskellä voi tehdä lapsesta estyneen.

    Sijaiskotiin tullessaan estynyt lapsi on helpompi kuin aggressiivisesti reagoiva, kuitenkin ajan kuluessa hänen ongelmansa koskettavat perhettä syvältä. Perhe voi turhautua, kun lapsi ei odotusten mukaan tulekaan kuorestaan ulos eikä suostu vastaanottamaan hänelle tyrkytettyä rakkautta. Estyneen lapsen olemus viestii tarvetta tulla rakastetuksi, kuitenkin hän on jatkuvasti työntämässä loitolle ihmisiä, jotka sitä haluavat hänelle osoittaa.

    On todennäköisempää että aggressiivinen lapsi rauhoittuu sijaiskodissa kuin se, että estynyt lapsi vapautuu. Terapioillakaan ei ole saatu hyviä tuloksia. Estynyt lapsi tai nuori ei yleensä itse ole motivoitunut terapiaan ja myös terapeutti kokee turhautuneisuutta asiakkaan kanssa, jonka sisällä tuntuu olevan niin vähän tunnemateriaalia. Kuitenkin estynyt lapsi hyötyy sijaisperheessä kasvamisesta, kun hänet hyväksytään omana itsenään ja hänelle osoitetaan kiintymystä niillä tavoilla, jotka hän pystyy vastaanottamaan.

Kolmekymmenvuotiaan Marjukan sijaisäiti muistelee heidän yhteistä taivaltaan:

 

Marjukka oli hyvin nuoren äidin lapsi ja syntyi ei-toivottuna. Hänen isovanhempansa ker-toivat, että äiti ei halunnut imettää lasta, koska se olisi sitonut häntä liikaa. Marjukka sai itkeskellä märissä vaipoissa pitkään ennenkuin äiti tai useimmiten isä vaihtoi ne. Mutta isäkään ei ollut kypsynyt vanhemmuuteen, hän oli paljon poissa kotoa ja vietti vapaa-aikansa lähinnä kaveriporukoissaan. Äiti jätti perheen, kun Marjukka oli puolitoistavuotias.

    Marjukka siirtyi isovanhempiensa hoitoon. Nämä olivat kuitenkin vielä mukana työelämässä ja Marjukka oli päivät seimessä. Kun isä solmi uuden avioliiton eronneen naisen kanssa, jolla oli Marjukkaa nuorempi poika, isovanhemmat painostivat tätä ottamaan myös tytön hoitoonsa. Äitipuolelle Marjukan tulo perheeseen oli ikävä yllätys. Isäkään ei ollut kasvanut muutamassa vuodessa vastuullisuuteen ja kun päiväkodista jatkuvasti raportoitiin hoidon laiminlyönneistä, lapsi otettiin huostaan. Siinä vaiheessa vielä tiedusteltiin isovanhempien halukkuutta jatkaa Marjukan hoitajana, mutta nämä kieltäytyivät ja toivoivat, että tämä sijoitettaisiin hyvään sijaiskotiin.

    Olimme todella innostuneita, kun Mari tuli meille. Olisimme heti halunneet kietoa hänet rakkauteemme. Olimme sydän täynnä hellyyttä hyljeksittyä lapsiraukkaa kohtaan, mutta hän kohteli meitä kuin ilmaa.

Koska tulin jatkuvasti torjutuksi lähestymisyrityksissäni, lakkasin vähitellen yrittämästä, vaikka samalla tunsin menettelystä syyllisyyttä. Perheessämme halattiin paljon ja Marjukka rajautui sen hellyyskäyttäytymisen ulkopuolelle. Kärsin siitä jatkuvasti. Kun Marjukan omat isovanhemmat vierailivat meillä, ei hän mennyt myöskään heidän syliinsä, se huomio vähän helpotti syyllisyydentunteitani.

    Koko lapsuutensa aikana Marjukka osoitti jonkinlaista lämpöä ainoastaan eläimiin. Hankimme hänelle koiran siinä toivossa, että se vahvistaisi hänen tunne-elämäänsä. Marjukan tunneköyhyys alkoi kuitenkin heijastua siihenkin suhteeseen. Hän laiminlöi koiraa ja se alkoi kiintyä enemmän muihin perheenjäseniin. Marjukka vietti paljon aikaa huoneessaan ja aloin viedä Mussua sinne. Työnsin vähän vastahakoisen koiran oven raosta sisään ja vedin oven äkkiä kiinni. Vähitellen heidän ystävyytensä sitten lähti kasvamaan ja kiintymys alkoi olla molemminpuolista.

    Murrosiässä Marjukka kohtasi pojan, joka jaksoi olla kyllin sitkeä häntä piirittäessään. Pojalta hän pystyi vastaanottamaan hellyyttä, jota oli muilta karttanut. Kuitenkin Marjukan kyvyttömyys vastavuoroiseen läheisyyteen lopulta tuhosi suhteen.

     Marjukka ei koskaan pystynyt ottamaan toisten tunteita huomioon, eikä kyllä odottanut, että muutkaan olisivat vastaavasti häntä huomioineet. Jotenkin tuntuu, että Marjukan odotukset elämän suhteen ovat todella vaatimattomat. Ei hän unelmoi perheestä eikä lottovoitosta. Miestä hän ei näytä suuremmin kaipaavan ja ajatus omasta lapsesta on hänelle kauhistus. Hän viihtyy hyvästä älykkyydestään huolimatta melko yksinkertaisessa työssä ja elelee koiransa kanssa elämäänsä pahemmin valittelematta.

KUN LAPSI PELKÄÄ

Lapsilla on kolmenlaisia pelkoja: osa on synnynnäisiä ja kaikille yhteisiä, kuten kovien ää-nien ja pimeän pelot. Osa peloista liittyy lapsen eri kehitysvaiheisiin, kun lapsi kasvaa hän tajuaa pelon turhaksi ja vapautuu siitä. Kolmas ryhmä on elämän vaikeuksissa opitut pelot.

    Lapsi voi selviytyä pelottavista tilanteista kahdella eri tavalla. Hän voi kokea itsensä niin voimakkaaksi, että tuntee olevansa turvassa tai hän tukeutuu muihin ihmisiin, jotka tuovat hänen elämäänsä turvaa. Kun lapsi kasvaa olosuhteissa, joissa perusluottamus itseen ei pääse kehittymään, hän ei pysty turvautumaan itseensä, lisäksi samoissa olosuhteissa häneltä myös puuttuu aikuinen, johon voisi turvautua. Tällöin lapselta puuttuu pelonvoittamiskokemukset ja maailma alkaa tuntua kokonaan uhkaavalta paikalta ja silloin voidaan sanoa että lapsesta on tullut ahdistunut.

Kun pelon kohde ilmestyy normaalin lapsen elämään, hän menettää tasapainonsa, mutta se palautuu heti, kun pelon kohde poistuu. Ahdistuneella lapsella pelko on muuttunut jatkuvaksi sisäiseksi tilaksi. Hän reagoi samalla tavalla kuin pelkäävä lapsi, mutta ei osaa nimetä pelon kohdetta. Maailma on hänelle uhkaava paikka, jonka käsittelemiseen hänellä ei ole keinoja. Tällainen lapsi tarvitsee aivan erityisesti tukea oman itseluottamuksensa kasvattamiseen ja kokemuksia siitä, että aikuiset ovat luotettavia ja haluavat suojella lasta.

    Koko lapsuuden ajan säilyvä pelko on hylätyksitulemisen pelko. Se saattaa ilmetä eri tavoin eri ikäkausina. Pieni lapsi pelkää äidin häviämistä, vähän isompi vanhempien kuolemaa, vielä isompi avioeroa. Murrosikäinen voi pelätä toverien hylkäävän tai seurustelusuhteen päättyvän. Hän voi pelätä, ettei häntä rakasteta, tai hyväksytä.

Vaikeissakaan oloissa elävä lapsi ei kuitenkaan yleensä halua pois kotoaan. Kun lapsi tulee sijaiskotiin, hänet on erotettu hänelle rakkaista ihmisistä. Koneisto, johon hän ei ole voinut vaikuttaa on tehnyt uhkaavia päätöksiä. Vieraat aikuiset yrittävät vakuuttaa, että hänen pitää olla iloinen, hänelle tehdään hyvää. Kukaan ei pelasta häntä tilanteesta. Hän on voimaton ja pelko muuttuu ahdistukseksi. Jos lapsi uudessa kodissa ympäröidään kannustavalla rakkaudella, hän yleensä toipuu sekä lapsuuden että sijoituksen aiheuttamasta ahdistuksesta. Joskus ahdistus kuitenkin voi jäädä pysyväksi ja lapsi tarvitsee hoitoa.

    Huostaanottotilanteessa ja perheeseen sijoittuessa lapsi altistuu peloille. On tärkeää, että hänelle selitetään mahdollisimman lapsentajuisesti, mitä tapahtuu ja miksi.

    Kun haastattelin kymmenvuotiasta Jania ja kysyin mitä hän eniten pelkää, hän selitti pelkäävänsä, että heidät siskon kanssa varastettaisiin uudesta kodista. Hän sanoi pelkäävänsä sitä varsinkin viikonloppuisin ja näkevänsä siitä painajaisunia, Kun asiaa ruvettiin selvittelemään, tuli ilmi, että poika sisarineen oli huostaanotettu siten, että heidän tätinsä oli hakenut heidät koulusta. Todennäköisesti heille oli selitetty jotain huostaanotosta, mutta se ei ollut mennyt perille. Äidin mielipiteen lapset sen sijaan pystyivät tajuamaan, kun tämä syytti sisartaan varkaaksi.

Molemmilla lapsilla oli jatkuvasti käsitys, että heidät oli varastettu. Tämän käsityksen ohjaamina he päättivät yhdessä karata kotiin. Vanhemmat eivät kuitenkaan olleet kotona ja lapset menivät naapuriin, josta poliisit sitten löysivät heidät. Sijoitus äidin sisaren perheeseen oli väliaikainen ja muutto sijaiskotiin oli mieluinen tapahtuma. Mieluummin Jani tosin olisi halunnut äidin luo, mutta sijaiskoti oli viihtyisä ja turvallinen, siellä hän halusi olla pysyvästi ja siksi pelkäsi, että täti tulisi taas varastamaan. Jani ei ollut pystynyt puhumaan pelostaan sijaisäidille, mutta se näkyi käyttäytymisessä levottomuutena ja takertumisena sijaisäitiin. Kysyttäessä hän olisi varmaan sen kertonut ja se olisi voitu käsitellä, mutta kukaan ei tullut kysyneeksi.

Jos sijaisperheessä tapahtuu jotain poikkeavaa, lapsen turvattomuus pukeutuu yleensä peloksi, kuten kävi 13-vuotiaan Annen kohdalla:

Kun Anneli sairastui, mä aloin pelätä, että me joudutaan Markon kanssa sieltä pois ja johonkin ihme perheeseen. Mä pelkäsin sitäkin, että meidät erotetaan toisistamme. Sitäkin mä pelkäsin, että me jouduttais lastenkotiin. Me oltiin oltu siellä vähän aikaa enkä mä tykänny, siellä joutu tiskaan omat astiansakin.

FAS (Fetaalialkoholisyndrooma) eli Äidin raskaudenaikaisen alkoholin käytön aiheuttamat vauriot

Jos äiti on alkoholin suurkuluttaja (80-100 gr. absoluuttista alkoholia/päivä) on 40%:n mahdollisuus, että sikiö vaurioituu. Alkoholin aiheuttama vaurio riippuu siitä, missä vaiheessa raskautta äiti on käyttänyt liikaa alkoholia. Suomessa arvioidaan syntyvän vuodessa 100 vakavasti ja 200 lievästi vaurioitunutta lasta. Alkoholi vaikuttaa suoraan kehittyvän sikiön aivo- ja hermosolukkoon.

    FAS-lapsen ulkonäössä on poikkeavuutta. Luomirako on kapea, nenän selkä matala ja sieraimet ylöspäin kääntyneet. Ylähuuli on kapea ja alaleuka heikosti kehittynyt. FAS-lapset saattavat olla hentorakenteisia ja ikäistään pienempiä. Joidenkin tutkimusten mukaan vaikutus henkiseen kehitykseen on vakavampi, jos myös kasvonpiirteet on selvästi havaittavissa. Toisaalta on todettu, että lapsella voi olla kehityshäiriö, vaikkei tyypillisiä kasvonpiirteitä olisikaan.

FAS-lapselle tyypillisiä piirteitä ovat ylivilkkaus, impulsiivisuus, keskittymisvaikeudet, huono sosiaalinen arviointikyky, hellyydenkipeys, yliystävällisyys ja pelottomuus. Leikki-ikäisillä saattaa olla viivästynyttä puheen kehitystä, ääntämisvirheitä ja muiden puheen kaiunomaista toistamista. Kouluikäisillä voi esiintyä kömpelyyttä käden toiminnoissa. Alaluokilla lukeminen ja kirjoittaminen saattaa sujua hyvin mutta myöhemmin käsitteellisemmät asiat voivat tuottaa vaikeuksia.

    FAS-lapset ovat noin puolessa tapauksista sijoitettu perhehoitoon. Tutkimusten mukaan lapsen kehitys on sitä myönteisempää, mitä aikaisemmassa vaiheessa hänet on sijoitettu perheeseen.

Sijaisvanhemmille FAS-lapsen hoitaminen on vaativa tehtävä. On tärkeää, että he ovat odotuksissaan realistisia. Heiltä vaaditaan myös pitkäjänteisyyttä lapsen tukemiseen ja valmiutta yhteistyöhön päivähoidon ja koulun kanssa. Monet FAS-lapset tarvitsevat lisäksi terapiaa tai muuta kuntoutusta. (lääkintävoimistelua, puheterapiaa jne.)

    Koska FAS-lapsi on kärsivällisyyttä koetteleva, on tärkeää, että sijaisvanhemmat eivät ponnistele yli voimien, vaan huolehtivat omasta virkistyksestään ja kahdenkeskisestä ajasta.

    Aikaisemmin useimmat FAS-lapset määriteltiin MBD-vaurioisiksi, koska heidän oireensa tavallaan sisältyvät myös MBD-määritelmän piiriin. Oma diagnoosi on kuitenkin edistänyt lasten hoitoa ja lisännyt ymmärrystä heidän käyttäytymistään kohtaan. Jos äidin alkoholinkäytön aiheuttamat vauriot ovat vähäisemmät puhutaan FAE-lapsista. Sijoitetuissa lapsissa on luonnollisesti vuosien varrella ollut huomattava määrä FAS-lapsia, joiden sijaisvanhemmilla ei ole ollut tietoa, mistä on kysymys. Näin on ollut myös seuraavan sijaisperheen kohdalla:

Kun menimme naimisiin, ei lasta alkanut toiveistamme huolimatta kuulua. Olen terveydenhuoltoalalla ja kypsyimme suunnitelmaan, että adoptoisimme jonkun vammaisen lapsen. Olin tästä ajatuksesta maininnut tutulle sosiaalityöntekijällekin.

    Saimme kuitenkin hoitojen jälkeen kaksi lasta. Kun nuorempi oli kuusivuotias, tämä sosiaalityöntekijä otti meihin yhteyttä ja sanoi: " Nyt kuusi- ja kahdeksanvuotiaat veljekset tarvitsisivat sijaiskotia. Heillä ei ole fyysisiä vammoja, mutta vammaisia ne häiriintynetkin ovat. Nämä lapset ovat häiriintyneitä." Me vastasimme annettuun haasteeseen. Poikia oli käytetty perheneuvolassa, mutta mitään selkeää kuvaa häiriintyneisyyden laadusta tai syistä meillä ei ollut. Ne selvisivät vasta myöhemmin.

    Olin viisi vuotta sitten Lastenlinnassa koulutustilaisuudessa, jossa kerrottiin myös FAS-lapsista ja tajusin, että siitähän meillä on koko ajan ollut kysymys. Vanhemmalla pojalla, Pekalla on selvät FAS-lapsen piirteet, Antilla taas on poikkeuksellisen hento ruumiinrakenne ja vaikutukset käyttäytymisen ja oppimisen alueella ovat suuremmat.

    Poikien äiti ei ollut aikoinaan pystynyt käymään kansakoulua loppuun ja poikien heikon

suoritustason arveltiin periytyvän sieltä. Hän oli itse kieltänyt käyttäneensä alkoholia poika odottaessaan, mutta on nyt myöhemmin asian myöntänyt.

    Pekka oli käynyt vuoden koulua, kun tuli meille, eikä ollut oppinut lukemaan. Muuten hän oli sellainen tyypillinen alkoholistiperheen vastuunottajalapsi. Hän oli paljon joutunut hoitamaan perheen asioita ja nuorempaa veljeään.

Antti sairasteli alussa paljon, oli korvatulehduskierre ja jatkuvasti infektioita. Kieltoja hän ei tahtonut kestää ollenkaan, seurauksena oli valtavat raivarit ja esineiden heittelemiset, sitten vähän isompana itku. Antti oli myös levoton. Takapuoli ei tahtonut ikinä pysyä tuolilla, mieluimmin miten tahansa muuten, vaikka selkä lattialla ja jalat tuolilla, eikä mikään asento kestänyt kauaa. Päivät hän meni päättömästi ympäri ja yöt nukkui levottomasti. Hänellä oli merkillisiä pelkoja, kerrankin hän ihan kauhuissaan pelkäsi, että seinällä kulkeva vesiputki imaisee hänet sisäänsä. Silloin me kyllä ajateltiin, että taitaa ne häiriöt olla vakavia. Pidimme häntä aluksi muutaman vuoden välissämme nukkumassa, ajattelimme, että hän tarvitsee sellaistakin läheisyyttä. Meillä muutenkin halaillaan ja kosketellaan paljon.

    Ruokailu oli ongelma. Aluksi jouduin syöttämään Anttia polvellani ja ruokailu kesti yleensä yli tunnin. Tavoitteeni oli opettaa Antti syömään edes lusikalla ennenkuin hän menee kouluun. Kaikki kiinteä ruoka nimittäin tahtoi mennä sormin suuhun. Mutta ruokailusta tuli koulussa kuitenkin opettajan mielestä suurin ongelma. Opettaja valitti, että Antti on aina viimeinen. Sanoin siihen, että: "Joku kai on ensimmäinen ja joku viimeinen ja muut siltä väliltä. Eikös me voitaisi sopia, että Antti saisi olla aina viimeinen." Meidän mielestämme tärkein tavoite olisi ollut se, että Antti olisi oppinut sopeutumaan muiden lasten kanssa. Opettaja käytti Antin ongelmasta puhuessaan sanoja ällöttää ja ärsyttää ja yhteistyömme hänen kanssaan lukkiutui. Myöhemmin hän sitten pyysi anteeksi.

    Yritimme koko ajan tehdä paljon töitä poikien kanssa. Mieheni oli ottanut puoli vuotta virkavapaata, kun Antti aloitti koulun. Iltakaudet sitten teimme läksyjä ja ylimääräisiä harjoituksia. Silti koulu meni koko ajan huonosti. Antilla on vaikea lukihäiriö, hän oppi vasta toisella luokalla lukemaan. Muutenkin koulumenestys oli niin heikko, että sosiaalityöntekijä sanoi: "Mitä te teette niin paljon töitä, luovuttakaa, pistäkää poika apukouluun." Emme kuitenkaan halunneet sitä. Meitä syytettiin ylpeydestäkin, mutta siitä ei ollut kysymys. Kyllä me lähdimme siitä, mitkä ovat lapsen tarpeet, eikä siitä, mitkä omamme. Sanoimme, että ennen apukoulusiirtoa haluamme, että ainakin yritetään käydä koulua kouluavustajan kanssa, jos muuten ei onnistu. Vähän leikkimielellä Antti kuitenkin siirrettiin kolmannelle luokalle. Hän sai uuden opettajan, joka antoi paljon anteeksi ja yhteistyömmekin alkoi sujua.

    Välillä tuntui, että koulussa ei jakseta, välillä olimme itse ihan uuvuksissa. Englanti tuotti lukihäiriöiselle luonnollisesti suuria vaikeuksia ja sitten myöhemmin ruotsi. Yhdessä niitä läksyjä sitten tehtiin ja Antti tarvitsi aina aikuisen vierelleen. Koulu alkoi kuitenkin sujua keskinkertaisesti. Antilla oli itsellään voimakas koulumotivaatio. Koulutus on meillä arvo, jota korostamme ja pojat ovat sen omaksuneet. Arvostamme sekä lukio- ja korkeakouluopintoja että ammatillista koulutusta.

    Pekka meni lukioon ja kirjoittaa keväällä. Antille ehdottelimme ammattikoulua, koska kielet vaativat niin valtavasti työtä, mutta Antti itse halusi lukioon ja siellä hän nyt sitten on. Pekka on hoitanut koko lukion ajan itsenäisesti läksynsä, mutta Antin kanssa jatkamme edelleen. Aikaisemmin jouduimme itse etsimään hänelle kielten lisäharjoituksia, mutta nyt saamme niitä opettajalta ja ne ovat sitten oikeantasoisia. Antti tekee läksyjen lisäksi 1 - 2 tuntia päivässä näitä lisäharjoituksia mieheni johdolla. Lisäksi oma opettaja käyttää tukiopetustuntien lisäksi omaa aikaansa Antin ja kahden muun heikon oppilaan harjoitusten ohjaamiseen. Antti käy myös kerran kuussa erityisopettajalla. Juttelin juuri hänen kanssaan ja hän sanoi ihailevansa Antin herkkyyttä ja vahvaa itsetuntoa.

    Antilla on selvä päämäärä. Hän haluaa yliopistoon lukemaan biologisia aineita, ne ovat hänen vahva puolensa. Työtähän se päämäärä teettää, mutta me haluamme jaksaa, koska Antti itse niin haluaa.

Meiltä kysyttiin kerran, olisimmeko tehneet tämän kaiken, jos meille olisi etukäteen kerrottu, että nämä ovat FAS-lapsia ja mitä FAS-lapsilta voi odottaa. Mietimme yhden illan ja totesimme, että emme me olisi niin paljon yrittäneet. Meidän tietämättömyytemme näyttää koituneen lasten onneksi. Toisaalta tieto on aina pääomaa ja se auttaa jaksamaan tässä työssä. Ehkä me olisim-me tiedon avulla löytäneet nopeammin oikeita menetelmiä ja helpompia vaihtoehtoja. Nyt me jouduimme opettelemaan kaikki kantapään kautta.

SEKSUAALISESTI HÄIRITTY LAPSI

Tasapainoinen seksuaalinen kehitys edellyttää, että ihminen arvostaa itseään, suhtautuu

omaan fyysiseen olemukseensa myönteisesti, osoittaa itsehillintää ja kunnioittaa toista ihmistä. Jos lapsi kasvaa normaalisti toimivassa perheessä, seksuaalinen kehitys ohjautuu luonnollisiin uomiinsa. Mutta jos lapsen seksuaalista kehitystä häiritään häntä hyväksikäyttämällä, hän on aina ammattimaisen avun tarpeessa. Hoitamaton insesti johtaa aikuisena vaikeuksiin seksuaalisella alueella.

Insestillä tarkoitetaan perheen sisällä tapahtuvaa aikuisten tai lasta selvästi vanhemman sisaruksen seksuaalisten tarpeiden tyydytystä ja lapsen pakottamista tai johdattelemista itselleen vieraaseen seksuaaliseen rooliin. Insesti haavoittaa paitsi lapsen seksuaalista kehitystä myös psyykeä. Hän menettää luottamuksensa häntä hoivaavaan aikuiseen, hänen tunteitaan ei oteta huomioon ja hänet pakotetaan/johdatetaan osallistumaan salaiseksi ja häpeälliseksi koettuun asiaan. Suomalaisen tutkimuksen mukaan insestiä tapahtuu kaikissa yhteiskuntaluokissa, mutta suurin osa viranomaisten tietoon tulevista tapauksista oli ns. moniongelmaperheissä. Usein insesti on ollut suoranaisesti huostaanoton syy.

Jos lasta on hyväksikäytetty, se kerrotaan sijaisperheelle, mutta joskus asia tulee ilmi vasta sijoituksen jälkeen.

Insestin kohteeksi joutuneet lapset oireilevat hyvin eri lailla, yleensä kuitenkin on ominaista lisääntynyt ahdistuneisuus, joka saattaa purkautua levottomuutena tai masentuneisuutena ja eristäytymisenä. Lapsella yleensä tavataan seksuaalisesti korostunutta suhtautumista aikuisiin. Hänen puheensa ja leikkinsä saattavat ilmaista asioita, jotka eivät kuulu lapsen normaaliin maailmaan.

Insesti tapauksissa hyväksikäyttäjä kieltää lasta puhumasta asiasta kenellekään ja yleensä esittää vielä uhkailuja kieltonsa tehostamiseksi. Usein hyväksikäyttäjä saa lapsen tuntemaan itsensä syylliseksi ja huostaanoton yhteydessä lapselle voi jäädä käsitys, että huostaanotto on rangaistus hänen pahuudestaan. Näin voi tapahtua silloinkin, vaikka insesti ei olisi tullut ilmi. Siksi onkin tärkeää, että lapselle selvitetään hänen ikätasonsa mukaisesti huostaanoton syyt.

Sijaiskodissa on tärkeää pelkotilojen ja ahdistuksen salliva kohtaaminen ja lapsen itsearvostuksen lisääminen myönteisellä palautteella aina, kun se on mahdollista. Lapsi voi ensin pelätä kosketustakin ja se tulee hyväksyä ja odottaa pelon väistymistä.

Lapsen terapian kuluessa käydään läpi erilaisia vaiheita, jotka näkyvät myös kotona arkitodellisuudessa. Hankalinta sijaisperheen kannalta saattaa olla, että jossain vaiheessa lapsen hyväksikäyttäjää kohtaan tuntema viha siirretään sijaisperheen johonkin jäseneen. Tällöin on tärkeää opettaa lasta ilmaisemaan tunteitaan haavoittamatta itseään tai muita.

Terapia heti insestin ilmaannuttua on välttämätöntä, mutta uusi terapiajakso myös murrosiässä on tärkeää. Tällöin nuori pystyy käsittelemään asiaa aikuisemmasta näkökulmasta ja samalla autetaan häntä minäkuvan realistisessa rakentumisessa.

Amerikassa joissakin osavaltioissa on laki, joka kieltää isää olemasta kodissa kahdestaan sijoitetun lapsen kanssa. Siellä insesti koetaan nimenomaan sijaiskodin uhkaksi, koska normaali perheitä tämä laki ei luonnollisesti koske.

Käytännössä sijaisperheet on valittu siten, että vanhempien keskinäiset välit toimivat jolloin insestin mahdollisuus vähenee. On kuitenkin tullut ilmi tapauksia joissa joku sijaisisä tai sijaisäiti on ollut hyväksikäyttäjä. Tätäkään vaaraa ei pidä torjua tai kieltää, vaan ottaa huomioon.

Sillä on tosiasia, että insestin vaara on suurempi perheissä, jossa eri sukupuolta olevat lapset ja vanhemmat eivät ole biologisia sukulaisia. Koska insestistä nykyään puhutaan paljon, vanhemmat oat alkaneet pelätä hellyydenosoituksiakin. Kuitenkin hellyyden ja seksuaalisuuden raja on selvä, mutta se voidaan myös ylittää vahingossa.

Useitakin insestin uhreja kriisisijoituksena hoitanut sijaisäiti kertoo:

Lapsen insesti vaatii ehdottomasti terapiaa ja hänen menneisyytensä on uskallettava kohdata. Olen kriisisijoituksena joutunut hoitamaan tyttöä, jonka edelliset sijaisvanhemmat eivät halunneet että lapsen menneisyyteen kajotaan ja insesti jäi hoitamatta. Sijaisperhe oli hajota ja lapsi jouduttiin sijoittamaan uudelleen. Hän oli ensin pitkään luonamme väliaikaisessa sijoituksessa, jotta insestin aiheuttamat vauriot saatiin siinä määrin korjattua, että sijoittaminen tavalliseen sijaiskotiin saattoi onnistua.

Insestin kokenut lapsi on parisuhteelle rasite, ellei lasta hoideta ja parisuhdetta hoideta. Vaikka puolisoiden välit olisivat miten valoisat ja lämpimät tahansa, lapsi tekee kaikkensa päästäkseen siihen väliin. Hän on mestari käyttämään hyväkseen molempien puolisoiden heikkoja kohtia. Mustasukkaisuus on yleinen tunne näissä kuvioissa. Olen onneksi siitä päässyt eroon, mutta olisin kyllä ollut ihan hukassa tunteitteni takia ilman työnohjausta; niin paljon esimerkiksi vihaa tällainen pikkutyttö pystyy minusta kaivamaan esiin.

Usein ei lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ole tietoja sijoitusvaiheessa. Se tulee esiin vasta lapsen yllättävänä käyttäytymisenä sijoituksen jälkeen, kuten kävi seuraavalle lapsettomalle pariskunnalle, joka haki lastenkodista pienet veljekset:

Se oli vähän niin kuin rakkautta ensi silmäyksellä. Molemmin puolin tuntui, että kuulumme toisillemme. Vanhempi oli silloin nelivuotias ja nuorempi kolmen.

    Sellainen yllätys meille tuli, että kun ensimmäisen kerran menimme saunaan ja pojat näkivät minut alasti, molemmat saivat erektion ja hyppäsivät selkääni ja alkoivat tehdä yhdyntää muistuttavia liikkeitä.

    Aluksihan me oltiin miehen kanssa ihan hämmentyneitä. Sama toistui heti, kun pojat seuraavan kerran näkivät minut vähissä vaatteissa. Kun tiedustelin heiltä käyttäytymisen syytä, he kertoivat että: "isot pojat on saunassa opettanu". Me tehtiin sitten niin, että alettiin koko perhe harrastaa alastomuutta. Me haluttiin tehdä siitä luonnollinen asia. Aina saunaan mennessä me molemmat riisuttiin paljon sitä ennen ja kuljeksittiin myös jälkeenpäin ympäri kotia alasti. Minä rupesin menemään poikien kanssa yhdessä suihkuun ja leikittiin vesileikkejä ja annoin poikien vapaasti kosketella rintojani. Ja ongelma meni ohi ihan nopeasti. Me käydään jatkuvasti koko perheenä saunassa, pojat on jo murrosiässä ja ihan hyvin sujuu.

ONGELMIA KOULUSSA

Sijaisvanhempien kannattaa olla aktiivisia suhteessa kouluun, jolloin ongelmat tulevat perheen tietoon jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Koulussa on myös oppilashuolto-henkilökuntaa, kuten psykologi ja koulukuraattori, joiden puoleen voi kääntyä ja pohtia, vaatiiko esiin tullut ongelma ammattiauttajaa vai ei.

Koululla on tärkeä tehtävänsä lapsen maailmassa. Sijoitetulla lapsella sen tehtävä ko-rostuu. Koulu voi iskeä lisää haavoja itsetuntoon tai se voi parantaa niitä. Sijoitettu lapsi tarvitsee paljon onnistumisen kokemuksia ja koulun haasteena on löytää keinot, joiden avulla lapsi tuntee itsensä onnistujaksi.

Se mitä lapsi oppii koulussa itsestään oppijana on hänen edistymiselleen pitemmällä aikavälillä tärkeämpää kuin se, mitä hän oppii oppikirjoista.

Koulun aloittaminen

    Koulun aloittaminen on suuri mullistus pienen lapsen elämässä. Sijaislapsen kohdalla se voi merkitä eroahdistuskokemusten uusiutumista. Jälleen hän joutuu jättämään tutun ympäristön ja sopeutumaan uuteen. Opettajan on hyvä tietää koulutulokkaan tausta, osatakseen suhtautua ekaluokkalaiseensa ja mahdollisesti esiin tuleviin alkuvaikeuksiin ymmärtäväisesti.

    Koulun aloitusvaiheessa lapsille tulee usein toive siitä, että sukunimi olisi sama kuin muulla perheellä, ettei hän erottuisi. Lapsen sukunimihän on mahdollista vaihtaa, jos sijaisperhe sitä haluaa ja lasten biologisilta vanhemmilta saadaan suostumus. Kuitenkin on hyvä miettiä onko sittenkin parasta säilyttää tämä biologisiin vanhempiin yhdistävä side.

    Koulussa lapsi kohtaa toveripiirin, joka ei aina kohtele häntä hyvin. Sijoitettu lapsi voi joutua kiusaamisen kohteeksi taustansa takia. Sen vuoksi onkin tärkeätä, että sijaisperheissä keskustellaan asiasta ja yritetään vahvistaa lapsen itsetuntoa ja tunnetta siitä, että sijaislapsena eläminen on ihan arvokas tapa elää ja siinä on omat hyvät puolensa.

Koulunkäynnin tukeminen

    Lapselle on tärkeää, että vanhemmat suhtautuvat kouluun myönteisesti ja lapsen opiskeluun kannustavasti. Lapsi on iloinen, jos vanhemmat katselevat hänen koulukirjojaan ja vihkojaan ja antavat suorituksista myönteistä palautetta. Läksyjen ohjaaminen voi joskus tuottaa hankaluuksia ja johtaa pinnan palamiseen puolin ja toisin. Lapsen on vaikea kestää roolin sisäistä ristiriitaa: äidin tai isän roolissa oleva henkilö ottaakin opettajan roolin. Jos vanhemmat huomaavat, että läksyjen ohjaus helposti johtaa yhteenottoihin, se on parempi jättää sikseen. Periaatteessahan läksyt ovat lapsen omaa aluetta. Kysäisyllä "onko läksyt tehty" voi osoittaa olevansa kiinnostunut lapsen koulunkäynnistä.

Koulupelko

    Koulun aiheuttamat ongelmat voivat lapsen kannalta katsottuna paisua niin suuriksi, että hänelle tulee koulupelkoa. Oireena voi olla nukahtamisvaikeudet, herääminen yöllä tai vuoteenkastelu. Lapsi voi myös yksinkertaisesti kieltäytyä menemästä kouluun. Jos vanhemmat huomaavat koulupelkoa, ensin kannattaa kartoittaa syy: vaativatko he itse lapselta liikaa, vai vaatiiko opettaja liikaa, kiusaavatko toverit vai syrjitäänkö lasta, onko epäonnistumisen pelkoa ja miksi, liittyykö ruokailuun jotain pelottavaa.

Koulun vaihtaminen

    Sosiaalityöntekijän kanssa voidaan pohtia, onko koulunvaihto lapsen tullessa uuteen kotiin välttämätöntä. Jos lapsi sijoitetaan oman kunnan alueella, koulukuljetuksin voidaan turvata lapsen elämässä jatkuvuus edes yhdellä alueella. Kesken lukuvuoden tapahtuva koulunvaihto on erittäin rankka kokemus lapselle. Kun lapsi on uudessa kotiympäristössään tutustunut kavereihin, muutto oman alueen kouluun tuntuu helpommalta. Jos lapsi käy jatkuvasti entisessä koulupiirissään koulua, hän kokee vierautta oman naapurustonsa lasten keskellä ja toisaalta kylämatkat luokkatoverien luo ovat pitkiä.

    Siinä vaiheessa, kun sijaiskodissa kasvaneen lapsen koulu vaihtuu, sijaisvanhempien on hyvä ennen siirtymistä uuteen kouluun ottaa yhteyttä tulevaan luokanopettajaan, rehtoriin tai luokanvalvojaan ja kertoa lapsen tilanteesta ja siitä miten lapsi itse suhtautuu omaan taustaansa. Näin vältytään toisaalta lapsen kannalta hankalista tilanteista ja kysymyksistä tai sitten toisaalta turhalta hienotunteisuudelta.

Koulunvaihto sijoituksen alussa tuntui erään sijaisperheen äidin mielestä aivan luonnolliselta asialta, mutta lapsi olikin toista mieltä:

Jonnan entinen koulu sijaitsi neljän kilometrin päässä ja tämä uusi meidän nurkalla. Otin ajoissa yhteyttä tulevaan opettajaan ja hän oli meillä kylässä ja tutustui Jonnaan. Ensimmäisenä koulupäivänä Jonna ei kuitenkaan suostunut millään lähtemään kouluun. Käytimme kaiken houkuttelutaitomme ja lopuksi onnistuimme. Pihalla hän kuitenkin kieltäytyi menemästä sisään, jouduin menemään mukaan ja istuin siellä sitten koko päivän. Opettaja oli ystävällinen ja viisaasti istutti luokan sosiaalisimman tytön Jonnan viereen. Välitunnillakin tämä tyttö oli seurassamme. Tunnelma luokassa oli mielestäni viehättävä, mielelläni siellä olisin istunut edelleenkin ja mielessäni siihen jo valmistauduinkin.

Seuraavana aamuna Jonna kieltäytyi lähtemästä kouluun. Siinä ei sitten auttanut mi-kään. Jonna makasi täkin alla ja kieltäytyi hievahtamastakaan. Soitin sosiaalityöntekijälle ja kysyin mitä tehdään. Tyttö haluaisi entiseen kouluunsa. Muutama soitto siinä sitten soiteltiin ja sitten sosiaalityöntekijä tuli autoineen ja lähdimme viemään Jonnaa takaisin entiseen kouluun. Siellä oli rehtori vastassa ja sanoi:

"Tervetuloa Jonna omaan kouluun!"

    Ei se omaan kouluunkaan meno ongelmatonta ollut. Aamuisin Jonna saattoi käyttää puolituntisen näkkileivän pureskeluun, että kouluun lähtö viivästyisi. Jokainen aamu oli hoputtelua ja suostuttelua, muistaakseni kolme kertaa kävi niin, ettei Jonna loppujenlopuksi lähtenyt. Sitten marraskuussa oli ihan loppu ja ilmoitin sosiaalityöntekijälle, että myönnän olevani voimaton hallitsemaan koulunkäyntiä. En enää ota vastuuta kouluun lähettämisestä. Lakkasin jännittämästä ja lakkasin suostuttelemasta. Ja omaksi hämmästyksekseni kouluun lähtö helpottui ihan oleellisesti, eikä enää yhtään lintsauspäivää tullut.

    Näin jälkeenpäin ajatellen oli aika ajattelematonta yrittää siirtää arkaa tyttöä toiseen kou-luun, kun se kerran ei ollut ehdoton pakko. Onneksi hän päättäväisesti piti puolensa, hän itse tiesi, mihin pystyi. Olihan hän joutunut vaihtamaan runsaan vuoden sisällä kolme kertaa kotia, koulun vaihtaminen olisi ollut liikaa.

    Koulumatkat olivat sitten tietysti ongelma. Menin koulutoimistoon. Siellä oli miespuolinen talouspäällikkö ja koulutoimenjohtaja sattui istuskelemaan samassa huoneessa, kun esitin asiani. Ensimmäinen vastaus oli: "Kävelköön vaan, mitäs ei vaihtanut koulua." Kun yritin selittää tytön tilannetta, koulutoimenjohtaja sanoi, ettei hänenkään poikansa tykännyt, kun joutui vaihtamaan koulua luokkien uudelleenjärjestelyjen yhteydessä ja paras kaveri jäi eri kouluun. Sanoin siihen, että sillä pojalla on kuitenkin koko ajan ollut sama koti, tällä tytöllä on menossa viides.

    Silloin alkuaikoina tuntui, että aina sai olla taistelemassa siellä kouluvirastossa. Välillä minua suututti niiden asenne niin paljon, että mä itkinkin siellä. Minusta tuntui, että ne eivät edes uskoneet minua tai halunneet uskoa. Minä ajattelin, että "tyttöparka ei sinun puoliasi kukaan pidä, mutta minä pidän. Se on minun tehtäväni".

Sitten myöhemmin, kun koulupsykologi oli testannut Jonnan ja oli kaikki lausunnot, niin sitten suhtautuminen muuttui.

MISTÄ APUA

Sosiaalityöntekijät

    Luonnollinen yhteistyökumppani ja ammattiauttaja on sosiaalityöntekijä. Sijaisperheet joutuvat tekemisiin sosiaalityöntekijöiden kanssa jo ennen sijoitusta. Heidät on silloin havaittu kelpaaviksi tehtäväänsä. Kun he sitten sijoituksen tapahduttua alkavat löytää itsestään kielteisiä puolia ja kohtaavat perheessään ongelmia, heidän ei olekaan helppoa kertoa niitä sille samalle työntekijälle. Myös alkuaikojen uupumista on vaikea tunnustaa. Kuitenkin sosiaalityöntekijät osaavat yleensä auttaa alun ongelmissa, eivätkä suinkaan ole tuomitsemassa perhettä kyvyttömäksi.

Kun on kyse vanhemmuudesta, liikutaan yleensä hyvin haavoittuvilla alueilla. Oma kelpaavuus on arka asia ja luullut tai todelliset arvostelut saattavat kouraista syvältä.

    Sosiaalityöntekijät voivat olla hyvin erilaisia, heillä kullakin on omat kokemuksensa ja persoonallisuudenpiirteensä, joiden kautta he kohtaavat asiakkaansa. Parhaimmillaan sosiaalityöntekijä on tuki ja turva - huonoimmillaan sijaisvanhempien itsetunnon tuhoaja ja vallan väärinkäyttäjä. Sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuus on sijaisperheiden kokemusten mukaan suuri ja se luonnollisesti haittaa yhteistyötä.

Kun tarvitaan hoitoa

    Nykyään on tarjolla mitä erilaisimpia hoitomuotoja. Ammatillisesti pätevä sosiaalityöntekijä pystyy neuvomaan, minkälaista apua perheen kannattaa lähteä hakemaan. Eri perheet tulevat autetuksi erilaisella hoidolla ja on tärkeää että perheelle löytyy sekä heidän että lapsen tarpeet kohtaava hoitomuoto. Terapiassa voidaan hoitaa lasta tai koko perhettä. Se voi olla vuosikausia kestävää tai lyhytaikaista. Se voi keskittyä lapsuuden ihmissuhteisiin tai siinä voidaan lähteä nykyhetken ongelmasta ja sen ratkaisemisesta nykyhetken keinoilla.

    Asiakkailla on itsellään oikeus arvioida hoitoa, vaihtaa hoitoa ja myös lopettaa se. Nyky-ään on saatavissa hoitoa, joka auttaa ja tukee, mutta kaikki ei ilman muuta ole sitä. Eräs pitkälle koulutettu sijaisäiti kertoo kokemuksestaan perheterapiasta, johon sijaisperhe joutui lastenlääkärin aloitteesta:

Olen yleensä luottanut itseeni kasvattajana, mutta tuon istunnon jälkeen minusta tuntui kuin sijaiskasvattajana toimiminen ei olisikaan ollut tehtävä, jonka hallitsen. Jotenkin nuo kaksi ihmistä olivat käyttäytyneet niinkuin heillä olisi ollut salattua tietoa, johon he vertasivat meidän perheen käytäntöjä ja tunnesuhteita. He eivät olleet kuitenkaan katsoneet meitä sen arvoisiksi, että olisivat kertoneet tietonsa meille tai edes sen mitä ajattelivat meistä.

En ollut tuntenut itseäni asiakkaaksi, joka saa asiantuntija-apua, vaan kohteeksi, johon käytetään asiantuntija-valtaa. Suostuin toimimaan tilanteessa täysin heidän ehdoillaan. Olinhan halunnut olla sijaisäitinä yhteistyökykyinen, sitähän olin luvannut jo sijaisvanhemmuuteen ryhtyessäni.

    Minulla ei ole taipumusta masennukseen, mutta nyt putosin tosi syvään kuoppaan. Kerroin siitä omalle sosiaalityöntekijällekin, joka hämmästeli tunteitani, mutta ei löytänyt ratkaisua. Neljän päivän kuluttua tajusin itse mistä oli kysymys: minulta oli riistetty tunne oman arkielämäni asiantuntijuudesta, pätevyydestä ratkaista päivittäisiä tilanteita ja ongelmia. Siihen tarvittaisiin terapiaistuntoja ja mahdollisesti jossain häämöttäisi aika, jolloin perheemme katsottaisiin kykeneväksi toimimaan omin päin. Varmasti he tiesivät enemmän psykiatrisista häiriöistä, mutta sen tiedon avulla he eivät hallinneet meidän perheen koko elämäntilannetta, siinä olin minä asiantuntija.

    Muistelin kaikkia niitä vaikeita vaiheita, joiden läpi olin kasvattamisessa onnistuneesti kahlannut ja päätin luottaa itseeni vastaisuudessakin. Terapeutit olivat erehtyneet perheemme suhteen, ei meissä ollut mitään mystistä puutteellisuutta, joka olisi aiheuttanut lapsen oireet ja joka nyt sitten koko perheen hoidolla tulisi korjatuksi.

Tajusin, että meillä on oikeus valita, haluanko osallistua tuon tyyppiseen hoitoon vai lopetammeko sen. Pidimme perhekokouksen ja päätimme lopettaa hoidon.

    Kun päätös oli tehty, vapauduin masennuksestani. Varmuuden vuoksi tilasimme pojalle ajan nuorisopsykologin luo. Hän kävi siellä jonkun kerran, mutta psykologi oli sitä mieltä, että hän ei ole hoidon tarpeessa.

 

Toinen sijaisäiti kertoo omasta myönteisestä kokemuksestaan:

 

Kun Emmi tuli meille, sillä oli kaikennäköisiä oireita. Se oli niin levotonkin, että ei pysynyt paikallaan edes hampaita harjatessaan, koko ajan sen jalat vaan vispas. Ja kaikennäköistä siinä

oli. No me päätettiin mennä kasvatusneuvolaan. Siellä minulle sanottiin sitten tutkimusten päätteeksi, että kuuntele vaan sydämesi ääntä. Se oli minulle kyllä valtava helpotus. Niin minä olen tehnyt ja hyvin on mennyt.

Muut sijaisvanhemmat auttajina

    Sijaisperheet muodostavat keskenään omia virallisia ja epävirallisia tukiverkostojaan. Eri paikkakunnilla kokoontuu pienryhmiä, joita vetää yleensä kurssin käynyt sijaisäiti tai isä. Lisäksi nykyään on olemassa kaksivuotinen monimuotoisena etäkoulutuksena toteutettava työnohjaaja-koulutus perhehoitajien työnohjaajiksi aikoville. Näiden ohjaajien ryhmät ovat tiiviimpiä ja tavoitteellisempia. Työnohjausjaksosta on todettu olevan eniten hyötyä silloin, kun se alkaa noin puoli vuotta lapsen sijoituksen jälkeen. Eräs tällaiseen ryhmään osallistunut äiti kertoo:

 

Olemme mieheni kanssa käyneet läpi kaksivuotisen työnohjausjakson, ja se oli todella tarpeellinen. Kokoonnuimme ryhmänä kahden viikon välein, ja siellä kasvoimme yhdessä vanhemmuuteen. Meillä oli kaikennäköisiä vaikeuksia tyttömme kanssa, mutta ne kesti, kun tiesi, että pääsee taas käsittelemään ongelmia ryhmään. Siellä me sitten purettiin ja tankattiin itsemme kahden viikon välein.

    Me uskalsimme olla siellä rehellisiä ja kertoa avoimesti myös kielteisistä tunteista. Aluksi ryhmässä oli paljon ahdistuneisuutta ja ongelmia, oli pelkoa, ettei jaksa, ja pelkoa ettei ollut tarpeeksi hyvä sijaisvanhempana. Loppupuolella oltiin sitten paljon levollisempia. Kyllä niitä ongelmia silti riitti, mutta niihin osasi suhtautua toisella tavalla.

Me saatiin siellä ryhmässä myös sellaista itseluottamusta, että uskalletaan kohdata sosiaalityöntekijät tasavertaisempana, uskalletaan olla sinnekin päin rehellisempiä. Mehän alussa hyssyteltiin niitä ongelmia. Me pelättiin, että sosiaalityöntekijä arvostelee meitä vanhempina tai vaikka ottaa lapsen pois. Samansuuntaisia ajatuksia tuntui muillakin olleen.

Tukitoimia

    Ennen sijoitusta on lapsen kohdalla yritetty lastensuojelun tukitoimin auttaa hänen perhet-tään. Tukitoimet ovat mahdollisia myös sijoituksen jälkeenkin, jos tilanne sellaista vaatii. Kun suostuu myöntämään resurssiensa puutteen jonkun lapsen kohdalla, apuakin on yleensä saatavana. Jollain toisella ihmisellä - ammattiauttajalla tai muulla aikuisella - voi olla lapselle sellaista annettavaa, mihin sijaisperhe ei sillä hetkellä pysty.

    Normaalisti lapsella on kasvaessaan sukunsa keskellä vanhempiensa lisäksi läheisiä suhteita muihin aikuisiin ja ne muodostavat eräänlaisen tukiverkon. Sijoitetun lapsen kohdalla perheen ulkopuoliset aikuiset voivat olla etäämpänä. Omat sukulaiset eivät ehkä jaksa pitää yhteyttä ja sijaisperheen sukulaiset eivät jostain syystä solmi lapsiin läheisempiä siteitä. Olen kaikkien sijoitettujen lasteni kohdalla jossain vaiheessa todennut, että joku ulkopuolinen tiivis aikuiskontakti olisi heille hyväksi.

    Olen yksinhuoltaja ja poikani tapasivat isäänsä säännöllisesti. Eräässä vaiheessa katsoimme kuitenkin sosiaalityöntekijän kanssa parhaaksi että pojille hankittaisiin miespuolinen tukihenkilö. Tunsin lapsettoman pariskunnan, joka oli valmis toimimaan tukiperheenä. Sosiaalilautakunta maksoi heille pientä palkkiota ja pojat vierailivat heillä kahden viikon välein muutaman tunnin ja selvästi hyötyivät tästä järjestelystä, jota kesti vuoden verran, ja satunnaisena ja vapaaehtoisena vähän pitempäänkin.

    Sijoitetun tyttöni murrosikä ei ollut minulle mitenkään erityisen hankala, mutta arvioin hänen hyötyvän tiiviistä ulkopuolisesta kontaktista. Olen kiitollinen siitä, että minun annettiin valita hänelle tukihenkilö toimistomme sosiaalityöntekijöiden joukosta. Tämä nuori työntekijä kävi kahden viikon välein meillä juttelemassa tytön kanssa ja oli sitten itsenäistymisvaiheessakin vielä hänen tukenaan. Oma sosiaalityöntekijämme ymmärsi tämän järjestelyn ja hänen kanssaan jatkoin omaa asiakassuhdettani.

    Oma tyttäreni totesi nyt jälkeenpäin, että myös hän olisi tarvinnut oman roolinsa takia tällaisen ulkopuolisen tukihenkilön, mutta enpä tullut sitä silloin ajatelleeksi.

Rajojensa myöntäminen kasvattajana vaatii rehellisyyttä, mutta siitä hyötyy ennen kaikkea sijoitettu lapsi, ja hänen parastaanhan sijaisvanhemmat kuitenkin haluavat.

LOPUKSI

Olen usein pitämieni kurssien tai luentotilaisuuksien jälkeen kuullut jonkun huokaisevan: "Olisinpa tiennyt tuon aikaisemmin". Ehkä joku voi ajatella niin myös tämän kirjan luettuaan. Itse ainakin ajattelen niin. Olisin päässyt helpommalla, jos minulla olisi jo etukäteen ollut tällainen kirja. Myös oma lapseni olisi päässyt helpommalla samoin lainaksi annetut lapset. Ellen olisi tietämättömyydessäni ja taitamattomuudessani tehnyt virheitä, tuskin olisin tätä kirjaa kirjoittanut. En voi enää aloittaa alusta sijaisäitiyttä, mutta haluan olla auttamassa niitä, jotka aloittavat. Myös minulle on ollut lohduttavaa löytää Winnicotin termi: riittävän hyvä äiti. Uskon kuitenkin olleeni sitä kaikille neljälle lapselle.

Jos sinä kuulut niihin, jotka ovat löytäneet kirjaa lukiessaan virheitään, kuulut myös nii-hin, jotka ovat riittävän hyviä äitejä ja isiä. Asenteesi nimittäin kuvastaa sitä, että välität lapsista ja sinulla on kykyä pohtia omaa kasvattajan rooliasi. Nämä ominaisuudet ovat tärkeämpiä, kuin yksittäiset menettelyt.

Sijoitettu lapsi tulee perheeseen salaisuus mukanaan. Syntyessään hänellä on ollut pal-jon mahdollisuuksia, mutta elämän alun vauriot ovat jättäneet niihin jälkensä, muuttaneet niitä. Koskaan ei tarkkaan tiedetä, mitkä ovat kunkin lapsen mahdollisuudet kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi; kenen menneisyyden haavat voivat parantua tai muuttua peräti rikkaudeksi. Sijaiskodin kasvatustavoitteena voi olla vain auttaa lapsi kasvamaan jäljellä olevien mahdolli-suuksiensa tasolle. Koska mahdollisuuksia ei pystytä mittamaan, ei myöskään onnistuminen sijaisvanhemmuudessa ole mitattavissa.