3  Perheidentiteetti ja sijaisperheidentiteetti

​

3.1 Peräkkäisiä ja rinnakkaisia perheitä

  Tyypillisenä sijaisperheenä voidaan pitää perhettä, jossa omat biologiset lapset ovat jo kouluiässä ja sen jälkeen perheeseen on tullut sijaiskotilapsia. Lapsen on helppo hahmottaa sijaisperhe, mutta tunne siitä, että se olisi hänen oikea perheensä, voi jäädä muodostumatta.  Lapsella voi olla lisäksi toinen perhe, joka on jommankumman syntymävanhemman perhe. Jos lapsi tapaa tiiviisti kahta vanhempaa, hänellä voi olla tunne jonkinasteisesta kuulumisesta kolmeen eri perheeseen. Useimmilla – ja varsinkin kouluiässä huostaanotetuilla lapsilla on yleensä mielessään alkuperäinen syntymäperhe sisäisenä kuvana. Hän mieltää sen ”meidän perheeksi” ja tuntee, että siellä hänen kuuluisi olla. Vaikka hän tajuaisikin, että se ei ole mahdollista. Joskus lapsi voi kokea olevansa sijaisperheessä ulkopuolinen eikä tunne kuuluvansa mihinkään perheeseen.

 

3.2 Kuka kuuluu perheeseeni, mihin minä kuulun?

  Perheidentiteetissä sisarukset näyttävät merkittävää osaa. Sijoitettujen lasten on joskus vaikea hahmottaa, keitä hänen perheeseensä kuuluu, kokemus sisaruksista voi olla poikkeava verrattuna ns. tavallisessa perheessä kasvaneeseen lapseen. Sijoitetulla lapsella voi olla sijaisperheessä oma biologinen sisarus, ei sukua oleva sijaiskotilapsi, perheen biologinen lapsi tai perheeseen adoptoitu lapsi. Viikonloppulomalla hän voi olla ”vanhassa” perheessään, jossa hänellä voi olla biologinen kokosisarus tai puolisisaruksia vanhempien aikaisemmista tai uusista suhteista. Hänellä voi olla biologisia koko tai puolisisaruksia, jotka on sijoitettu muuhun perheeseen tai laitokseen. Lapsi voi viettää lomia molempien tai toisen vanhemman uusperheessä, jossa voi olla paitsi sisaruspuolia myös vanhemman uuden puolison edellisestä suhteesta olevia lapsia. Joskus lapsi ei ole koskaan tavannut kaikkia puolisisaruksiaan.

  Sijoitettujen lasten normaaliympäristössä ei ole yleensä muita sijaisperheitä. Sen vuoksi erilaiset sijaisperheiden tai sijoitettujen lasten ja nuorten yhteiset kokoontumiset ovat tärkeitä, jotta lapsille voi muodostua sijaisperheidentiteetti. Sukulaissijoituksissa perheidentiteetin muodostumisessa on vaihtelua. Lapsi voi esimerkiksi kokea elävänsä tädin perheessä serkkujen kanssa tai sijaiskodissa sisarusten kanssa. Joissakin tapauksissa isoäiti on lapsen mielessä ensisijaisesti mummo, joissakin tapauksissa taas sijaisäiti (tai äiti).

  Nykyinen lainsäädäntö tukee biologisen perheen mahdollisuutta jäädä lapsen kokemusmaailmassa perheidentiteetin lähteeksi ja nykyään tuetaan sitä, että lapsi kokisi biologisen sukunsa omaksi suvukseen, johon hän liittyy tiiviimmin huostaanoton päätyttyä.

  Perheidentiteetin hataruus tuli esiin, kun 20-vuotiaiden tyttöjen piti verkostotehtävässä määritellä, keitä kuuluu hänen perheeseensä. Sijaiskodista poismuuttaneista puolet ei mieltänyt sijaisperheen jäseniä omaan perheeseensä kuuluviksi – osa mielsi heidät sukulaisiksi. Viidesosa aikuistunteista tytöistä ei arvioinut kenenkään sijaisperheen jäsenen kuuluvan omaan verkostoonsa. Kaikki vertailuryhmän tytöt kokivat edelleen lapsuusperheen jäsenet omaksi perheekseen, vaikka asuivatkin yksin. (Laurila 1999)

 

4 Kohtaaminen

​

4.1 Hoidon ja tulkinnan ongelmia

  Sijaisperhe tuntee yleensä olevansa paitsi viranomaisten myös muun ympäristön erityisen tarkkailun ja arvioinnin kohteena.  He kokevat usein, että heitä tulkitaan väärin ja heitä voi ymmärtää oikein vain toinen sijaisperhe. Mitä enemmän sosiaalialan ammattilaiset saavat tietoa ja kokemusta sijaisperheistä sitä enemmän sijaisperheetkin voivat kokea tulevansa ymmärretyksi ja lapsen etu sijaiskotihoidossa toteutuu paremmin.

  Sijaiskotihoidon vahvuus on tavalliset perheet ja läheiset ihmissuhteet, mutta sillä on myös omat riskitekijänsä:

• vaihtuvat hoitopaikat esim. vanhempien väsymisen tai perheen muuttuneen tilanteen vuoksi

• perheen muutot ja kavereiden menetys tai koulun vaihto

• etäisyys tai välien katkeaminen aikaisempiin lähiaikuisiin

• kaltoinkohtelu (henkinen, fyysinen, seksuaalinen)

• biologisen verkoston mitätöinti ja arvostelu, lojaliteettiristiriidat

• sijaisvanhempien omat ratkaisemattomat ongelmat, parisuhdeongelmat, avioero, toisen vanhemman kuolema

 

Vaikeuksia kohdattaessa ammattilainenkin joutuu pohtimaan:

• Jos lapsi näyttää voivan huonosti, johtuuko se huonosta kohtelusta sijaisperheessä vai syntymäperheessä.

• Johtuuko lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kertova käytös kaltoinkohtelusta sijaisperheessä vai syntymäperheessä ennen sijoitusta tai kotilomilla.

• Johtuvatko lapsen kielteiset asenteet sijaisvanhempaa kohtaan vanhemman käyttäytymisestä, vai onko kyseessä siirtovaikutus, jolloin lapsi tuntee uutta vanhempaa kohtaan samoja tunteita, joita on tuntenut syntymävanhempaa kohtaan.

• Onko lapsen tyytymättömyys sijaisvanhempaan aiheellista vai onko hänellä vertailukohteena virheellinen ihannemielikuva ”oikeasta vanhemmasta”.

• Johtuuko lapsen halu lähteä pois sijaiskodista lapsen hylkäämisen skeemasta, jolloin siihen myöntyminen vain vahvistaa skeeman mukaisia uskomuksia - vai onko sillä aiheelliset perusteet.

 

Perheitä kohdatessa on hyvä, jos ymmärtää puolustusmekanismien eli defenssien toimintaa. Niiden avulla yksilö yrittää hallita omaa ahdistuneisuuttaan muistamalla, havaitsemalla tai tulkitsemalla todellisuutta virheellisesti, mutta itselleen sopivammalla tavalla. Sijoitetun lapsen muistot syntymäperheestä voi olla kieltämisen ja torjunnan värittämiä. Vanhempien väärinkäytökset ovat pudonneet mielestä pois. Lapsi voi jopa projisioida sijaisvanhempaan menneisyyden kaltoinkohtelun ja rakentaa ns. valemuistoja. Syntymävanhempien tapaamisten pettymykset eivät useinkaan purkaudu heihin kohdistuvina aggressioina vaan lapsi vaihtaa aggressioidensa kohteeksi sijaisvanhemman. Syntymävanhempien ja useimmiten juuri äidin oma syyllisyys voi saada hänet kieltämään oman vajavuutensa ja näkemään sijaisvanhemmissa puutteita.

 

4.2 Kahden perheen yhteistyö

  Laki velvoittaa sosiaaliviranomaisia ylläpitämään lasten yhteyksiä biologisiin vanhempiin, koska se yleensä on lapsen edun mukaista. Joskus yhteydestä tulee sijaisperheelle taakka. Biologiset vanhemmat voivat tehdä valituksia sijaisperheestä, uhkailla perhettä tai saada lapsen näkemään sijaisperheen huonossa valossa. He voivat houkutella murrosikäistä vapaudella ja erilaisilla eduilla, mikäli tämä palaisi kotiin. Joskus he voivat mustasukkaisuutensa tähden toivoa lapsen siirtämistä laitokseen tai toiseen sijaisperheeseen. Kotilomien aiheuttamat levottomuudet sijaisperheessä voi tuntua joskus ylivoimaisilta samoin jatkuvat puhelut lapselle ja niiden kautta tapahtuva häirintä.

  Taistelu lapsesta on surutyötä tekevälle syntymävanhemmalle luonnollinen tapa reagoida. Toisaalta se vähentää lapsen tunnetta hylätyksi tulemisesta, mutta vaikeuttaa hoitosuhdetta ja yhteistyötä vanhempien välillä.

  Huostaanoton jälkeen biologisten vanhempien elämä usein kääntyy huonompaan suuntaan, mutta on tapauksia, jolloin he motivoituvat muuttamaan elämäntapaansa saadakseen lapset takaisin. Sijaisperheessä koetaan varsin ristiriitaisia tunteita, kun tiedostetaan, että toimiva syntymäperhe on lapsen etu, mutta samalla vanhempien kuntoutuminen on uhka hoitosuhteen jatkumiselle.

   Janhusen tutkimuksessa (2007) biologisen äidin läsnäolo lapsen elämässä vähensi riskiä sijaisvanhemman väsymisestä ja hoitosuhteen purkamisesta. Ilona–projektissa (Laurila 2003) sijaisperhe ja syntymävanhemmat (lähinnä äidit) osallistuivat yhteisiin leireihin ja tuloksena oli, että vaikeitakin suhteita voidaan sovitella ja että kilpailijoiksi ja vihamiehiksi koetut toiset vanhemmat saatettiin alkaa kokea yhteistyökumppaneiksi ja uhka muuttui voimavaraksi.

  Bronfennerin teoriaa kahden eri ympäristön toimivuudesta lapsen elämässä voidaan soveltaa myös sijaiskotihoidon kentällä (Laurila 2003). Ihannetapauksessa:

• kummankin perheen rooliodotukset ja kasvatustavoitteet ovat samanlaiset

• tapa puhua toisen perheen jäsenistä on myönteistä ja yhteistyötä rakentavaa

• mahdollisimman moni biologisen perheen ja suvun jäsenistä on tekemisissä sijaisperheen jäsenten kanssa

• lapsi saa nähdä kaksien vanhempien toimivan yhdessä

• perheiden väliset kommunikaatiokanavat toimivat

• kumpikin perhe kokee voivansa käyttää valtaa omalla alueellaan

 

4.3 Kognitiivinen terapia lapsen ja nuoren apuna

  Lapsen varhaisen vuorovaikutuksen ongelmien jättämiä jälkiä voidaan nimittää tunnelukoiksi (Takanen 2012) eli haitallisiksi skeemoiksi. Jeffrey Young kehitti kognitiivisen skeematerapiansa yhdistelemällä eri kehitysteorioiden sisältöjä. Terapia on varsin käyttökelpoinen ja soveltuu sosiaalityön kentälle ja isommalle lapselle itsehoitoon tai tuettuun itsehoitoon.

  Young lähtee haitallisten uskomusten ja niihin pohjaavien, pahaa oloa ylläpitävien ajatusten paljastamisesta ja muuttamisesta, jolloin myös tunteet ja käyttäytyminen muuttuvat. Skeematerapian avulla voidaan kiinnittää huomio turvattoman kiintymystyylin omaavien lasten ja nuorten virheellisiin uskomuksiin omasta itsestään ja muista ihmisistä (taulukko 4). Keskustelujen avulla voidaan tunnistaa virheelliset, toimimattomat uskomukset ja tukea lasta ja nuorta rakentamaan ja omin sanoin kiteyttämään uusia uskomuksia (esim. iskulausein), jotka ovat tosia ja auttavat selviytymään elämässä. Uusiin uskomuksiin liittyvää ajattelumaailmaa rakentamalla ja vahvistamalla muutetaan vähitellen tunteita ja käyttäytymistä. Hylkäämis-skeeman omaavaa voidaan auttaa rakentamaan esim. seuraavanlaisia uskomuksia: ”Ihmiset yleensä haluaa kiintyä eikä hylätä.”, ”Mut on joskus hylätty, mutta ei se tarkoita, että taas hylättäisiin.”, ”Elämässä voi käydä hyvin - myös rakkaudessa ja myös mulle.”. Lasta ja nuorta opetetaan tarkkailemaan virheellisiin uskomuksiin liittyviä mieleen pulpahtavia ajatuksia ja väittämään niitä vastaan uuden uskomuksen avulla.

​

​

​

​

​

​

​

​